Sosiaalityön tietoperusta ei tue kestävää kehitystä

Sosiaalihuollon tehtävä on auttaa ja tukea ihmisiä erilaisissa elämänvaiheissa ja tilanteissa. Osa sosiaalihuollon palveluista on kohdennettuja tarkemmin tietyille erityisryhmille. Esimerkiksi vuonna 2020 lastensuojelun huostassa oli 11 386 lasta. Käytännössä kaikissa kehittyneissä maissa on hyvinvointivaltion kautta järjestettyä sosiaalihuoltoa muodossa tai toisessa, koska on ymmärretty, että kaikki yhteiskunnan jäsenet eivät pysy, kielikuvaa käyttäen, niin sanotusti auton kyydissä.

Keskeinen hyvinvointivaltiossa sosiaalihuoltoa toteuttava instituutio on sosiaalityö. Sosiaalityöntekijä on sosiaalityön yliopistokoulutuksen käynyt ammattihenkilö, joka on myös laillistettu ammatti. Jotta voi toimia sosiaalityöntekijän ammattinimellä, täytyy olla lupa sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valviralta. Sosiaalityöhön kohdistuu ymmärrettävästi merkittäviä odotuksia erityisesti mahdollisuuksien tasa-arvon näkökulmasta, koska sosiaalityön tarkoitus on tasata pelikenttää esimerkiksi perhetaustasta johtuvien erojen takia.

Sosiaalityön koulutusverkosto Sosnetin mukaan sosiaalityöllä tarkoitetaan yliopistokoulutuksen saaneen ammattihenkilön toimintaa, jonka toiminta perustuu muun muassa tieteellisesti tutkittuun tietoon. Kysymys kuuluu, että onko näin käytännössä?

Sosiaalityön koulutusverkosto Sosnetin mukaan sosiaalityöllä tarkoitetaan yliopistokoulutuksen saaneen ammattihenkilön toimintaa, jonka toiminta perustuu muun muassa tieteellisesti tutkittuun tietoon. Kysymys kuuluu, että onko näin käytännössä? Tietyssä mielessä kyllä, koska sosiaalityö yliopistollisena oppiaineena yhdistelee mm. psykologiaa, sosiologiaa sekä politiikantutkimusta.[i] Tutkimusperustaisuus on vain osittain totta. Moni kysyy, perustuuko sosiaalityö tutkittuun tietoon siitä näkökulmasta, onko siitä apua niille ihmisille, joita se pyrkii auttamaan. Tästä on myös käytetty muodollisempaa nimitystä vaikuttavuus. Vaikuttavuus tarkoittaa esimerkiksi, auttavatko päihdepalvelut asiakasta irtautumaan päihteiden käytöstä tai vähentämään niiden haittoja, tai miten lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle vaikuttaa halutulla tavalla hänen hyvinvointiinsa ja myöhempään elämäänsä. Pelkästään se, että jonkin ammatin taustalla on tieteenalojen teorioita, ei siis ole vielä vaikuttavuutta.

Vaikuttavuuden ongelmat sosiaalityössä ja tutkimuksessa

Sosiaalityön vaikuttavuuskeskustelua kriittisesti tarkastelleet tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota esimerkiksi siihen, että vuosikymmeniä kestäneestä keskustelusta huolimatta sosiaalityön vaikuttavuuden tutkimus polkee edelleen pitkälti paikallaan ja on keskittynyt erilaisiin hankkeisiin.[ii]

Heidän mukaansa keskustelu on pitkälti sivuuttanut sen, että vaikuttavuuden arviointi vaatii luotettavia havaintoja asiakkaiden elämäntilanteiden muutoksista sekä heidän hyvinvoinnissaan tapahtuvista muutoksista. Havaintoja ei voi tehdä ilman asianmukaisia mittareita, metodologiaa ja asetelmia. On ymmärrettävää olla tästä huolissaan. Jos mittareita ei käytetä, miten voidaan tietää, että onko jostain palvelusta hyötyä?

Vaikuttavuutta ja vaikutuksia toki sosiaalityössä arvioidaan. Miten tätä sitten tehdään? Tästä viitteitä voidaan saada esimerkiksi Minna Kivipellon ja kumppaneiden aikuissosiaalityön selvityksestä, joka osoitti, että sosiaalityön arviointia ei pääosin tehdä systemaattisesti, vaan tyypillisesti se tapahtuu esimerkiksi tiimipalavereissa sekä työntekijöiden välisissä vapaamuotoisissa keskusteluissa.[iii] Asiakastyön yhteisessä pohdinnassa ja työntekijöiden välisissä keskusteluissa ei ole sinänsä mitään väärää tai huonoa. Muissakin auttamisammateissa olevat keskustelevat usein toistensa kanssa ymmärtääkseen paremmin asiakkaansa tai potilaansa tilannetta ja mahdollisia ratkaisuja siihen. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa asia, johon heidän päätöksensä perustuvat. Mysteeriksi jääkin, mikä on juuri sosiaalityön kohdalla se seuraava askel, joka näistä vapaamuotoisista keskusteluista seuraa.

