1900-lukua voidaan kokonaisuudessaan luonnehtia demokratisoitumisen ajaksi, vaikka kehitys ei koskekaan kaikkia maita tai vuosisadan kaikkia aikajaksoja. Monet valtiot demokratisoituivat vuosisadan kuluessa ja äänioikeus laajeni kattamaan kaikki kansalaiset, viimeisimpänä demokratisoituivat entiset itäblokin maat Euroopassa.
Tällä vuosituhannella demokratian tila on kuitenkin herättänyt huolta. Osa demokraattisista järjestelmistä on ottanut takapakkia (esim. Unkari), autoritääriset hallinnot ovat puolestaan etääntyneet yhä kauemmas demokratiasta (esim. Venäjä).
Demokratian voittokulun sijaan nykyään puhutaankin demokratian murenemisesta, kriisistä tai eroosiosta. Käytetyt termit heijastavat nykyajalle tyypillistä kehitystä, jossa siirtyminen kohti epädemokraattista hallintoa ei tapahdu vallankaappausten kautta, vaan pikemminkin demokraattista hallintoa asteittain rapauttaen.
Demokratian kriisi ei koske pelkästään hauraita demokratioita.
Demokratian kriisi ei koske pelkästään hauraita demokratioita. Demokratian tilaa seuraavat järjestöt ja demokratiatutkijat ovat havainneet huolestuttavaa kehitystä myös monissa aiemmin vakaina pidetyissä demokratioissa. Äänestysosallistuminen, luottamus poliittisiin instituutioihin ja tyytyväisyys demokratiaan ovat laskeneet monissa maissa. Suomessa luottamus ja tyytyväisyys demokratiaan ovat kansainvälisessä vertailussa melko korkeita, mutta äänestysosallistuminen on laskenut jo pidemmän aikaa ja puoluejäsenyyden suosio on alentunut. Samalla kuitenkin monet uudet poliittisen osallistumisen muodot, kuten poliittinen kuluttaminen ja mielenosoituksiin osallistuminen, ovat kasvaneet (Bäck ja Christensen 2020).
Suomessa mietityttää erityisesti osallistumisen epätasainen jakautuminen eri väestöryhmien kesken. Karkeasti ottaen hyväosaiset osallistuvat huonompiosaisia kansalaisia enemmän riippumatta poliittisen osallistumisen muodosta (Wass ja Grönlund 2016, Bäck ja Christensen 2020). Yhdenvertainen poliittinen osallistuminen ei Suomessa siten toteudu, vaikka institutionaalisia esteitä sille ei olekaan.
Voidaanko väittää, että demokratia on kriisissä? Entä miten voisimme puolustaa demokratiaa kriisiytymistä vastaan?
Onko demokratia kriisissä?
Mistä tiedämme, että demokratia on uhattuna? Useat demokratian tilaa seuraavat järjestöt kertovat huolestuttavasta kehityksestä. Tunnetuista järjestöistä Freedom house, Polity Project, Varietes of Democracy ja International Idea kertovat kaikki demokratian tilan heikkenemisestä eri puolilla maapalloa.
Demokratian tilaa tarkkailevat järjestöt käyttävät tyypillisesti maakohtaisia asiantuntijoita, jotka arvioivat maansa demokratian tilaa määrättyjen kriteerien avulla. Freedom house painottaa demokraattisten oikeuksien ja vapauksien tosiasiallista toteutumista. Sen mukaan 75 % maailman väestöstä elää maissa, joissa demokratian tila on heikentynyt. Myös joissakin aiemmin vakaissa demokratioissa on havaittu huolestuttavaa kehitystä, esimerkkeinä Intia ja Yhdysvallat, joiden luokitus on laskenut viime vuosina.
Kaikkien demokratian tilaa tutkivien järjestöjen raporttien mukaan puhe demokratian murenemisesta, eroosiota tai kriisistä vaikuttaa perustellulta.
Varietes of Democracy-järjestön mukaan demokratiakehitys on merkittävän laskusuuntaista ja vain 14% maapallon väestöstä elää nykyisin liberaaleissa demokratioissa. Kaikkien demokratian tilaa tutkivien järjestöjen raporttien mukaan puhe demokratian murenemisesta, eroosiota tai kriisistä vaikuttaa perustellulta.
