Akateeminen luovuus kytkeytyy toisaalta yliopistolaitokseen, sen johtoon, hallintoon ja organisaatioon, joka toimii luovuuden tukena. Toisaalta luovuus toimii yliopiston perustoimintojen, tutkimuksen ja siihen liittyvän opetuksen, perustana ja toiminnan motivaationa.
Tämä traditionaalinen ymmärrys eurooppalaisesta yliopistosta on ollut yleinen 1800-luvulta lähtien aina 1980-luvulle asti. 1980-luvun jälkeen on siirrytty uudenlaiseen yliopistokäsitykseen. Siinä akateeminen luovuus alistuu välilliseksi tekijäksi, innovaatioiden avustajan rooliin. Tässä luovuutta tarkastellaan lähinnä saksalaisen tieteentutkimuksen valossa.
On päädytty radikaaliin luovuuteen
Aalto-yliopiston strategian kolme perusperiaatetta ovat: radikaali luovuus, kestävä kehitys ja yrittäjähenkinen ajattelutapa (Rakennamme kestävää tulevaisuutta 2021). Radikaali luovuus kytkeytyy soveltavaan tutkimustoimintaan, joka tähtää taloudellisesti menetyksellisiin teknisiin innovaatioihin.
Tämä suoraviivainen tahtotila myötäilee suoraan EU:n korkeakoulupolitiikan yliopistostrategiaa, joka on viimeksi päivitetty 2022. Eurooppalaiset yliopistot myötäilevät omissa strategioissaan tätä samaa linjaa.
Aalto-yliopistoon kuuluu nykyään myös taideopetus. Taiteissa luovuus on perinteisesti merkinnyt yksilökeskeistä taiteellisen intuition toteuttamista suoritteina taulu, veistos tai vaikkapa katumaalaus. Luovuus on kytketty yksilön ominaispiirteisiin, luomisen sisäiseen pakkoon (Picciuto & Carruthers 2014). Yksilön luovuuden konkreettisista tuloksista on tullut myös taiteilijan toimeentulon lähde. Taiteellinen vapaus on kytketty äärimmäiseen vapauteen, vaikka käytännössä taiteilija on joutunut tekemään tilaustöitä, joissa on ollut aiheen valinnan ja toteutuksen rajoituksia.
Onko radikaali luovuus riittävä motivaatio tutkijalle vai onko niin, että tutkijoiksi hakeutuvatkin erityyppiset henkilöt kuin aiemmin?
Taiteilijan vapautta on verrattu tutkijan vapauteen. Yksilön vapautta toteuttaa toiveitaan ja intohimojaan on pidetty tärkeinä motivaation lähteinä tutkijan uralle ajautumisessa ja tutkimusaiheeseen syventymisessä. Näin ennen, entä nyt? Onko radikaali luovuus riittävä motivaatio tutkijalle vai onko niin, että tutkijoiksi hakeutuvatkin erityyppiset henkilöt kuin aiemmin? Mitkä ovat tämän päivän yliopistotutkijoiden ja opettajien kannustimet ja motiivit?
Saksalaiset tutkijat harrastavat laajasti eri tieteenaloilla toimintansa perusteiden pohdintaa (Koskiaho 2022). Erityisesti kasvatustieteilijät, filosofit, humanistit ja yhteiskuntatieteilijät eri yliopistoissa kysyvät, mitä on tieteellinen vapaus, luovuus, mikä on yliopiston olemus? Tuotokset ilmestyvät paksuina saksankielisinä teoksina, artikkeleina ja artikkelikokoelmina. Sen lisäksi näistä peruskysymyksistä järjestettiin eri yliopistoissa seminaareja ja konferensseja. Erityisesti tämä toiminta on ollut vilkasta EU:n eurooppalaisen yliopistomaailman muuttamistoiminnan alkamisesta eli 1990-luvulta lähtien.
Kriittisille tieteentutkijoille ”radikaali luovuus” tarkoittaisi luovaa työtä ilman sitoumuksia, vastakohtaa käsitteen käytölle Aalto-yliopistossa.