Sosiaalityön arviointia ei pääosin tehdä systemaattisesti, vaan tyypillisesti se tapahtuu esimerkiksi tiimipalavereissa sekä työntekijöiden välisissä vapaamuotoisissa keskusteluissa.

Vaikuttavuustiedon puutteeseen on myös kiinnitetty huomiota lastensuojelun kontekstissa. Antti Kääriälä kirjoitti äskettäin siitä, miten emme tiedä mitä saamme noin miljardilla eurolla, jonka yhteiskunta käyttää lastensuojelun sijaishuoltoon vuosittain. Erityisen vakava asia on kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten kohdalla. Sosiaalityön keskustelujen ulkopuoliselle voi tulla suurena yllätyksenä se, että edes lasten sijoittaminen kodin ulkopuolelle ei ole vaikuttavuuden näkökulmasta kovinkaan tutkittu aihe. Siinä puututaan äärimmäisen poikkeuksellisella tavalla perhe-elämän suojaan sekä lasten itsemääräämisoikeuteen.

Sosiaalityön keskustelujen ulkopuoliselle voi tulla suurena yllätyksenä se, että edes lasten sijoittaminen kodin ulkopuolelle ei ole vaikuttavuuden näkökulmasta kovinkaan tutkittu aihe.

Sosiaalityön vaikuttavuuskeskustelun kannalta mielenkiintoinen on myös varsin suuressa nosteessa oleva niin kutsuttu systeemisen lastensuojelun malli, jota ollaan eri tavoin juurruttamassa suomalaiseen palvelujärjestelmään. Systeemisen lastensuojelun mallin taustalla on Englannin ”Hackneyn malli” ja sen idea on tuoda systeemiteoreettisiin ja perheterapeuttisiin lähestymistapoihin perustuvia työtapoja sekä moniammatillista tiimityöskentelyä lastensuojeluun. Malliin kuuluu olennaisena osana toiminnan uudelleenjärjestely. Systeemisen lastensuojelun malli taustalla oleva malli tunnetaan myös nimellä Reclaiming social work (RSW). Mallin ympäri käyvä liikehdintä on sinänsä mielenkiintoista, sillä tuore systemaattinen katsaus ja sen tulokset lapsiperheiden palvelumallien vaikuttavuusnäytöstä olivat varsin alakuloista luettavaa. Tarkastelussa mukana oli myös RSW. Suosiostaan huolimatta tutkimusnäyttöä näistä malleista vaivaavat puutteellisesti tehdyt tutkimukset eivätkä tutkijat voineet sanoa juurikaan mitään mallien vaikuttavuudesta nykytiedon valossa.[iv] Toki he myös muistuttivat, että puutteellisen tiedon valossa ei voida myöskään sanoa, etteivät mallit toimi. Mutta kuten argumentaation perusteisiin kuuluu, sillä joka väittää jonkun mallin olevan vaikuttava, on todistustaakka. Näin on myös minkä tahansa palvelumallin tai menetelmän puolustajalla.

Systeemisen lastensuojelun mallia on jo joitakin vuosia sitten pilotoitu useammassa kunnassa Suomessa. Kyseisen mallin implementointitutkimuksesta on toki löydetty monia vaikutuksia. Esimerkiksi lasten tapaamiseen käytetty aika oli lisääntynyt koeryhmässä, eli ryhmässä, joka sovelsi systeemisen lastensuojelun mallia. Myös joitain ristiriitaisen kuuloisia vaikutuksiakin oli. Esimerkiksi mallia soveltaneessa koeryhmässä työntekijöiden arvio asiakkaiden rehellisyydestä oli seurantahetkellä alhaisempi kuin perinteistä lastensuojelutyötä tehneiden. Myös asiakkaiden aggressiivinen käytös oli yleisempää systeemistä mallia soveltaneissa tiimeissä.[v]

Syyt näihin löydöksiin ovat toki monitulkintaisia sekä antavat aihetta jatkotutkimuksille. Olennaista tämän kirjoituksen kannalta on, että selvityksessä ei itsessään käynyt ilmi vastausta kuumaan kysymykseen, että johtaako uusi malli asiakkaiden haastavien elämäntilanteiden muutoksiin, ja voidaanko tämä vaikuttavuus todeta luotettavasti.

