Diplomaatti ja historioitsija George F. Kennan (1904-2005) oli Yhdysvaltain kylmän sodan ulkopolitiikan keskeisiä arkkitehtejä vuosina 1946‒1948. Kennanin sodanjälkeiset näkemykset Neuvostoliitosta ja Venäjän historiasta tarjoavat mielenkiintoisen peilauspinnan nykytilanteeseen.
Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on murtanut kansainvälisen järjestelmän vakiintuneet peruspilarit. Ukrainan sodan historiallisia analogioita on haettu niin Krimin sodasta kuin ensimmäisestä maailmansodasta, mutta ilmeisimmät vertailukohdat palautuvat kylmän sodan ajan konflikteihin. Kylmä sota on palannut, erilaisena kuin ennen. Ehkä tulevaisuuden historioitsijat kutsuvat vuosia 1991‒2014 ”kylmien sotien väliseksi” ajaksi.
Ulkoministeri Pekka Haavisto totesi pian Venäjän hyökkäyksen alkamisen jälkeen (24.2.2022), että ”rautaesirippu laskeutui Eurooppaan”. Haavisto tarttui Winston Churchillin tunnettuun rautaesirippu-metaforaan, jolla Churchill kuvasi Euroopan ideologista ja suurvaltavaltapoliittista kahtiajakoa. Churchill esitti sen puheessaan maaliskuussa 1946 Yhdysvaltain-vierailullaan. Rautaesirippu-käsitteen historiaa tutkinut Patrick Wright (2007) korostaa, että sitä oli käytetty Neuvosto-Venäjään liittyvänä poliittisena metaforana Britanniassa jo 1920-luvulla. Vasta Churchillin puhe ja kylmä sota tekivät rautaesiripusta Euroopan ideologista jakoa kuvaavan käsitteen.
Muutamaa viikkoa ennen Churchillin puhetta yhdysvaltalaisdiplomaatti George F. Kennan kirjoitti oman arvionsa neuvostojärjestelmästä ja sen tavoitteista. Kennan työskenteli Moskovassa USA:n suurlähetystön johtajana kesäkuusta 1944 huhtikuuhun 1946. Esimiestensä pyynnöstä hän lähetti Washingtoniin tilannearvion, jossa pohdittiin Neuvostoliiton suurvaltapoliittisia tavoitteita.
Kennanin mielestä presidentti Franklin D. Rooseveltin hallinto oli suhtautunut Neuvostoliittoon lepsusti ja sinisilmäisesti toisen maailmansodan loppuvaiheessa.
Kennan sai näin tilaisuuden tuoda esiin kriittisyytensä maansa Neuvostoliitto-politiikkaa kohtaan. Kennanin mielestä presidentti Franklin D. Rooseveltin hallinto oli suhtautunut Neuvostoliittoon lepsusti ja sinisilmäisesti toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Tämä raportti (22.2.1946), ”pitkä sähke”, vaikutti merkittävästi Harry S. Trumanin hallinnon tuleviin linjauksiin. Kennan jatkoi neuvostojohdon motiivien pohtimista artikkelissa ”The Sources of Soviet Conduct”, joka julkaistiin kesällä 1947 Foreign Affairs -julkaisussa nimimerkillä ”X”.
Millainen oli Kennanin näkemys Neuvostoliitosta ja sen tavoitteista?
Neuvostoliitto Venäjän historian jatkumossa
Venäjän historiaan syvällisesti perehtynyt Kennan ihaili venäläistä kulttuuria, mutta korosti samalla sen pysyvää erityislaatuisuutta ja muutospelkoa. ”Pitkässä sähkeessä” hän tarkastelee Venäjää takapajuisena yhteiskuntana, joka eristäytyi ulkomaailmasta ja jota olivat aina hallinneet itsevaltiaat. Myös neuvostokommunismiin sekoittui venäläisen nationalismin perinne.
Josif Stalinin diktatuuri suorastaan vaati ulkoista uhkaa olemassaolonsa perustelemiseksi. Dogmaattinen puoluejohto pelkäsi sisäistä kumousta ja suhtautui siksi kapitalistisiin maihin epäluuloisesti. Sotilaallisen invaasion sijaan Stalin kuitenkin pyrki ”salamitaktiikkaan”, etupiirin vähittäiseen laajentamiseen vastapuolen heikkoutta hyväksi käyttämällä.
