Usein verrataan keskenään, miten paljon eri maat aiheuttavat kasvihuonepäästöjä. Tällöin unohtuu se, että ihmiset aiheuttavat päästöjä, eivät maat. Kasvihuonepäästöjen tuottaminen on keskittynyt pienelle joukolle maapallon ihmisiä, joilla on suuret tulot ja varallisuus, ja jotka asuvat maailman vauraimmissa maissa. Ranskalaisekonomisti Lucas Chancelin (2022) tutkimuksen mukaan suurituloisin kymmenesosa maailman väestöstä on vastuussa lähes puolesta kaikista päästöistä, kun taas maailman köyhimmän väestönpuolikkaan päästöjen osuus on noin 12 prosenttia. Rikkaat vapauttavat enemmän hiiltä ostamiensa tavaroiden ja palveluiden sekä tekemiensä investointien kautta. Köyhimmällä puolikkaalla ei ole juurikaan varallisuutta, joten sillä on vain vähän tai ei ollenkaan vastuuta investointipäätöksiin liittyvistä päästöistä. Päästöjen erot maailman ihmisten välillä ovat siis suuret, mutta maailman tulo- ja varallisuuserot ovat vielä suurempia. Suurituloisimman 10 prosentin osuus maailman kaikista tuloista on 52 prosenttia ja varakkaimman 10 prosentin osuus maailman kokonaisvarallisuudesta on noin 75 prosenttia (Chancel ym. 2022).
Ranskalaisekonomisti Lucas Chancelin (2022) tutkimuksen mukaan suurituloisin kymmenesosa maailman väestöstä on vastuussa lähes puolesta kaikista päästöistä, kun taas maailman köyhimmän väestönpuolikkaan päästöjen osuus on noin 12 prosenttia.
Maailman rikkaimman prosentin päästöt henkeä kohti ovat lisääntyneet vuodesta 1990 lähtien, samalla kun rikkaiden maiden pieni- ja keskituloisten ryhmien päästöt henkeä kohti ovat vähentyneet. Lisäksi maailman rikkaimpien joukossa ylivoimaisesti merkittävimmän päästöryhmän muodostavat USA:n huipputuloiset ja -varakkaat. Tämä taas selittyy USA:n suurten tulo- ja varallisuuserojen lisäksi huippuäveriäiden erittäin energiavaltaisella elämäntavalla.
Kasvihuonepäästöjen painottuminen taloudellisesti äärimmäisen eriarvoiseen USA:han selittänee näkyviä ja piilossa olevia ilmastopoliittisia jännitteitä maailmassa. Oikeudenmukaista toki olisi, että USA maksaisi kustannuksia vastaavat korvaukset maapallon ilmastolle aiheutetuista vahingoista, mutta nykyisessä geopoliittisessa tilanteessa se on toiveajattelua. Entinen presidentti Donald Trump kuittasi asian nimittämällä ilmastonmuutosta USA:lta lunnaita vaativien tahojen fantasiaksi. Samaan hengenvetoon hän vaati NATO-liittolaisia maksamaan korkeampaa hintaa USA:n tarjoamasta sotilaallisesta turvasta. Presidentti Bidenin linja ei näytä olevan kovin erilainen ainakaan sikäli, että Pohjoismaiden maksukykyiset NATO-jäsenehdokkaat kelpaavat mainiosti hänelle ja USA:n valtavalle aseteollisuudelle.
Taloudellisen eriarvoisuuden ja ilmastonmuutoksen kohtalonyhteys kiteytyy kysymykseen siitä, että ovatko vauraiden maiden pieni- ja keskituloiset kansalaiset edelleen valmiita suuriin ponnistuksiin ja uhrauksiin päästöjen leikkaamiseksi, kun heitä varakkaammat näyttävät jatkavan ilmastoa kuormittavaa elämäntapaansa. Näin ollen taloudellisen eriarvoisuuden vähentäminen esimerkiksi suurten tulojen ja omaisuuksien verotusta kiristämällä on ilmastonmuutoksen torjumisen kannalta välttämätöntä. Se ei kuitenkaan yksin riitä, sillä myös itse päästöihin on suoraan puututtava.