Vaikka terveydenhoidon ja sosiaalihuollon vertaamisessa toisiinsa täytyy käyttää varovaisuutta, on pieni rinnastus paikallaan. Jos esimerkiksi jotain vaivaa menee hoidattamaan terveyskeskukseen, on tietenkin hienoa, jos hoitohenkilö kokee tyytyväisyyttään työhön tai että heillä on aikaa potilaan kuunteluun. Kuitenkin potilasta oletettavimmin kiinnostaa eniten se, tuleeko haastava tilanne selvitetyksi ammattilaisen tukemana. Tämä periaate ei sinänsä eroa mitenkään siitä, puhutaanko sosiaali- vai terveydenhuollon sektorista. Työntekijän hyvinvointi ja muut vastaavat asiat ovat arvokkaita itsessään sekä edistämisen arvoisia, mutta ne eivät automaattisesti kerro siitä, toteuttaako interventio tavoitteensa. Työhyvinvoinnilla sekä työn laadulla ja vaikutuksilla on varmasti yhteys, mutta yhtä lailla voidaan kysyä, missä määrin sosiaalityöntekijöiden kuormitus johtuu myös siitä, ettei työn perustana ole uskottavaa tieteellistä näyttöä ja perusteita. Voidaan pohtia, kuinka paljon työn mielekkyys lisääntyisi, jos sosiaalityöntekijä voisi luottaa työnsä vaikuttavuuteen, vaikka hän ei voisikaan koko maailmaa pelastaa.

Voidaan pohtia, kuinka paljon työn mielekkyys lisääntyisi, jos sosiaalityöntekijä voisi luottaa työnsä vaikuttavuuteen, vaikka hän ei voisikaan koko maailmaa pelastaa.

Lisäksi systeemisen lastensuojelun implementointia selvittäneet tutkijat ovat todenneet, että mallia on myös sovellettu eri tavalla eri puolilla Suomea, joka saattaa mahdollisesti selittää myös heikkoja ja erikoisia tuloksia. Eli vaikka mallilla olisikin taustallaan vahva tutkimusnäyttö, ei ole mitään takuita siitä, että päätöksentekijät sekä ruohonjuuritason työntekijät implementoivat mallin siten, että se toimii.

Olen itse yli kahden vuoden ajan osallistunut sosiaalityöntekijänä systeemisen lastensuojelun toimintamallin käyttämiseen, mikä on tarkoittanut kerran viikossa pidettäviä systeemisen tiimin kokouksia, joissa on hieman tavallista enemmän lastensuojelun ulkopuolisia toimijoita sekä spesifi kokousprosessi ja tiimirakenne. Mallin soveltaminen ei missään nimessä tuntunut huonolta. Haastavien asiakastilanteiden käsittely porukalla on ollut toisinaan hyvästä. Tämä kuitenkin lähinnä itseni, eli työntekijän, tarpeista katsoen. Sosiaalityön keskusteluissa on varsin yksioikoinen näkemys siitä, että työntekijöiden ja asiakkaiden tapaamiset ja yhteinen pohdiskelu muuntuu asiakasvaikuttavuudeksi. Tätä pohti myös Petteri Paasio näyttöön perustuvan sosiaalityön kirjallisuuskatsauksessaan. Hän ihmetteli, miten vähän painoarvoa on annettu sille, mitä palvelua tai interventiota asiakkaalle annetaan, samaan aikaan kun vaikuttavuuden lähtökohdaksi otetaan pääosin asiakkaan ja työntekijän vuorovaikutus. Tähän liittyy myös Paasion määrittelemä alalla hyvin yleinen käsitys ”tutkatietoisuudesta”, eli käsitys siitä, että sosiaalityöntekijöillä olisi jonkinlainen erityinen luontainen kyky tarkastella omaa sekä asiakkaan toimintaa ja tilannetta. Tämä kuva voi tulla helposti lukemattomista julkaisuista sosiaalityön reflektiivisyydestä, mutta on Paasion mukaan lähinnä myytti.[vi]

Kun ottaa huomioon, että tavoite on tämänhetkisellä tietopohjalla juurruttaa esimerkiksi systeemisen lastensuojelun malli mahdollisimman laajalle Suomeen, ei voi tehdä kuin sen johtopäätöksen, että uudistamistyössä on ilmeisesti ajateltu ensin muuttaa rakenteita ja vasta sitten tutkia, oliko muuttaminen järkevää.