On kuitenkin huomattava, että demokratioiden ongelmat ovat erilaisia riippuen siitä puhutaanko vakaista demokratioista, kuten Suomesta, vai epävakaammista järjestelmistä, joissa demokraattinen perinne on ohuempi tai tuoreempi, esimerkkinä Intia ja Unkari. Vakaissa demokratioissa ongelmina ovat laskeva poliittinen osallistuminen, heikkenevä luottamus poliittisiin instituutioihin ja kasvava tyytymättömyys demokratiaan. Epävakaamissa järjestelmissä demokratiaa heikentävät myös sen perusedellytysten rapauttaminen, esimerkiksi lehdistön ja kansalaisyhteiskunnan toiminnan rajoittaminen tai vaalien vilpillisyys.
Lääke demokraattisista innovaatioista?
Mitä sitten olisi tehtävissä demokratian vahvistamiseksi? Demokratian tilaa seuraavat järjestöt ovat raporteissaan myös pohtineet keinoja demokratian vahvistamiseksi. Keinovalikoima on monipuolinen. Monet järjestöt pitävät tärkeänä hyvän hallinnon vahvistamista, esimerkiksi korruption kitkemistä, tasa-arvon vahvistamista, demokraattisten instituutioiden kehittämistä, kansalaisyhteiskunnan ja riippumattoman median vahvistamista, demokratiakasvatusta ja puoluejärjestelmän tukemista.
Suomessa demokratian perusedellytykset ovat kunnossa. Meillä ei kuitenkaan ole varaa olla vaalimatta demokraattista järjestelmäämme ja huolehtimatta rapautumisen ennaltaehkäisystä. Koska suomalaisen demokratian kipupisteiksi tunnistetaan perinteisen poliittisen osallistumisen heikkeneminen, sen pitäisi olla myös ensisijainen korjaustoimien kohde. Jos ajatellaan, että poliittisen osallistumisen lasku kertoo politiikasta vieraantumisesta, keinojenkin pitäisi kohdistua vieraantumisen pysäyttämiseen ja osallisuuden tunteen kasvattamiseen. Vaalitutkijoiden mukaan Suomessa pitäisi kiinnittää huomiota erityisesti poliittisen osallistumisen eriarvoisuuden vähentämiseen (Wass ja Grönlund 2016).
Voisiko lääke demokratian kriisiin olla lisää demokratiaa? Monet demokratian tutkijat ajattelevat, että lisäämällä kansalaisten osallistumista erilaisten demokraattisten innovaatioiden avulla voidaan lisätä ja syventää poliittista osallistumista (Smith 2009). Esimerkkejä ovat osallistuva budjetointi, kansalaisaloitteet, puntaroivat kansalaispaneelit, kansalaisraadit, kansalaisjuryt, konsensuskonferenssit ja puntaroivat mielipidemittaukset. Myös demokratian tilaa tutkivista järjestöistä esimerkiksi International Idea esittää raportissaan kansalaisosallistamisen kasvattamista keinona demokratian syventämiseen.
Yksi osallistuvan demokratian kuuluisimmista puolestapuhujista Carole Pateman (2012, 10) toteaakin, että ”ihmiset oppivat osallistumaan osallistumalla”. Osallistuvan demokratian puolesta pitkään puhuneet ja sitä voimakkaasti puolustaneet Pateman (1979) ja Benjamin Barber (1984) pitävät laajasti kansalaisiaan osallistavaa yhteiskuntaa demokratian ihanteena, koska siinä yksilöt atomistisen individualismin sijaan kiinnittyvät yhteisöön. Patemanin mukaan osallistuvan demokratian ytimenä on yhteiskunnan demokratisoiminen, mikä tapahtuu ulottamalla suoran poliittisen osallistumisen muotoja mahdollisimman laajasti yhteiskuntaan.
