Väkivallan sukupuolistuneisuus on Suomessa yhä vaiettu asia. Ahtaat sukupuoliroolit luovat paineita, jotka purkautuvat myös väkivaltana.
Häpeä on pitkään estänyt keskustelun sukupuolistuneesta väkivallasta ja häirinnästä. Jos nuoret oppivat häpeän aikuisilta, jatkuvat vaikeneminen ja väkivaltaan puuttumisen vaikeudet. Mutta toivoa on, koska niin nuoret ja vanhemmatkin sukupolvet ovat alkaneet kyseenalaistaa sukupuolistuneen väkivallan eri muotoja, sanovat Päivi Honkatukia ja Marita Husso. Honkatukia on nuorisotutkimuksen professori ja Husso sosiaalipolitiikan tenure track -professori Tampereen yliopistossa.
Päivi Honkatukia ja Marita Husso ovat tutkineet sukupuolistunutta väkivaltaa ja häirintää parin vuosikymmenen ajan. Muutamassa vuosikymmenessä väkivallan sukupuolistuneisuus on muuttunut tabusta lainsäädännössä tunnustetuksi ja kasvatuksellisissa käytännöissä huomioiduksi asiaksi.
Väkivallan sukupuolistuneisuus tarkoittaa siis, että väkivallalla on muotoja ja suoranaisia perinteitä, joissa sukupuoli näkyy olennaisella tavalla.
Sukupuolistunutta väkivaltaa ovat esimerkiksi heteronormatiivisista odotuksista kumpuavat ja jäykkiä sukupuolirooleja puolustavat väkivallan muodot, kuten naisten kontrollointiin pyrkivä henkinen ja fyysinen väkivalta ja nuorten miesten baaritappelut, joiden takana kummittelevat maskuliinisuuden stereotypiat.
Honkatukian ja Husson mukaan miesten välinen sukupuolistunut väkivalta ymmärretään vieläkin liian helposti ”pojat on poikia”-tyyppiseksi nahisteluksi, ja se ohitetaan normalisoimalla se sukupuoleen, kulttuuriin tai elämänvaiheeseen kuuluvaksi.
Honkatukian ja Husson mukaan miesten välinen sukupuolistunut väkivalta ymmärretään vieläkin liian helposti ”pojat on poikia”-tyyppiseksi nahisteluksi, ja se ohitetaan normalisoimalla se sukupuoleen, kulttuuriin tai elämänvaiheeseen kuuluvaksi.
Yksityisasian tabu kannatti murtaa, ja feministinen tutkimus oli isossa roolissa
– Naisten ja miesten väkivaltakokemukset eroavat paljon, kun huomioidaan tapahtumapaikka ja väkivallan tekijä, Marita Husso sanoo.
Tämä näkyy monella tavalla: Miehet ovat naisia useammin sekä väkivallan tekijöitä että uhreja. Miehiä uhkaillaan ja he kokevat yleisimmin väkivaltaa julkisilla tai puolijulkisilla paikoilla, ja väkivallan tekijänä on useimmiten toinen mies. Naiset kokevat enemmän parisuhdeväkivaltaa kuin miehet. Paikkana on useammin koti. Seksuaalinen väkivalta ja häirintä kohdistuu useimmiten naisiin ja tyttöihin. Henkirikoksen kohteeksi joutuneista aikuisista naisuhreista 60 % oli joutunut puolison, seurustelukumppanin tai entisen kumppanin surmaamaksi. Vastaavasti miespuolisista uhreista 8 prosenttia oli joutunut puolison, seurustelukumppanin tai entisen kumppanin surmaamaksi. Avio- ja avopuolisoiden sekä entisten avio- ja avopuolisoiden välisessä väkivallassa uhri oli nainen hieman yli 80 prosentissa tapauksista.
Tutkimuksissa on todettu, että lähisuhteissa tapahtuvaan väkivaltaan ei puututa Suomessa vieläkään riittävästi, vaan sen annetaan jatkua.
Puhuminen julkisesti sukupuolesta ja väkivallasta herättikin 1990-luvun Suomessa vihaa.
– Väkivallan vaikutusten ja seurausten esille nostamisesta seurasi palautetta, jota nykyään kutsuttaisiin vihapuheeksi. Saimme tappouhkauksia, jotka tulivat siihen aikaan kirjeitse postiluukusta. Se, että naisiin kohdistuva väkivalta nostettiin tutkimuksissa esille, herätti vihaa. Väkivallan kokemuksista puhuminen oli tulenarkaa ja radikaalia siihen aikaan, Husso sanoo.
Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja lähisuhdeväkivaltaa oli vielä 1990-luvulla tutkittu vähän. Perheväkivallassa ja seksuaalisessa väkivallassa oli vahva yksityisasian leima ja keskustelu oli sukupuolineutraalia ja valtasuhteet sivuuttavaa. Silti 1990-luku hahmottuu Honkatukialle ja Hussolle käännekohtana suomalaisessa keskustelussa. Tabun murtaminen ja sinnikäs asian esillä pitäminen kannatti.
– Silloin ei puhuttu tutkijoiden tukalasta tilanteesta tai sensitiivisistä tutkimusaiheista, tai pohdittu, pitäisikö tutkijoita jotenkin tukea. Nythän tilanne on onneksi muuttunut, Husso sanoo.
Tutkijoiden keskustelu väkivallasta ja sukupuolesta oli yhteiskunnallisesti vaikuttavaa. Se, että väkivalta alettiin nähdä sukupuolittuneena ja sukupuolistuneena yhteiskunnassa ja tutkimuksessa, näkyi lainsäädännössä.
Tutkijoiden keskustelu väkivallasta ja sukupuolesta oli yhteiskunnallisesti vaikuttavaa. Se, että väkivalta alettiin nähdä sukupuolittuneena ja sukupuolistuneena yhteiskunnassa ja tutkimuksessa, näkyi lainsäädännössä. Husson mukaan sukupuolistunutta väkivaltaa käsitellään viranomaiskohtaamisissa ja järjestelmissä paremmin kuin ennen.
Raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin Suomessa silti myöhään verrattuna moneen muuhun maahan, eli vuonna 1994. Sen jälkeen kodeissa ja muissa yksityisissä tiloissa tapahtuvat pahoinpitelyt ovat tulleet vahvemmin rikosoikeudellisen kontrollin piiriin kodin piiristä yhteiskunnalliseksi asiaksi.
– Se on hurjan hienoa huomata, miten iso muutos on tapahtunut akateemisessa keskustelussa ja tieteellisessä yhteisössä ja myöskin yleisessä ilmapiirissä, Husso sanoo.
Sukupuolistunut ja sukupuolittunut väkivalta?
Termejä sukupuolistunut ja sukupuolittunut käytetään keskusteluissa synonyymeina, mutta niillä tarkoitetaan myös eri asioita.
Sukupuolittunut väkivalta viittaa usein lopputulemaan: tilastoista näemme, miten jokin väkivaltailmiö tai muu ilmiö on sukupuolittunut, kuten esimerkiksi naisten lähisuhdeväkivallan uhriksi joutuminen. Sukupuolittunut viittaa siis rakenteeseen, jonka havaitsemme esimerkiksi rikostilastoissa: esimerkiksi se, että väkivallan käyttäminen on yleisempää miehille ja miehet ja naiset kokevat sitä eri tilanteissa.
Sukupuolistuneessa väkivallassa on erilaisia väkivallan dynamiikkoja ja prosesseja, joissa esimerkiksi johonkin sukupuoleen tai vähemmistöön kuuluminen voi altistaa väkivallan kohteeksi joutumiselle. Sukupuolistunutta väkivaltaa on esimerkiksi naisiin kohdistuva kunniaväkivalta ja miesten keskinäinen uhkailu nakkikioskin jonossa.
Jos liputetaan kestävän kehityksen ja ihmisoikeuksien puolesta, sukupuolistuneen väkivallan kokoiseen yhteiskunnalliseen kysymykseen, globaaliin sosiaaliseen ongelmaan ja ihmisoikeuskysymykseen on Husson ja Honkatukian mukaan kiinnettävä enemmän huomiota.
– Edelleenkin näitä teemoja väistellään ja torjutaan juuri muun muassa siksi, että ne herättävät tunteita, joita on ikävä käsitellä, Husso sanoo.
Sukupuolineutraali ajattelu voi piilottaa sukupuolistuneen väkivallan syitä ja rakenteita ja haitata ilmiön hahmottamista. Jos väkivaltaa tarkastellaan sukupuolineutraalisti, ilmiötä ei ymmärretä riittävästi.