Kun ottaa huomioon, että tavoite on tämänhetkisellä tietopohjalla juurruttaa esimerkiksi systeemisen lastensuojelun malli mahdollisimman laajalle Suomeen, ei voi tehdä kuin sen johtopäätöksen, että uudistamistyössä on ilmeisesti ajateltu ensin muuttaa rakenteita ja vasta sitten tutkia, oliko muuttaminen järkevää. Toisenlainen lähestymistapa olisi ollut pitäytyä liiallisista lupauksista sekä mallin laajamittaisesta juurruttamisesta, kunnes asiasta on saatu riittävä ja vakuuttava näyttö. Tai todeta, että sitten mietitään jotain muuta, jos riittävää näyttöä ei saada. Kuten muillakin yhteiskuntapoliittisilla toimenpiteillä, tälläkin on vaihtoehtoiskustannukset. Tämä tarkoittaa, että fokuksen ja voimavarojen käyttö jossain muualla voisi tuottaa enemmän hyvinvointia. Jos yhteiskunta päättää alkaa panostamaan voimavaroja esimerkiksi jonkun uuden hypetyksen siivittämänä ilman huolellista pohdintaa, erilaisia palvelutarpeita voi jäädä täyttämättä jopa enemmän. Tällainen eettinen pohdinta vaikuttaa liian usein loistavan sosiaalityön keskusteluissa poissaolollaan.

Näyttöön perustuvien mallien lisäksi puhutaan usein näyttöön perustuvista menetelmistä sijoitettujen lasten hoitopalveluissa. Tähän liittyen Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos tuoreessa ”Mikä auttaa?” -katsauksessaan päätyi toteamaan, ettei vaikuttavuuden perusteella kyetty nostamaan mitään tiettyjä menetelmiä esiin. Sen sijaan laitos painotti yksilöllisiä, lasten ja nuorten tilanteisiin räätälöityjä ratkaisuja. Kansallisestikin käytettyjä menetelmiä esimerkiksi väkivaltatyöstä sijaishuollossa on runsaasti, mutta kotimaisen implementoinnin näkökulmasta ne perustuvat usein opinnäytetyötasoiseen tutkimukseen sekä case-tutkimuksiin.

Vaikuttavuustieto ja tutkimus on selkeästi jännitteinen aihe sosiaalityön tutkimuksessa. Osittain tämä on ollut myös varsin ymmärrettävää, sillä tuottavuuden, vaikuttavuuden ja tehokkuuden diskurssit ovat usein yksinkertaistaneet liikaa julkisten palveluiden mittaamisen ja arvioinnin haasteita. On varsin asiallisesti pohdittu, ovatko nämä aina edistäneet palveluiden käyttäjien asiaa talouden ja hallinnon sijaan.

Jännitteitä löytyy joka tapauksessa myös käytännön sosiaalityön ja tutkimustiedon väliltä. Yksi konkreettinen esimerkki oli vuonna 2017 mediahuomiotakin saanut 1000 nimeä -kansalaisadressi, jossa vaadittiin lastensuojelun resursseja lisättäväksi sekä työoloja parannettavaksi. Adressin voidaan nähdä olleen myös sosiaalityön professionaalinen kannanotto, koska se perustui nimenomaan alan ammattilaisten sekä ammattiin opiskelevien näkemyksiin tilanteesta. Miten adressi liittyi vaikuttavuuteen? Jokaisessa kannanotossa, jossa vaaditaan lisää jotakin palvelua tai resurssia, pitää epäsuorasti sisällään premissin siitä, että resurssilla on haluttuja vaikutuksia. On perusteltu oletus, ettei kukaan vaadi lisättäväksi palvelua, jolla ei ole haluttuja vaikutuksia. Kuten edellä on kuitenkin käsitelty, tutkitun tiedon näkökulmasta tämä on ongelmallinen vaatimus. Se ei ole myöskään järjestelmän tai asiakkaiden näkökulmasta yhdentekevä asia, koska aina voidaan esittää perusteltu kysymys, että hyötyisivätkö asiakkaat kenties paremmin jostain muusta.

Aina voidaan esittää perusteltu kysymys, että hyötyisivätkö asiakkaat kenties paremmin jostain muusta.

Sosiaalityötä, kuten lastensuojelua, uudistetaan myös lainsäädännön kautta. Esimerkiksi tuorein lastensuojelulain uudistus on parhaillaan työn alla, ja lakia uudistetaan vaiheittain. Kyseistä ehdotusta arvioinut lainsäädännön arviointineuvosto antoi uudistukselle kovaa kritiikkiä ja painotti nimenomaan sitä, miten lastensuojelusta puuttuu aivan perustavanlaatuisiakin tietoja, joiden pohjalta päätöksiä tehdään. Esimerkiksi lastensuojelun asiakasmitoituksiin esitettiin lisäyksiä, vaikka tieto nykyisistäkin määristä on puutteellista. On varsin helppo turhautua valtiovallan kysyessä arvioita muun muassa erinäisten ehdotettujen toimenpiteiden vaikutuksista. Valtiovalta haluaa tutkimustietoa ja kannanottoja aiheesta, jota se ei ole suostunut aikojen saatossa erityisen näyttävästi tukemaan esimerkiksi rahoituksen muodossa. Asiaan on tullut toivottavasti muutos, kun sosiaaliyön yliopistotason tutkimus alkoi saamaan vuodesta 2020 alkaen vuosittaisen tutkimusrahoituksen valtiolta.