Laajenemisen välineinä toimivat Kennanin mukaan Euroopan maiden kommunistiset liikkeet. Kennan päätti analyysinsä toimintaehdotukseen: Yhdysvaltain oli vastattava Neuvostoliiton haasteeseen kärsivällisellä ja määrätietoisella vastarinnalla. Siihen kuului myös taktinen joustavuus, jossa USA tukisi Euroopan sosiaalidemokraattisia liikkeitä näiden kamppailussa kommunismia vastaan.
Kennanin maaliskuun 1946 ”pitkän sähkeen” voi niin halutessaan nähdä esimerkkinä siitä, kuinka yhden diplomaatin tilannearvio voi muuttaa suurvallan poliittista linjaa.
Kennanin maaliskuun 1946 ”pitkän sähkeen” voi niin halutessaan nähdä esimerkkinä siitä, kuinka yhden diplomaatin tilannearvio voi muuttaa suurvallan poliittista linjaa. Kesällä 1947 ilmestyneessä X-artikkelissaan hän syvensi näitä teesejään. Siinä hän kutsui tätä kommunismin leviämisen estämiseen tähtäävää politiikkaa nimellä patoamispolitiikka (containment). Käsite alkoi elää omaa elämäänsä sen jälkeen.
Kylmän sodan siemenet oli kuitenkin kylvetty jo ennen toisen maailmansodan päättymistä. Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton aatteelliset erot ja intressiristiriidat olivat syrjäyttämässä sota-ajan yhteistyön, joka oli ollut osittain pakon sanelema taktinen välttämättömyys. Itä-Euroopan valtioiden muuttuminen Neuvostoliiton ohjailemiksi ”kansandemokratioiksi” olisi varsin todennäköisesti johtanut Yhdysvaltain Neuvostoliiton-politiikan kurssinvaihdokseen.
Historiallisesti merkittävintä olivat ne ratkaisuehdotukset, joita Kennan esitti Neuvostoliiton etupiirilaajenemisen torjumiseksi. Ne edesauttoivat Trumanin opin muotoutumista ja Marshall-avun myöntämistä.
Historiallisesti merkittävintä olivat ne ratkaisuehdotukset, joita Kennan esitti Neuvostoliiton etupiirilaajenemisen torjumiseksi. Ne edesauttoivat Trumanin opin muotoutumista ja Marshall-avun myöntämistä. Presidentti Harry S. Truman julisti puheessaan 12.3.1947, että Yhdysvaltain oli otettava aktiivinen rooli demokratian ja totalitarismin välisessä ”valon ja pimeyden” kamppailussa.
Trumanin puheen jyrkän retoriikan tarkoituksena oli houkutella kongressia antamaan varoja Kreikan hallitukselle ja sen konservatiivivoimille. Maassa oli käynnissä sisällissota, jossa kommunistit yrittivät vallankaappausta. Kylmän sodan historian paradokseja on sekin, että Kreikan kommunistipuolue hävisi lopulta vuonna 1949 sisällissodan, koska se ei saanut riittävästi tukea Moskovalta.
USA:n Kreikalle antama apu avasi portit myös Länsi-Euroopan jälleenrakentamisen rahoittamiseen. Yhdysvaltain oli vastustettava kommunismin etenemistä tukemalla Euroopan ”vapaiden maiden” hallituksia, jotta nämä eivät luiskahtaisi Neuvostoliton etupiiriin. Trumanin opilla oli kuitenkin kauaskantoisia seurauksia ja sen painoarvo kasvoi suunniteltua dramaattisemmaksi.
Patoamispolitiikan oppi-isästä sen kriitikoksi
Kesäkuussa 1950 Pohjois-Korean joukot hyökkäsivät Etelä-Koreaan. Yhdysvaltain johtamat YK-joukot puolustivat Etelä-Koreaa verisessä sodassa, jossa kuoli ainakin kaksi miljoonaa ihmistä. USA:n ulkopolitiikassa Korean sota (1950-1953) merkitsi Trumanin opin käytännön manifestaatiota. Kommunismia ei enää padottu vain taloudellisesti vaan tarvittaessa myös sotilaallisesti.
George F. Kennan ei kuitenkaan ollut tarkoittanut, että mikä tahansa kolmannen maailman konflikti ymmärrettäisiin kommunismia vastaan käytäväksi hegemoniataisteluksi. Ideologisia yleistyksiä kammoksunut diplomaatti ei hyväksynyt ajatusta kommunismin patoamisesta globaalina toimintaoppina. Sellainen siitä kuitenkin tuli, Kennanin kritiikistä huolimatta.