Voi tuntua kummalliselta, että demokratian murenemista pyritään taittamaan lisäämällä osallistuvaa demokratiaa, erityisesti Suomessa, missä demokratian pulmana on nimenomaan kansalaisten heikko osallistumisaste. Miksi vaaleissa passiiviset kansalaiset haluaisivat käyttää aikaansa suoraan osallistumiseen tai miksi he ajattelisivat että pystyisivät vaikuttamaan demokraattisten innovaatioiden kautta?
Osallistuvan demokratian ajatuksena on, että kansalaisten suora osallistuminen demokraattiseen päätöksentekoon vahvistaa osallistujien tunnetta siitä, että he voivat ja osaavat vaikuttaa päätöksentekoon. Osallistumisen siis ajatellaan kasvattavan kansalaisten poliittiseen osallistumiseen tarvittavia tietoja ja taitoja ja siten madaltavan kynnystä osallistumiseen jatkossa.
Osallistuvan demokratian ajatuksena on, että kansalaisten suora osallistuminen demokraattiseen päätöksentekoon vahvistaa osallistujien tunnetta siitä, että he voivat ja osaavat vaikuttaa päätöksentekoon. Osallistumisen siis ajatellaan kasvattavan kansalaisten poliittiseen osallistumiseen tarvittavia tietoja ja taitoja ja siten madaltavan kynnystä osallistumiseen jatkossa. Ajatuksen on myös, että kun kansalaiset osallistuvat, he kiinnittyvät paremmin poliittiseen järjestelmään, mikä myös tukee osallistumista. Samalla kun osallistumisen taidot kasvavat, myös kuilu kansalaisten ja poliittisten päättäjien välillä pienenee.
Suora osallistuminen Suomessa
Suomessa on käytössä monia suoran poliittisen osallistumisen muotoja. Valtakunnallisella tasolla kansalaiset voivat tehdä kansalaisaloitteita, paikallisella tasolla kuntalaki velvoittaa kuntia osallistamaan kuntalaisia päätöksentekoon. Suomalasissa kunnissa onkin käytössä monenlaisia osallistamisen muotoja. Osallistuva budjetointi on käytössä esimerkiksi Helsingissä, Tampereella ja Turussa, joissa määrätty summa kunnan budjetista osoitetaan kuntalaisten päätettäväksi. Kuntalaiset saavat ehdottaa ja päättää hankkeista, jotka kunta toteuttaa. Tampereella vuosien 2020-2021 osallistuvan budjetoinnin avulla toteutettiin esimerkiksi skeittauspaikkoja, uimarantojen kohennusta sekä stressinhallintaa ja mielenterveystukea.
Kokonaisuutena suora kansalaisosallistuminen on laajimmin käytössä kuntatasolla, mikä on luontevaakin, koska kuntapäätökset koskevat yleensä ihmisiä lähellä olevia asioita.
Monissa kunnissa on kokeiltu myös kansalaisraateja tai -paneeleja, joissa kansalaiset muodostavat rakentavan keskustelun jälkeen mielipiteen jostakin tai joistakin kunnan päätöksentekoon liittyvistä kysymyksistä. Malleja kansalaispaneelien ja raatien toteuttamiseen on monenlaisia. Esimerkiksi Mustasaaressa toteutettiin vuonna 2019 kansalaisraati kuntaliitosta koskevan kansanäänestyksen yhteydessä. Kuntalaiset pohtivat kuntaliitokseen liittyviä hyviä ja huonoja puolia. Heidän laatimansa julkilausuma kuntaliitokseen liittyvistä keskeisimmistä tosiasioista ja tärkeimmistä perusteluista kuntaliitoksen puolesta ja vastaan lähetettiin tiedoksi muille kuntalaisille tukemaan heidän päätöksentekoaan kansanäänestyksessä (Leino ym. 2019).
Kuntatason ohella suomalaiset voivat osallistua laatimalla kanalaisaloitteita eduskunnalle tai EU:n komissiolle. Kansanäänestystä ei ole valtakunnallisella tasolla juuri käytetty, mutta kuntatasolla kansanäänestyksiä on järjestetty paljonkin, erityisesti kuntaliitoksista. Kokonaisuutena suora kansalaisosallistuminen on laajimmin käytössä kuntatasolla, mikä on luontevaakin, koska kuntapäätökset koskevat yleensä ihmisiä lähellä olevia asioita.