Sukupuolineutraali ajattelu voi piilottaa sukupuolistuneen väkivallan syitä ja rakenteita ja haitata ilmiön hahmottamista. Jos väkivaltaa tarkastellaan sukupuolineutraalisti, ilmiötä ei ymmärretä riittävästi.
Sukupuolineutraali puhe piilottaa kiistattomat sukupuolittuneet erot, ja toisaalta sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuvan väkivallan erityispiirteet.
– Eli esimerkiksi, jos katsotaan rikostilastoja, niin väkivallasta suurin osa on miesten tekemää ja miesten ja poikien tekemää. Naiset ovat useammin uhreja kuin tekijöitä. Seksuaalisessa väkivallassa tekijä on melkein aina mies ja uhri useimmiten nainen. Jos valtaan liittyvät kysymykset jäävät huomiotta, se voi johtaa esimerkiksi viranomaiskäytännössä ja oikeuskäytännössä eriarvoistaviin, ja epäoikeudenmukaisiin lopputulemiin, Husso sanoo.
Yhteiskunnalla on halua, mutta ei sanoja puuttua
–Väkivalta on tasa-arvokehityksen pimeä piste. Siinä sukupuolierot ovat edelleen todella selkeät. Jos katsoo väkivallan jakautumista tilastoissa tai henkirikoksista tai väkivaltarikoksista tulleita tuomioita, niin sukupuoliero on selkeä kaikissa näissä, Husso sanoo.
Sukupuolistuneeseen väkivaltaan puuttuminen on haastavaa, koska sillä on kaikesta tapahtuneesta edistyksestä huolimatta yhä vahva yksityisasian ja häpeän leima.
Honkatukian ja Husson mukaan yksityisasioihin puuttumista pelätään yhä, ja Suomessa yksityisen ja julkisen raja on tiukka. Vaikka häirinnän ja väkivallan oikeutusta kyseenalaistetaan nykyään enemmän kuin ennen, voidaan vahvaa toimijuutta ja itsestä kiinni -ajattelua suosivassa ilmapiirissä väkivallan uhriksi joutumista pitää häpeällisenä kokemuksena ja omana syynä, minkä vuoksi suuri osa läheisissä suhteissa tapahtuvasta väkivallasta jää piiloon. Ajatellaan: nämä asiat ovat yksityisiä, niistä ei sovi udella, mitä jos olenkin väärässä?
Tällainen ymmärrys uhrin vastuusta vahvistaa häpeän vaientavaa voimaa ja ylläpitää valtarakenteita. Tämä näkyy rikostilastoissa: väkivalta jää sitä todennäköisemmin piiloon, mitä läheisempi on tekijän ja uhrin välinen suhde.
Hegemoninen maskuliinisuus rajoittaa yhä poikien elämää
Miesten keskinäistä väkivaltaa pitää tarkastella sukupuolistuneet merkitykset huomioon ottaen, koska sen taustalla vaikuttaa hegemoninen maskuliinisuus eli kulttuurissa arvostettu, ensisijainen tapa olla mies.
Miesten välillä on keskinäisiä valtasuhteita ja hierarkioita, alistavia rakenteita ja valtakamppailuja sekä perinteisiä kunnollisuuden malleja. Sukupuoli liittyy niihin monella tavalla.
Täyttämällä hegemonisen maskuliinisuuden muottia voi saavuttaa etuja ja välttää ongelmia.
– Siitä huolimatta, että monia toksisen maskuliinisuuden piirteitä kyseenalaistetaan, tutkimukset ovat tuoneet esille, miten iso osa pojista joutuu tosi ikävällä tavalla myötäilemään hegemonista maskuliinisuutta, sanoo Päivi Honkatukia.
– Siitä huolimatta, että monia toksisen maskuliinisuuden piirteitä kyseenalaistetaan, tutkimukset ovat tuoneet esille, miten iso osa pojista joutuu tosi ikävällä tavalla myötäilemään hegemonista maskuliinisuutta, sanoo Päivi Honkatukia.
Myötäily ulottuu hyvin laajalle alueelle kuten koulutusvalintoihin. Honkatukian ja Husson mielestä miesten keskinäistä väkivaltaa normalisoidaan, sivuutetaan ja hyssytellään liikaa.
– Normalisointi ylläpitää sitä alustaa ja pohjaa sellaiselle käyttäytymiselle, joka mahdollistaa alistamisen ja syrjinnän, Honkatukia sanoo.