George F. Kennan ei kuitenkaan ollut tarkoittanut, että mikä tahansa kolmannen maailman konflikti ymmärrettäisiin kommunismia vastaan käytäväksi hegemoniataisteluksi. Ideologisia yleistyksiä kammoksunut diplomaatti ei hyväksynyt ajatusta kommunismin patoamisesta globaalina toimintaoppina.
Kennan korosti, että kommunismin etenemistä oli estettävä politiikan, ei sotilasoperaatioiden keinoin. Hän ei uskonut, että sodan runtelema Neuvostoliitto olisi ollut sotilaallinen uhka Länsi-Euroopalle. Siksi hän suhtautui kriittisesti kilpavarusteluun, jota hän piti järjettömänä ja ihmiskunnan olemassaoloa uhkaavana nollasummapelinä.
Historioitsijaksi siirtynyt Kennan nauttikin myöhemmin 1970-luvulla uusvasemmiston piirissä arvostusta ydinasepolitiikan ja Vietnamin sodan arvostelijana. Kennan jälkiviisas kilpavarustelun kritiikki ei muuttanut miksikään sitä tosiasiaa, että patoamispolitiikasta oli tullut USA:n ulkopolitiikan kulmakiviä. Yksikään kylmän sodan aikaisista USA:n presidenteistä ei irrottautunut Trumanin opin pyrkimyksestä maan globaalin aseman vahvistamiseen ja kommunismin uhan torjuntaan.
Tavoitteiden toteuttamisen strategia vaihtui toki presidentti Dwight D. Eisenhowerin hallinnon massiivisen vastaiskun opista presidentti Richard Nixonin ja ulkoministeri Henry Kissingerin liennytyspolitiikkaan. Keinojen muuttuessakin niiden päämäärä säilyi hyvin samansuuntaisena kuin Trumanin opissa.
Kennanin näkemyksillä on yhä kantopintaa
Kennan huomautti jo 1950-luvulla, että yhdysvaltalaisilla on taipumus oikeuttaa politiikkaansa yleispätevillä kaavoilla tai opeilla. Siksi hänen omia kylmän sodan alkuvaiheiden analyysejään ei pidä tulkita minään yleisluontoisina opinkappaleina vaan reaktioina tiettyyn historialliseen tilanteeseen.
Toisaalta nykytilanteessa Kennanin ”pitkää sähkettä” on vaikea lukea pohtimatta siinä esitettyjen huomioiden soveltuvuutta Venäjän nykypolitiikan analyysiin. Kennan kuvasi viholliskuvia lietsovaa hallintoa, joka suhtautui vainoharhaisesti ulkomaailmaan ja joka pyrki maansa suurvalta-aseman vahvistamiseen ja marxismi-leninismin vihollisten nujertamiseen. Kommunismin ideologia puuttuu nyt, mutta muilta osin analyysissä on osumakohtia myös Putinin hallintoon.
Vladimir Putinin Venäjä on aktiivisesti pyrkinyt laajentamaan etupiiriään jo ainakin 15 vuoden ajan. Ennen vuoden 2022 Ukrainan sotaa etupiirien hamuamista leimasi kärsivällisyys ja määrätietoisuus. Krimin valtauksen (2014) yhteydessä puhuttiin Putinin judoka-ulkopolitiikasta. Siinä iskettiin nopeasti, yllättäen, ja vastustajan heikkouksia hyödyntäen.
Nykyiset suurvaltakonfliktit ovat erilaisia kuin ne aatteelliset jakolinjat, jotka määrittelivät kylmän sodan aikaisia suurvaltasuhteita. Putinin hallinnon ideologia (jos sillä sellaista voi sanoa olevan) on yhdistelmä isovenäläistä imperialismia ja uskontopohjaista konservatismia.
Kennanin määritelmä salamitaktiikasta sopisi sikäli myös Putinin hallinnon toimiin ennen Ukrainan sotaa. Venäjä oli lohkaissut vaikutuspiiriinsä tai hallintaansa paloja Moldovasta, Georgiasta ja Ukrainasta. Määritelmät salamitaktiikoista ja judokoista sopivat kuitenkin huonosti Venäjän ”sotilaallisena erikoisoperaationa” mainostamaan brutaaliin hyökkäyssotaan.
Nykyiset suurvaltakonfliktit ovat erilaisia kuin ne aatteelliset jakolinjat, jotka määrittelivät kylmän sodan aikaisia suurvaltasuhteita. Putinin hallinnon ideologia (jos sillä sellaista voi sanoa olevan) on yhdistelmä isovenäläistä imperialismia ja uskontopohjaista konservatismia. Niitä tärkeämpää on kuitenkin Putiniin henkilökultti ja sen ympärille rakennettu autoritaarinen kleptokratia. Totalitaristisena valtiona Putinin Venäjä on silti vielä kaukana Stalinin Neuvostoliton vankileirien saaristosta.