Vuonna 2017 ilmestyi Nick Sternin ja Joseph Stiglitzin johtaman komission raportti Carbon Pricing, jossa vaadittiin hiilidioksidipäästöjen voimakasta verottamista (Stern & Stiglitz 2017). Raportin mukaan ilmaston lämpenemisen pitäminen kahden asteen puitteissa edellyttäisi 50–100 dollarin verohintaa hiilidioksidin päästötonnia kohden vuoteen 2030 mennessä. Stern ja Stiglitz esittivät, että hiilidioksidipäästöjen vähentäminen jopa vahvistaisi talouksia. Perustelu on suoraviivainen. Globaalitalous kärsii kysynnän puutteesta, ja monen maan julkistaloudet ovat vaikeuksissa riittämättömien verotulojen vuoksi. Maailmanlaajuinen hiilivero, jonka ei tarvitsisi olla yhtä suuri kaikissa maissa, helpottaisi kumpaakin ongelmaa. Hiilidioksidipäästöjen verottaminen tarjoaisi myös kannustimen energian käyttöä ja päästöjä vähentävälle kekseliäisyydelle.
Hiilidioksidipäästöjen verottaminen tarjoaisi myös kannustimen energian käyttöä ja päästöjä vähentävälle kekseliäisyydelle.
Suomi oli etujoukossa asettaessaan maailman ensimmäisen hiiliveron jo vuonna 1990. Hiilivero ei kuitenkaan ole ainoa eikä välttämättä edes paras keino ilmastonmuutoksen torjunnassa. Esimerkiksi Euroopan unioni luottaa vahvasti EU ETS -mekanismiinsa, eli arvopaperistetuilla päästöoikeuksilla käytävään finanssimarkkinakauppaan, joka määrittää päästöoikeuden tonnihinnan. Päästöoikeuden tonnihinta on viime aikoina vaihdellut Sternin ja Stiglitzin ehdottamalla 50-100 dollarin verovälillä, joten hiiliverolla ja päästökaupalla on periaatteessa samanlaiset hinta- ja kannustinvaikutukset. Erona vain on, että päästökaupassa valtio saa tuloja vain päästöoikeuksien liikkeellelaskun huutokaupoista, joista vuonna 2021 tuloutettiin Suomeen noin 0,41 miljardia euroa (ks. energiavirasto.fi/huutokauppa). Tulo on vastaavahintaista verotuloa pienempi, koska osa päästöoikeuksista jaetaan ilmaiseksi.
Painopiste on ollut päästöhintojen kautta vaikuttavissa keinoissa, ja päästöjen määräsääntelyn kautta vaikuttavat keinot ovat jääneet vähemmälle huomiolle.
Joka tapauksessa painopiste on ollut päästöhintojen kautta vaikuttavissa keinoissa, ja päästöjen määräsääntelyn kautta vaikuttavat keinot ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Suomalaisessa keskustelussa verokeinoja on paljolti puolusteltu niin kutsutulla Hetemäen verotyöryhmän raportilla. Hetemäen ryhmä näkee ympäristöverot keinona vähentää tuloveroja. Raportissa väitetään, että:
”…ympäristöveroilla kerätyt verotulot voidaan käyttää muiden vääristävien verojen keventämiseen. Tästä syystä verotus voi olla parempi sääntelykeino kuin esimerkiksi määrä- tai teknologiarajoitukset” (Verotuksen kehittämistyöryhmän loppuraportti 51/2010).
Verotyöryhmän väite on lähinnä väärinkäsitys. Nimittäin tilanteessa, jossa muut verot on jo asetettu optimaalisella tavalla, mutta ilman ympäristövaikutusten huomioon ottamista, ympäristöverot voivat parantaa ainoastaan ympäristön tilaa eivätkä mitään muuta. Toisin sanoen ei voida saavuttaa kaksoishyötyä (double dividend), jossa ympäristöverotus toimisi sekä päästöjä vähentäen että vääristäviä veroja, kuten ansiotuloveroa, kompensoiden (Christiansen 1996). Mirrlees Review puolestaan pitää väitettä kaksoishyödystä samanlaisena väärinkäsityksenä kuin väitettä, että verotuksen painopisteen siirtämisellä kulutuksen verotuksen suuntaan olisi positiivisia vaikutuksia työn tarjontaan (Mirrlees ym. 2011, s.239).
Vero vai määräsääntely?
Sekä Stern (2006) että Stern & Johnson edustavat kommentissaan (Mirrlees ym. 2011) kantaa, jonka mukaan hintamekanismin kautta vaikuttava verotus on yksin riittämätön keino ilmastonmuutoksen hillitsemiksi, Stern ja Johnson perustelevat epäilystään verotuksen vaikuttavuudesta polttoaineiden suhteellisen alhaisella hintajoustolla ja vetoavat siihen, että esimerkiksi bensiinin hinnan verokorotuksilla ei saada autoilua merkittävästi vähenemään.