Joukkoon kuulumisen paine on valtava siitä huolimatta, että sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvistä asioista puhutaan 2020-luvulla moninaisemmin ja enemmän kuin 1990-luvulla.
Vaikka moni asia on 1990-lukuun verrattuna muuttunut tietoisen työn ansiosta, Honkatukian mukaan monet pojat joutuvat yhä vielä rakentamaan miehisyyttään hierakkisessa sukupuolijärjestelmässä. Järjestelmän säännöt hahmottuvat nuorisokulttuurisissa yhteyksissä. Niiden taustalla olevat yhteiskunnalliset ja kulttuuriset valtarakenteet on vielä vaikeampia hahmottaa ja taistella vastaan.
– Ajatus oikeanlaisesta pojasta vaikuttaa valitettavan usein vieläkin olevan heteroseksuaalinen, pärjäävä, kova, kavereita puolustava ja kyvykäs fyysisesti. Osalle pojista väkivalta on keino saavuttaa asemaa poikien välisissä hierarkioissa. Yläkoulun välitunnilla voi olla vaikea valita olla osallistumatta homofobiseen huumoriin. Jos erottautuu joukosta, voi jäädä joutua eristyksiin tai kiusatuksi, Honkatukia sanoo.
Hyvä vuorovaikutus edistää suostumusta, josta voisi keskustella positiivisesti
Myös seksuaalisesta suostumuksesta keskustellaan nykyään enemmän kuin 1990-luvulla, jolloin aiheesta ei juurikaan puhuttu. Parhaillaan seksuaalisrikoslainsäädäntöä uudistetaan suostumusperustaiseksi, jolloin keskeinen raiskauksen tunnusmerkistö olisi suostumuksen puute, kun se tähän saakka on ollut tekijän uhriin kohdistama väkivalta.
#metoo-keskustelu on Honkatukian ja Husson mukaan muuttanut ilmapiiriä. Keskustelu on nostanut esiin teemoja, jotka nuoret kokevat tärkeiksi ja joista he haluavat keskustella, mutta samalla varsinkin pojille on tullut paineita.
– Toisaalta pojat sanovat, että totta kai häirintä on väärin eikä niin saa tehdä. Samalla he kamppailevat sen kanssa, että heidän pitää esiintyä hyväksyttynä poikana, joka on kyvykäs, aktiivinen aloitteentekijä ja osaa keskustella tyttöjen kanssa ilman, että häiritsee, Honkatukia sanoo.
Suostumus käsitteenä liitetään usein seksuaaliseen väkivaltaan. Honkatukian mukaan suostumuksesta olisi tärkeää puhua myös myönteisenä ja hyvinvointia edistävänä asiana. Sen varmistaminen on yksi keskeinen sosiaalinen taito. Suostumukselliseksi koettu kanssakäyminen on positiivinen, elämään iloa tuottava asia, Honkatukia korostaa.
Suostumus käsitteenä liitetään usein seksuaaliseen väkivaltaan. Honkatukian mukaan suostumuksesta olisi tärkeää puhua myös myönteisenä ja hyvinvointia edistävänä asiana. Sen varmistaminen on yksi keskeinen sosiaalinen taito. Suostumukselliseksi koettu kanssakäyminen on positiivinen, elämään iloa tuottava asia, Honkatukia korostaa.
Keskustelu suostumuksesta menee Honkatukian mukaan liian helposti negatiiviseksi: seksuaalirikoslainsäädännön terminologian, raiskauksen määritelmään ja siihen, että onko joku tehnyt väärin. Keskustelu suostumuksesta usein ongelmalähtöistä, aikuiskeskeistä ja heterokeskeistä huolipuhetta.
– On ihmisen perustarve olla sosiaalisissa suhteissa ja myös intiimeissä suhteissa. Ne ovat hyvinvoinnin lähde nuorille ja aikuisille. Tämän positiivisen asian pitäisi näkyä keskustelussa suostumuksesta, Honkatukia sanoo.
Sukupuoli näkyy myös verkkoväkivallassa
Verkkoväkivalta on väkivaltaa, jossa hyödynnetään teknologiaa ja sosiaalista mediaa. Verkkoväkivaltaa ei käytetä pelkästään yksilöä, vaan myös ryhmiä vaimentavana voimana. Osa koulukiusaamiseksi kutsutusta väkivallasta tapahtuu teknologian välityksellä ja on siirtynyt someen. Vaikka verkkoväkivalta on ollut läsnä nuorten elämässä jo pitkään, siitä on Husson ja Honkatukian mukana yhä paikoittain hankala keskustella.