Miksi vaikuttavuustutkimusta puuttuu?

Syitä vaikuttavuustutkimuksen puutteille on esitetty useita. Sosiaalialan osaamiskeskuksen tutkija Petteri Paasion lisensiaatintutkimus vuodelta 2014 teki katsauksen näyttöön perustuvan sosiaalityön tutkimuksesta. Hänen näki, ettei sosiaalityön nykyinen tutkimuksen tila mahdollista näyttöön perustuvan käytännön käyttöönottoa. Hän pohti tutkimusmassan läpikäynnin perusteella mm. sitä, miksi käsitetutkimukselle, jota hänen mukaansa tehdään jopa tarpeettomasti, on annettu varsin vahva painoarvo. Toinen mielenkiintoinen huomio oli tutkimusmassan suuri vaihtelu ja ristiriitaisuus. Yhtäältä on paljon korkeatasoista tutkimusta, mutta toisaalta kirjoittelua, joka on lähinnä tutkijan itseilmaisua.[vii]

Artikkelissa mittareiden ja mittaamisen suhteesta sosiaalityöhön (Paasio ym. 2015) tutkijat viittaavat myös sosiaalityössä käytyyn tutkimuskeskusteluun, jossa mittareiden käyttö on nähty negatiivisessa mielessä sekä vanhanaikaisena, ja päähuomio ollut sen sijaan kokemustiedossa ja hiljaisessa tiedossa. Kirjoittajat myös toteavat, että vaikka sosiaalityön yksi ulottuvuus on vuorovaikutus, dialogi, kunnioitus ja luottamus asiakkaan kanssa, niin näin on asian laita myös monen muun ammatin osalta. Jotain muutakin pitäisi siis pystyä antamaan.[viii]

Usein esitetty argumentti on, että sosiaalityössä vaikuttavuus on niin monimutkaista, että tutkimus on ongelmallista tai jopa mahdotonta. Tämä on tietenkin totta, mutta niin se on monessa muussakin asiassa. Esimerkiksi psykiatrinen hoito ei ole mitenkään helppoa, sillä ihmisen mielenterveyteen vaikuttavat monet seikat.

Usein esitetty argumentti on, että sosiaalityössä vaikuttavuus on niin monimutkaista, että tutkimus on ongelmallista tai jopa mahdotonta. Tämä on tietenkin totta, mutta niin se on monessa muussakin asiassa. Esimerkiksi psykiatrinen hoito ei ole mitenkään helppoa, sillä ihmisen mielenterveyteen vaikuttavat monet seikat, kuten perintötekijät sekä lukuisat psykologiset ja sosiaaliset mekanismit. Tästä huolimatta psykoterapiaa on tutkittu ja sen vaikuttavuudesta tiettyihin psykiatrisiin häiriöihin on saatu riittävä näyttö. Psykoterapiatutkimuksen avulla on myös huomattu eräs toinen tärkeä asia: joissakin tapauksissa joillekin potilaille psykoterapiasta voi olla jopa haittaa. Ei voida ajatella, että sosiaalityöllä tai sen järjestämillä interventioilla ei olisi koskaan mitään haittavaikutuksia, joten tämäkin perustelee vaikuttavuustutkimusta. Tietoa tarvitaan, etteivät palvelut ainakaan lisää haittoja, vaikka niistä ei muutoin hyötyä olisi. Uskoisin, että monia kiinnostaisi tietää, milloin esimerkiksi lapsen sijoittamisesta kodin ulkopuolelle on enemmän haittaa kuin siitä, että näin ei tehdä.

Tietoa tarvitaan, etteivät palvelut ainakaan lisää haittoja, vaikka niistä ei muutoin hyötyä olisi.

Kaikesta tästä seuraa se, ettei käytännön sosiaalityö saa akateemiselta tutkimukselta sitä tukea, jota se kovin tarvitsisi työn kehittämiseksi ja ongelmien ratkomiseksi. Koska tutkimustieto ja perusta omasta työstä puuttuu, on pohdinnan arvoinen asia, millä tavoin oman työn vaikuttavuutta käytännön sosiaalityössä perustellaan ja miten erilaiset arjesta kumpuavat ja enemmän tai vähemmän validit selitysmallit, teoriat ja näkemykset vaikuttavat siihen, millaisia päätöksiä kentällä tehdään.