Hiiliveron hyväksyttävyys edellyttää myös, että kaikki siitä saatavat verotulot käytetään uusiutuviin energialähteisiin siirtymisen rahoittamiseen ja etenkin verosta kärsivien pieni- ja keskituloisten kotitalouksien tukemiseen. Ellei pieni- ja keskituloisia hyvitetä, hiilivero on käytännössä regressiivinen, mikä tarkoittaa sitä pienempää kannustinta päästöjen leikkaamisen mitä korkeammat ovat tulot. Toisin sanoen regressiivinen hiilivero pahentaa edellä mainittua eriarvoisuuden ja ilmastonmuutoksen kohtalonyhteyttä. Hämmentävää onkin ollut huomata, että monet ympäristöaktivistit ovat valmiita hyväksymään regressiivisen hiiliveron ilman kompensaatiota pienituloisille. Syksyllä 2018 Ranskassa alkaneet ”keltaliivien” mielenosoitukset olivat jo merkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun näitä näkökohtia ei ole otettu huomioon.
Määräsääntely on monesti hintamekanismin kautta vaikuttavaa hiiliveroa tai päästökauppaa tehokkaampi keino kasvihuonepäästöjen vähentämisessä. Määräsääntely tarkoittaa perinteistä lainsäädännöllistä normistoa, jolla kielletään haitallinen toiminta, asetetaan päästökiintiöitä, standardoidaan päästöjen pitoisuutta ja niin edelleen.
Määräsääntely on monesti hintamekanismin kautta vaikuttavaa hiiliveroa tai päästökauppaa tehokkaampi keino kasvihuonepäästöjen vähentämisessä. Määräsääntely tarkoittaa perinteistä lainsäädännöllistä normistoa, jolla kielletään haitallinen toiminta, asetetaan päästökiintiöitä, standardoidaan päästöjen pitoisuutta ja niin edelleen. Esimerkiksi Sternin ja Stiglitzin komitea piti hiilen käytön rajoittamista sähköntuotannossa, joka on ehdottomasti suurin globaalien hiilidioksidipäästöjen aiheuttaja, vähintään yhtä tärkeänä keinona kuin hiiliveron korottamista (Stern & Stiglitz 2017).
Määräsääntelyn puolesta puhuu sekin, että fossiilisten polttoaineiden maailmanmarkkinahintojen heilahtelu suuntaan tai toiseen vaikuttaa hiiliveron kannustinvaikutukseen, muttei sääntelyrajoitteen vaikutukseen. Lisäksi tiukka säännös on epäilemättä hintakannustinta vahvempi vaikutin teknologian kehittämisen suuntaan. Määräsääntelystä ei myöskään aiheudu samanlaisia välittömästi eriarvoistavia seuraamuksia kuin regressiivisesti toimivasta hiiliverotuksesta.
Fossiilisten polttoaineiden käytön voimakas rajoittaminen on epäilemättä ihmiskunnan kohtalonkysymys. Siksi tarvitaan myös käyttörajoitusten kaltaisia järeitä keinoja.
Ilmastonmuutos ei ole suinkaan marginaalinen muutos, jota voitaisiin hallita marginaalisin menetelmin, vaan kyse on koko planeetan elinkelpoisuuden säilymisestä. Fossiilisten polttoaineiden käytön voimakas rajoittaminen on epäilemättä ihmiskunnan kohtalonkysymys. Siksi tarvitaan myös käyttörajoitusten kaltaisia järeitä keinoja. Sääntelyjärjestelmää kehittämällä verotuksen ja päästökaupan kaltaisen eriarvoistavan hintamanipulaation roolia voitaisiin merkittävästi pienentää.
Sääntelyjärjestelmän toteuttamisessa on pidettävä huolta siitä, etteivät lobbarit pääse niitä vesittämään.
Kiitän Tiina Heikkilää ja Hannu Laurilaa kommenteista ja artikkelia parantaneista ehdotuksista.
Viitteet
Chancel, L. (2022), Global Carbon Inequality over 1990-2019. Julkaistaan Nature Sustainability -lehdessä.
Chancel, L., T. Piketty, E. Saez, & G. Zucman (2022). World Inequality Report 2022. Harvard University Press.
Christiansen V. (1996),Green tax. A note on the Double Dividend and the Optimal Tax Rate. CES working paper 107.
Mirrlees, J, S. Adam, T. Besley, R. Blundell, S. Bond, R. Chote, M. Gammie, P. Johnson, G. Myles & J. Poterba toim. (2011). Tax by Design: the Mirrlees Review, Oxford: Oxford University Press.
Stern, N. (2006). The Economics of Climate Change: The Stern Review, Cambridge University Press.
Verotuksen kehittämistyöryhmän loppuraportti (2010). Valtiovarainministeriön julkaisuja 51/2010.