Opettajat ja nuoret kokivat verkkoväkivallan ajan ja tilan eri tavalla. Marita Husso sanoo, että verkkoväkivallan käsittelyssä näkyy sukupolvien välinen kuilu. Husso on johtanut Sukupuolistunut väkivalta, vastuullisuus ja eettisesti kestävä toimijuus kouluissa ja kasvatusalalla (EraseGBV) -EU-hanketta.
Hankkeen tutkijoiden haastattelemat kouluammattilaiset kokivat verkkoväkivaltaan puuttumisen hyvin haastavaksi. Sen äärellä koettiin neuvottomuutta ja kiusallisuutta.
Eri sukupolvet elävät erilaisissa todellisuuksissa, joita määrittävät omat kokemukset.
– Hankkeen kyselyihin vastanneet aikuiset kommentoivat esimerkiksi, että tarvitseeko siellä sosiaalisessa mediassa olla, tai että ei pitäisi laittaa sinne itsestään mitään valokuvia, Husso sanoo.
Sosiaalinen media on nuorille sosiaalisten suhteiden muodostumisen ja ylläpitämisen väline, jonka käyttöön he kasvavat. Aikuisten verkkoväkivallan kohtaamisen pitäisi Husson ja Honkatukian mukaan lähteä tästä tosiasiasta.
Päivi Honkatukia kertoo, että nuorille some on yksi tärkeä sosiaalinen ympäristö, jonka he kokevat tuntevansa ja hallitsevansa hyvin.
– Kun osaat toimia siellä verkossa, ilmiötä pystyy hallitsemaan. He sanovat osaavansa handlata näitä kaiken maailman pervoja, jotka lähettelevät kuvia. Se heidän arkeaan ja tavanomaista, sivutuote, kun somessa pyörii.
Honkatukian mukaan huomioidaan liian vähän, että nuorilla tytöillä on paljon tietoa ja asiantuntemusta sosiaalisen median todellisuudesta. He haluavat, että heidät ajatellaan aktiivisina asiantuntevia kansalaisina eikä pelkästään mahdollisina uhreina.
Sukupolvien välinen kuilu näkyy myös siten, että nuoret voivat välttää häirinnästä kertomista aikuisille pelätessään vanhempien ahdistuvan tai alkavan kontrolloida somessa olemista. Nuoret pelkäävät, että aikuiset ylireagoivat, kiusaantuvat, ahdistuvat ja suuttuvat.
– Aikuisten tunnereaktioiden varominen ja suoranainen aikuisten suojelu tulee meidän tutkimusaineistoissamme voimakkaasti esille, Honkatukia ja Husso sanovat.
Kokemuksista kerrotaan mieluummin kaverille tai ystävälle. Osa ei puhu kenellekään, varsinkin jos häiritsijä on tuttu.
Merkittävä osa eli noin neljäsosa lapsista ja nuorista ei kerro kokemuksistaan kenellekään. Kokemukset ovat häpeän ja pelon vaientamia. Lisäksi puuttuu sanoja ja tapoja kokemusten kuvaamiseen sekä uskoa ja luottamusta avun saamiseen.
Toisaalta monet tytöistä myös luottavat vanhempiinsa ja ovat valmiita kertomaan oikeasti hankaliksi ja pahoiksi mieltämistään tapauksista vanhemmilleen. He kritisoivat aikuisia siitä, että monet eivät puutu tyttöjen kokemaan häirintään. Honkatukia lisää, että monet tytöt suorastaan velvoittavat aikuisyhteiskuntaa lopettamaan vaikenemisen ja puuttumaan tällaisiin tilanteisiin.
Aikuisten vaikeat tunteet ja nuorten seksuaalisuus
Honkatukian ja Husson mukaan nuorilla olisi valmiutta, tarvetta ja halua puhua seksuaaliseen suostumukseen liittyvistä asioista asioiden yhdessä aikuisten kanssa.
– Tällaisessa sukupolvien välisessä vuoropuhelussa voisi olla mahdollista problematisoida esimerkiksi piintyneitä ajattelutapoja, jotka usein vastuuttavat tyttöjä oman seksuaalisen koskemattomuutensa vartioimisesta ja kannustavat poikia omaksumaan seksuaalisesti aloitteellisen pelimiehen roolin, Honkatukia sanoo.