Lapset ja voitontavoittelu

Käytännön sosiaalityö, sen uudistaminen, julkinen keskustelu sekä tutkimustieto ovat ongelmallisessa ja jännitteisessä suhteessa. Vaikuttavuus ei ole ainoa ristiriitainen aihe sosiaalityössä, ja lastensuojelun laitoshoidon yksityistyminen on tästä varsin hyvä esimerkki. Lastensuojelun kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ympärivuorokautisia palveluita tuottavat pääosin liiketoimintaa harjoittavat yksityisyritykset. Huostaanotetut lapset ovat varsin herkkä yhteiskunnallinen aihe, joka aiheuttaa ymmärrettävästi paljon tuntemuksia, erityisesti jos tähän yhdistetään taloudellisen voiton tavoittelu. Esimerkiksi viime aikoina Iltalehden toimittajat ovat tehneet arvokasta tutkivaa journalismia aiheesta. Kuten toimittajien kuuluukin, he myös lähestyvät asiaa kriittisesti. Toimittajien mukaan lapsia kaupataan ”kiskurihinnoin” ympäri Suomea, kun suuret hoito- ja hoivayhtiöt valtaavat markkinoita. Sanna Marinin hallituskin on sote-uudistusta valmistellessaan ottanut yksityisiin tuottajiin lastensuojelussa selkeän kriittisen kannan.

Emme oikeasti tiedä, onko nykyinen yksityisiin yrityksiin pohjautuva laitoshoitojärjestelmä huonompi tai parempi kuin aikaisempi, jossa näitä palveluita tuottivat pääosin kunnat sekä kolmannen sektorin yleishyödylliset järjestöt.

Kuitenkin ongelma tässäkin kohdin on se, ettei asiasta ole juurikaan tutkittua tietoa. Vaikka lastensuojelun laitoshoito ja yksityiset yritykset kuulostaa kovin rajulta yhdistelmältä, emme oikeasti tiedä, onko nykyinen yksityisiin yrityksiin pohjautuva laitoshoitojärjestelmä huonompi tai parempi kuin aikaisempi, jossa näitä palveluita tuottivat pääosin kunnat sekä kolmannen sektorin yleishyödylliset järjestöt. Paremmalla tai huonommalla tarkoitan luonnollisesti lasten näkökulmaa. Kysymys on siis siitä, saavatko lapset parempaa vai huonompaa hoitoa ja huolenpitoa kuin aikaisemmin, ja mitkä ovat entisen ja nykyisen järjestelmän erot laitoshoidon vaikutuksien näkökulmasta.

On hyvä muistaa, että tähän aikaisempaan pääosin voittoa tavoittelemattomiin tuottajiin nojanneen palvelujärjestelmän historiaan on myös mahtunut kylmääviä lapsen oikeuksien loukkauksia, joista Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi joitain vuosia sitten niin kutsutun menneisyysraportin. Yleishyödyllisellä yhdistyksellä voi olla julkilausuttu arvopohja, joka eroaa osakeyhtiön motiiveista ja lähtökohdista, mutta ei silläkään siis ainakaan historiallisesti tarkasteluna niin sanotusti ihmeitä tehty. Myöskään nykyaikana lastensuojelun skandaaleista ei olla päästy eroon, joista esimerkkinä Muhoksen Pohjolakodin toiminnassa havaitut puutteet vuonna 2018. Pohjolakodin omistaa Hoivatie Oy, joka on organisaatiomuodoltaan osakeyhtiö, mutta sen ovat perustaneet yleishyödylliset toimijat Nuorten ystävät ry sekä Oulun diakonissalaitos.

Myös tähän aiheeseen liittyvistä tiedonpuutteista huolimatta siitä käydään keskustelua hyvin moraalipainotteisesti sekä kovin sanankääntein. Puhutaan esimerkiksi kiskurihinnoittelusta sekä moraalista ja etiikasta liittyen siihen, kuka saa tuottaa palveluita. Samaan aikaan esimerkiksi kyseinen Iltalehden uutisjuttu ei kuitenkaan selvittänyt, paljonko nämä yritykset laskuttavat niin sanotusti ylimääräistä. Uutisessa toki viitattiin Espoon kaupungin tekemään arvioon siitä, että markkinat ylihinnoittelevat tuotteensa, koska kuntien omaa tuotantoa ei juurikaan ole. Tämä arvio toki tehtiin raportissa sen enempää perustelematta. Toisaalta uutisessa haastateltiin myös Hyvinvointiala ry:n edustajaa, jonka mukaan yksityiset tuottajat laskuttavat toisinaan myös vähemmän kuin julkiset. Lisäksi vuorokausihintojen keskiarvojen vertailu voi olla pahimmillaan harhaanjohtavaa siitä syystä, ettei vaikkapa kaupungilla ole omaa vaativaa laitoshoitoa. Näin oli esimerkiksi vuonna 2019 Vantaalla, jossa ostopalveluiden vuorokausihinta oli keskimäärin 30 euroa kalliimpi kuin kunnallisen palvelun. Oman toiminnan ja ostopalveluiden kustannusrakenne voi olla hyvinkin erilainen.