Parempaa suoraa osallistamista?
Demokraattiset innovaatiot eivät ole automaatteja aktiivisten kansalaisten kasvattamiseksi. Menettelyjä voidaan kuitenkin kehittää, kun ongelmat tunnistetaan.
Tyypillisesti demokraattiset innovaatiot eivät tavoita passiivisia kansalaisia. Osallistujajoukon monipuolistamiseksi on ehdotettu satunnaisotantaan perustuvia menettelyjä. Sen sijaan, että kansalaisia kutsutaan osallistumaan erilaisilla tiedotuskanavoilla, ideana on lähestyä satunnaisotokseen valikoituneita henkilöitä suoraan. Satunnaisotoksen perusteella muodostetun osallistujajoukon odotetaan edustavan tasaisesti kaikenlaisia väestöryhmiä. Satunnaisotoksella voidaankin saavuttaa tavallista monipuolisempi osallistujajoukko, mutta koska osallistuminen on joka tapauksessa vapaaehtoista, ei satunnaisotoskaan takaa täysin edustavaa osallistujajoukkoa.
Yksi tunnistettu ongelma on myös se, että demokraattiset innovaatiot ovat usein kertaluonteisia kokeiluja, joiden kytkös edustukselliseen päätöksentekoon on löyhä. Etenkin jos osallistaminen jää näennäiseksi, demokraattiset innovaatiot tuskin vahvistavat demokratiaa, vaan voivat pikemminkin turhauttaa kansalaisia. Tutkijat ovatkin pohtineet demokraattisten innovaatioiden kytkemistä edustukselliseen järjestelmään ja niiden vakiinnuttamista, jotta kansalaisosallistumisen hyödyntäminen ei olisi tarkoitushakuista, esimerkiksi asiallisesti jo tehtyjen päätösten oikeuttamista tai päätöksenteon siirtämistä kansalaisille silloin, kun poliitikot eivät halua ottaa vastuuta ikävistä päätöksistä.
Yksi malli lähentää edustuksellista päätöksentekoa ja suoraa kansalaisosallistumista on kutsua poliitikkoja mukaan kansalaispaneeleihin.
Yksi malli lähentää edustuksellista päätöksentekoa ja suoraa kansalaisosallistumista on kutsua poliitikkoja mukaan kansalaispaneeleihin. Järjestimme vuonna 2020 Turku keskustelee kansalaispaneelin, jossa joukko kaupunginvaltuutettuja osallistui pienryhmäkeskusteluihin yhdessä tavallisten kaupunkilaisten kanssa (Grönlund ym. 2020). Kansalaispaneeli osoitti, että poliitikot eivät hallinneet keskusteluja liikaa, eikä vaikuttanut siltä, että he olisivat pyrkineet puoluepoliittisiin tavoitteisiin keskustelujen kautta (Värttö ym. 2021).
Haastattelimme osallistuneet poliitikot paneelin jälkeen. Haastattelut antoivat vaikutelman siitä, että poliitikot olivat aidosti kiinnostuneita kuulemaan kansalaisten mielipiteitä. Poliitikot myös kertoivat kuulleensa sellaisia kansalaisia, jotka eivät tavallisesti ota heihin yhteyttä. Poliitikot pitivät osallistumista niin hyödyllisenä kokemuksena, että yksi heistä ehdotti vastaavaa osallistumasta pakolliseksi kaikille kuntapäättäjille. Osallistavan kansalaispaneelin avulla voitiin onnistuneesti lähentää kuntalaisia ja poliitikkoja, minkä vuoksi käytetty menettely vaikuttaisi hyvältä keinolta kansalaisten osallisuuden kasvattamiseksi ja demokratian vahvistamiseksi.
Keinoja on, halutaanko niitä käyttää?
Demokraattisten innovaatioiden käyttö demokratian vahvistamiseen ei ole oikotie vahvaan demokratiaan, mutta ne antavat viitteitä siitä, että hyviä tuloksia voidaan saavuttaa kehittämällä malleja edelleen ja vakiinnuttamalla niitä osaksi edustuksellista järjestelmää.