Kennan ja Naton ”kohtalokas virhe”
George F. Kennan ei uskonut, että amerikkalaista elämäntapaa voitaisiin tai edes pitäisi levittää ympäri maailmaa. Hän oli arvokonservatiivi, joka kritisoi ekologisesti kestämätöntä kuluttamista ja moraalisesti ”turmiollista” populaarikulttuuria.
101-vuotiaaksi elänyt Kennan ehti nähdä Neuvostoliiton romahduksen ja Itä-Euroopan vapautumisen. Vuonna 1997 hän kirjoitti The New York Timesiin mielipidekirjoituksen, jossa hän suhtautui kriittisesti Naton itälaajentumiseen. Hänen mukaansa se oli ”kohtalokas virhe”. Kennan väitti, että ennen pitkää se johtaisi venäläisen nationalismin nousuun ja suurvaltasuhteiden uuteen kylmään sotaan.
Tässä Kennanin 1990-luvun Nato-kritiikissä voi niin halutessaan nähdä yhtymäkohtia siihen lännen Venäjän-politiikan arvosteluun, jota kansainvälisten suhteiden tutkija John Mearsheimer on esittänyt viime vuosina. Chicagon yliopiston professori Mearsheimerin youtube-luentoa vuodelta 2015 on katseltu ahkerasti. Mearsheimer on siinä – ja myöhemmissä kannanotoissaan – väittänyt, että Ukrainan konflikti on pitkälti ”lännen syytä”.
Mearsheimer edustaa valtio-opin kansainvälisten suhteiden tutkimuksen realistista koulukuntaa. Ukrainan sotaa hän katsoo suurvaltojen etupiirikysymyksenä. Venäjän historian tutkijat Anne Applebaum ja Stephen Kotkin ovatkin tiukasti kritisoineet Mearsheimerin näkemyksiä. He ovat korostaneet, että Ukrainan sodan syyt eivät palaudu lännen vaan nimenomaan Putinin Venäjän autoritaariseen ja vallanhaluiseen toimintaan.
Mearsheimerille, kuten myös aiemmin Kennanille, suurvaltojen naapurien demokratiapyrkimykset tai turvallisuusintressit olivat toissijainen asia kansainvälisen politiikan etupiiripelissä. Siksi Mersheimerin umpikyyninen etupiiriajattelu ei vaikuta järin innostavalta, ainakaan suomalaisesta näkökulmasta katsottuna.
Hyökkäyksellään Ukrainaan Vladimir Putin onnistui kuitenkin toteuttamaan juuri sen, mistä Kennan ja Mearsheimer olivat varoitelleet: Naton laajenemisen.
Kennanin ”pitkä sähke” (22.2.1946) on luettavissa kokonaisuudessaan The National Security Archiven sivuilta: 861.00/2 – 2246: Telegram. The Charge in the Soviet Union (Kennan) to the Secretary of State.
Muita lähteitä:
Ahonen, Kimmo: George F. Kennan – Kylmän sodan visionääri ja kriitikko. Turun Sanomat 2.4.2005.
https://www.ts.fi/puheenvuorot/1074035056
Chotiner, Isaac: Q:A: Why John Mearsheimer Blames the U.S. for the Crisis in Ukraine. The New Yorker, 1.3.2022. https://www.newyorker.com/news/q-and-a/why-john-mearsheimer-blames-the-us-for-the-crisis-in-ukraine
Hakala, Pekka: Putinin urheilulajista judosta on tullut vertauskuva Venäjän harjoittamalle ulkopolitiikalle. Helsingin Sanomat 29.11.2015. https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000002869539.html
Kennan, George F.: A Fateful Error. The New York Times 5.2.1997 https://www.nytimes.com/1997/02/05/opinion/a-fateful-error.html
Larson, Deborah Welch: The Return of Containment. What the Cold War policy means for our current moment. Foreign Policy, 15.1.2021. https://foreignpolicy.com/2021/01/15/containment-russia-china-kennan-today/
Lippmann, Walter: The Cold War. With an Essay by George Kennan, “The Sources of Soviet Conduct”, Introduction by Ronald Steel. Harper Torchbooks, New York, Evanston, San Francisco and London, 1972.
Wright, Patrick: Iron Curtain. From Stage to Cold War. Oxford University Press. Oxford & New York 2007.