Kuntia on arvosteltu ainakin historiassa siitä, ettei niillä ole ollut kilpailuttamisosaamista. Näin on myös kustannuslaskennan saralla, johon kuuluu esimerkiksi ns. ”make or buy” -vertailut. Relevantti julkaisu kuntien kustannuslaskennan sudenkuopista käytännön esimerkkeineen on edelleen Kunnallisalan kehittämissäätiön Kilpailutuksen näkyvät ja näkymättömät kustannukset, jossa tutkijat ovat analysoineet esimerkiksi terveyskeskuspalvelujen kilpailuttamista sekä ammattikorkeakoulun yhtiöittämisprosessia. Vaihtoehtovertailut ovat herkkiä muun ohella esimerkiksi päätöksille siitä, mitä kustannuksia ja tuottoja otetaan laskelmissa huomioon, eivätkä tutkijat kyenneet todellisien case-esimerkkien asiakirjojen valossa arvioimaan ovatko kunnat saaneet sitä mitä ovat halunneet.[ix]

Joka tapauksessa Iltalehden kohu-uutisessa näytti olevan jälleen kerran tilanne, jossa uutisia julkaistaan hyvin harhaanjohtavilla, jopa sensaatiomaisilla otsikoilla klikkien toivossa, vaikka itse juttu olisikin hyvin tehty.

Keskustelussa usein viitataan sijaishuollon kasvaneisiin kustannuksiin kokonaisuudessaan esittämättä perusteluita, että tämä kasvu johtuu nimenomaan siitä, kuka tuottaa palvelut. Näin väitti äskettäin esimerkiksi Vasemmistoliiton Li Andersson, joka totesi kansainvälisten sijoitusyhtiöiden tuplanneen sijaishuollon kustannukset. Kustannuksia ajanee pääasiassa se, että lapsia on vuosi vuodelta enemmän sijoitettuna kodin ulkopuolella. Edellä kuvattu keskustelutyyli on varsin tyypillinen tapa, jolla yhteiskunnallista debattia lastensuojelusta käydään.

Tutkimustietoa ulkoistamisten yhteyksistä kustannuksiin on niukasti ainakin Suomessa.

Tutkimustietoa ulkoistamisten yhteyksistä kustannuksiin on niukasti ainakin Suomessa. Timo Toikon tutkimuksessa vuonna 2017 selvitettiin sijaishuollon kustannusten yhteyttä lastensuojelun laitoshoidon ulkoistamisasteeseen. Kustannukset riippuivat siitä, miten kunnat olivat ulkoistaneet palveluitaan. Yhtä suuret kustannukset saatiin niin ulkoistamalla lähes kaikki palvelut kuin pitäytymällä pääosin julkisessa palvelutuotannossa. Tutkimuksen perusteella ei kuitenkaan voida ennustaa kustannuksia yksittäisen kunnan tasolla.[x] Lopputulema on joka tapauksessa tylsä niille, jotka hakevat politikointia aiheella.

En ole vakuuttunut, miten moraalifilosofointi parantaa huostaanotettujen lasten ja heidän perheidensä tilannetta. Lasten tilannetta parannetaan sillä, että palveluiden laatua valvotaan riittävästi ja niiden vaikuttavuutta tutkitaan ja seurataan. Moraalifilosofiallakin on aikansa ja paikkansa, mutta enemmän toisessa mielessä: on moraalinen velvoite, että palvelut ja niiden järjestäminen perustuvat asianmukaiseen tutkittuun tietoon. Nyt kärjistetyin keskustelu vaikuttaa painottuvan siihen, kenen pitäisi tuottaa palveluita.

Tuottavatko yritykset tehokkaampaa sijaishuoltoa kuin kunnat ja järjestöt? Tuottaako kilpailu tätä tehokkuutta? Tämä on yhtä lailla tutkimusnäkökulmasta enemmän mielipide ja spekulaatio kuin fakta.