Eri asia on sitten se, onko suomalainen edustuksellinen järjestelmä valmis demokratian vahvistamiseen kansalaisten suoraa osallistumista kasvattamalla. Miten innoissaan poliittiset päättäjät ovat kansalaisten osallistumisen kasvattamisesta? Laskevasta äänestysosallistumisesta ollaan huolestuneita lähinnä juhlapuheissa, konkreettisia toimia osallistumisasteen parantamiseksi ei ole juurikaan tehty. Kyselytutkimuksen avulla on myös havaittu, että kansalaiset ovat valmiita lisäämään suoria kansalaisosallistumisen muotoja, poliitikot taas eivät (Koskimaa ja Rapeli 2020).
Onko taustalla poliittisten päättäjien haluttomuus siirtää osa omasta päätösvallastaan kansalle? Epäilevätkö poliitikot kansalaisten kyvykkyyttä käsitellä monimutkaisia poliittisia kysymyksiä? Kokemuksemme Turku keskustelee -kansalaispaneelista osoitti, että tuomalla kansalaiset ja poliittiset päättäjät yhteen, tämän tyyppisiä epäluuloja voidaan hälventää. Se antaa toivoa demokratian vahvistamisesta jatkokehittämällä ja tutkimalla edelleen toimivia ja demokratiaa edistäviä demokraattisia innovaatioita. Demokraattiset innovaatiot ovat varteenotettava väline, kun huollamme ja vahvistamme demokraattista järjestelmäämme.
Artikkeli on osa Demokratiatutkimus -juttusarjaa.
Lähteet
Barber, B (1984). Strong Democracy. Participatory Politics for a New Age. Berkeley: University of California Press.
Bäck, Maria ja Henrik Serup Christensen (2020). Minkälaisia poliittisia osallistujia suomalaiset ovat kansainvälisessä vertailussa? Teoksessa Sami Borg, Elina Kestilä-Kekkonen and Hanna Wass (toim.) Politiikan ilmastonmuutos: Eduskuntavaalitutkimus 2019. Helsinki: Oikeusministeriö, s. 439-460.
Grönlund, Kimmo, Kaisa Herne, Maija Jäske, Heikki Liimatainen, Lauri Rapeli, Mikko Värttö, Jonas Schauman, Rasmus Siren ja Albert Weckman (2020). Implementing a democratic innovation: Online deliberation on a future transport system. City of Turku Urban Research Programme, Research Reports 4/2020.
Koskimaa, Vesa ja Lauri Rapeli (2020). Fit to govern? Comparing citizen and policymaker perceptions of deliberative democratic innovations. Policy & Politics 48(4), 637-652. https://doi.org/10.1332/030557320X15870515357288
Leino, Mikko, Bäck, Maria, Christensen, Henrik Serup, Kulha, K., Setälä, Maija, Strandberg, Kim ja Taskinen, Mari (2019). Kuntaliitoskysymyksen käsittely Mustasaaren kansalaisraadissa. Politiikka 61:4, 337–363.
Pateman, C (1970). Participation and Democratic Theory. Cambridge: Cambridge University Press.
Pateman, Carole (2012). Participatory democracy revisited. Perspectives on politics 10(1), 7-19. doi:10.1017/S1537592711004877
Smith, Graham (2009). Democratic innovations. Cambridge: Cambridge University Press. https://doi.org/10.1017/CBO9780511609848
Värttö, Mikko, Maija Jäske, Kaisa Herne ja Kimmo Grönlund (2021). Kaksisuuntainen katu: Poliitikot osallistujina puntaroivassa kansalaiskeskustelussa. Politiikka 63, 28–53. https://doi.org/10.37452/politiikka.98388
Wass, Hanna ja Kimmo Grönlund (2016). Johdanto: yhdenvertaisuus ja poliittisen osallistumisen eriytyminen. Teoksessa Hanna Wass ja Kimmo Grönlund (toim.) Poliittisen osallistumisen eriytyminen. Eduskuntavaalitutkimus 2015. Helsinki: Oikeusministeriö, s. 29-45.