Valitettavan usein nuoret kuitenkin kokevat, että institutionaaliset käytännöt ja aikuisten vaikeneminen ja häpeä estävät puhumisen.
– Aikuiset eivät ole vielä tottuneet väkivallan herättämistä tunteista puhumiseen, ja keskustelun tilalla on usein kiusallisuus ja sanattomuus, Husso sanoo.
Nuoret ovat puhuneet Honkatukialle ja Hussolle mielellään, kun he ovat tehneet tutkimushaastatteluja, joissa puhuttiin esimerkiksi seurusteluväkivallasta ja seksuaalisesta väkivallasta. Asiat eivät olleet nuorille sellaisia tabuja, joita aikuiset usein olettavat niiden olevan.
Erityisesti nuorten seurustelusuhdeväkivaltaan liittyy Honkatukian mukaan vaikenemisen kulttuuri. Parisuhdeväkivalta tunnistetaan aikuisilla, mutta seurustelusuhdeväkivaltaa ei ole tutkittu vielä kovin paljon. Honkatukia on kollegoineen tutkinut nuorten kokemuksia ja käsityksiä seksuaalisesta häirinnästä.
– Voidaan ajatella, että nuorten seurustelusuhteet ei ole sellaisia vakavia, kun ei asuta yhdessä ja vasta tutustutaan. Ajatellaan, että se väkivalta ei kuulu nuorten suhteisiin samalla tavalla kuin vakiintuneisiin parisuhteisiin.
Monelle aikuiselle yksiavioinen, heteroseksuaalinen, läpi elämän kestävä romanttinen rakkaus on tärkeä identiteetin ja elämäntarinan rakennuspalikka. Ensirakkautta romantisoiva eroottisromanttinen narratiivi on kulttuurissamme yhä vahva.
– Emme halua nähdä ja kohdata vaikeita asioita nuoruuteen ja nuorten ihmisten elämään liittyen. Niiden huomioiminen pilaisi tietynlaisen kulttuurisen käsikirjoituksen, jos siihen otetaan uhat mukaan, Honkatukia sanoo.
– Emme halua nähdä ja kohdata vaikeita asioita nuoruuteen ja nuorten ihmisten elämään liittyen. Niiden huomioiminen pilaisi tietynlaisen kulttuurisen käsikirjoituksen, jos siihen otetaan uhat mukaan, Honkatukia sanoo.
Nuoretkaan eivät tunnista väkivaltaa, jos kulttuurissa puhutaan intohimosta ja mustasukkaisuudesta ja niihin liittyvä väkivalta on normalisoitunutta.
– Oman lapsen eroottisia suhteita voi muutenkin olla vaikea ajatella. Kun lisätään negatiiviset lieveilmiöt, kiusallisuus ja häpeä voivat laittaa vaikenemaan ja katsomaan sormien läpi, Honkatukia sanoo.
– Oman lapsen eroottisia suhteita voi muutenkin olla vaikea ajatella. Kun lisätään negatiiviset lieveilmiöt, kiusallisuus ja häpeä voivat laittaa vaikenemaan ja katsomaan sormien läpi, Honkatukia sanoo.
Seurustelusuhteessa koettua väkivaltaa pitäisi pystyä sanoittamaan, ja sen edellytys on avoin keskustelu asiasta: Pitäisi siis olla sanat, joilla tunnistaa väkivallan jatkumot, jotka voivat alkaa jo teini-iän seurustelusuhteessa.
– Nuorilta kysytään suoraan alkoholinkäytöstä, ja ihmisiä valistetaan seksitaudeista ja ehkäisystä. Silti olemme tottumattomia puhumaan väkivallan muodoista ja kysymään väkivallan kokemuksista. Vaikka väkivallan merkit olisivat ilmeisiä, väkivallasta ei kysytä eikä asiaa mielellään oteta puheeksi sosiaali- ja terveyspalveluissa tai viranomaiskohtaamisissa Husso sanoo.
Koska keskustelulle on hedelmällinen maaperä ja sitä tarvitaan, Honkatukia ja Husso kannustavat tarttumaan nuorten halukkuuteen keskustella ja problematisoida sukupuolistuneen väkivallan rakenteita yhdessä nuorten kanssa.