Asia kulkee luonnollisesti myös toiseen suuntaan. Markkinoiden tehokkuus ja yksityisten toimijoiden paremmuus on argumentti, jota on käytetty myös sosiaali- ja terveyspalveluiden tuottamisen, kuten lastensuojelun, yhteydessä. Tällaisia näkemyksiä on esitetty muun muassa elinkeinopoliittisten toimijoiden parista, levittäen toisinaan varsin mustavalkoisia mielikuvia yksityisten tuottajien ja kilpailun tuottamista hyödyistä.[xi] Tuottavatko yritykset tehokkaampaa sijaishuoltoa kuin kunnat ja järjestöt? Tuottaako kilpailu tätä tehokkuutta? Tämä on yhtä lailla tutkimusnäkökulmasta enemmän mielipide ja spekulaatio kuin fakta. Esimerkiksi tiedot lastensuojelulaitosten tarkoista lukumääristä ovat olleet puutteelliset, kuten Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen tutkijat ovat todenneet. Miten mahdollisia laatu- tai vaikuttavuuseroja voitaisiin edes tutkia, jos emme tiedä missä kaikki laitokset ovat ja paljonko niitä on? Vaikka jokin tuottaja olisikin tehokkaampi kuin toinen, emme sitä tiedä. On tietenkin totta, että yhteiskunnan, kuntien sekä tulevien hyvinvointialueiden on huomattavasti joustavampaa vaikuttaa omassa omistuksessaan olevien laitosten päivittäiseen toimintaan kuin pyrkiä muuttamaan yksityisten omistuksessa olevia yksiköitä sekä niiden toiminnan sisältöjä lakeja säätämällä, suosituksilla ja ostopalvelusopimusten kautta.

Lopuksi

Jo vuonna 1984 voimaantullutta lastensuojelulakia (683/1983) säädettäessä oli huomattu lastensuojelun kehittymisestä jotain oleellista. Hallituksen esityksessä laiksi todettiinkin, että lastensuojelu on kehittynyt lähinnä kriisien kautta, jolloin asioihin on puututtu vasta äärimmäisen pakon edessä. Tuoreita esimerkkejä tällaisista kriiseistä ovat paljon mediahuomiota saaneet alaikäisten tekemät rikokset. On perusteltu väite, että sosiaalihuoltoa, kuten lastensuojelua, kehitetään enemmän uskomuksin sekä moralisoimalla, kuin perustellun ja tutkitun tiedon pohjalta. Debatti kohdistuu usein myös varsin epäolennaisiin asioihin. Toisinkin voitaisiin siis toimia niin haluttaessa. Olisiko kestävän kehityksen tavoitteiden seurannan yhteydessä syytä alkaa täsmällisemmin seurata sitä, miltä osin lapsiin ja perheisiin kohdistuvat interventiot perustuvat asianmukaiseen tietoon? Muutoin taas vuosikymmenien jälkeen keskustelemme jälleen siitä, kuinka lapset ja nuoret voivat entistä huonommin.

Viitteet

[i] Johnson & Svensson (2005) Theory in social work – some reflections on understanding and explaining interventions. European Journal of Social Work 8(4), 419-433.

[ii] Linnakangas, Ritva, Paasio, Petteri, Seppälä, Ullamaija & Suikkanen, Asko (2015) Mitä mittarien käyttö voisi tarjota sosiaalityölle? Janus 23(4).

[iii] Blomgren, Sanna & Kivipelto, Minna (2012) Valtaistus – Valtakunnallinen aikuissosiaalityö

kartoitus. Raportti 27/2012. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

[iv] Isokuortti, Nanne, Aaltio, Elina, Laajasalo, Taina & Barlow, Jane (2020) Effectiveness of child protection practice models: a systematic review. Child Abuse & Neglect 108(2020).

[v] Aaltio, Elina & Isokuortti, Nanne (2019). Systeemisen lastensuojelun toimintamallin pilotointi. Valtakunnallinen arviointi. Raportti 3/2019. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos.

[vi] Paasio, Petteri (2014) Näyttöön perustuva sosiaalityön käytäntö – järjestelmällinen katsaus vuosina 2010–2012 julkaistuista tutkimuksista. Jyväskylän yliopisto. Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos.

[vii] Mt.

[viii] Linnakangas, Ritva, Paasio, Petteri, Seppälä, Ullamaija & Suikkanen, Asko (2015) Mitä mittarien käyttö voisi tarjota sosiaalityölle? Janus 23(4).

[ix] Rajala, Tuija, Tammi, Jari & Meklin, Pentti (2008) Kilpailutuksen näkyvät ja näkymättömät kustannukset. Kunnallisalan kehittämissäätiö. Kunnat ja kilpailu -sarjan julkaisu nro 11.

[x] Toikko, Timo (2017) What is the Best Outsourcing Strategy? Nonlinear Association between the Outsourcing Degree of Institutional Care and the Costs of Substitute Care in Child Welfare within Finnish Municipalities. Human service organizations: management, leadership & governance 41(1), 30–43.

[xi] Jääskeläinen, Jukka (2000) Markkinoiden avaaminen ja kilpailun edistäminen sosiaalisektorin hyvinvointipalveluissa. Kauppa- ja teollisuusministeriön tutkimuksia ja raportteja 15/2000.