Yliopistomuutoksen ydinkysymykset ovat vaivanneet saksalaisia ehkä muita kansakuntien edustajia enemmän juuri sen vuoksi, että edelliset yliopistoihanteet ja -periaatteet, humboldtilaisuus 1800-luvulta alkaen, ovat saksalaisperäisiä. Näihin periaatteisiin tukeutuen on rakennettu aikanaan yliopistolaitosta myös Suomeen. Aalto-yliospiton strategiassa mainittu radikaali luovuus taas ominaispiirteineen on mahdollisimman kaukana humboldtilaisuuden ihanteista ja periaatteista. Kriittisille tieteentutkijoille ”radikaali luovuus” tarkoittaisi luovaa työtä ilman sitoumuksia, vastakohtaa käsitteen käytölle Aalto-yliopistossa.
Tieteellinen vapaus ja luovuus tieteellisen toiminnan perusteina humboldtilaisuuden ihanteissa
Yliopisto ei ole koskaan toiminut ilman sitoumuksia hengelliseen tai maalliseen valtaan. Humboldtilaisuus syntyi valistuksen jälkeisessä hengessä korostaen tieteellistä vapautta ja luovuutta yliopiston perusperiaatteina vastakohtana sille käytännölle, jossa yliopistosta oli tullut entistä enemmän vain koulutuslaitos käytännön tarpeisiin. Berliinin uusi yliopisto perustettiin 1810 ajatuksesta: opetus lähtee tutkimuksesta ja tutkimus taas elää vapauden ja luovuuden ilmapiirissä. (Eichler 2012.)
Wilhelm von Humboldt itse toimi vain puoli vuotta yliopiston perustamisessa mukana, mutta on saanut nimensä kuvaamaan uuden yliopiston ihanteita ja perusperiaatteita. Myöhemmin saksalaistutkijat ovat analysoineet humboldtilaisuuden leviämistä Saksassa ja todenneet, että kompromisseja on jouduttu koko ajan tekemään, vaikka onkin ihanteellisesti puhuttu humboldtilaisesta saksalaisesta yliopistoideaalista (Eichler 2012; Palctschek 2001). Tämä ideaali levisi kuitenkin koko Eurooppaan ja oli hengissä aina siihen asti, kun EU alkoi muuttaa yliopistoideaa käytäntöä palvelevaan suuntaan. Saksassa alettiin jo 1960-luvulla perustaa myös ammattikorkeakouluja yliopistojen rinnalle juuri käytännöstä tulleiden koulutushaasteiden täyttämiseksi. Akateemisen koulutuksen alapuolelle tarvittiin uusi korkeakoulutaso, jolla koulutettiin käytännön asiantuntijoita, jotka eivät tarvinneet tutkimukseen perustuvaa opetusta.
Humboldtilaisuuden ydin liittyi tieteelliseen luovuuteen, joka taas nojasi vapauteen niin opinnoissa kuin tutkimuksessakin. Akateemisesta luovuudesta puhutaan käsiteltäessä humboltilaisessa hengessä toimivaa yliopistokokonaisuutta eli johtoa, hallintoa ja perustoimintoja eli tutkimusta ja opetusta. Tällöin yliopistoa johdetaan kollegiaalisesti ja siinä toimitaan vapauden ja luovuuden ihanteisiin nojaten. Yliopistoihin oli aiemmin myös vapaa pääsy ylioppilastutkinnon suorittaneilla – näin myös Suomessa, jossa seurattiin saksalaista mallia. Oli vapaus valita opintonsa, kunhan vain approbatur, cum laude approbatur ja laudatur -opintoja oli tutkinnossa vaadittava määrä. Tieteenalavalinnat olivat vapaita. Tutkielmansa aiheen sai vapaasti valita. Jatkotutkinnoissa jatkettiin samalla linjalla. Tutkimusaiheen valinta oli vapaa. Ohjaus oli tieteellistä keskustelua ja kritiikkiä, jota harjoitettiin seminaareissa ja ohjaajan kanssa kahden keskustellen.
Humboldtilaisuudessa yksilö osana yliopistoyhteisöä oli kunniassa. Yksilön kasvamista tieteentekijöiksi pidettiin tärkeänä mutta sitä ei liikaa ohjattu. Oletettiin tieteenpolulle pyrkijällä olevan itsellään edellytykset luovuuteen ja itsenäiseen työskentelyyn. Hänellä tuli olla kyky hahmottaa omaa tutkimusaihettaan menestyksellisellä tavalla saatuaan keskustella siitä muiden kanssa
Humboldtilaisuudessa yksilö osana yliopistoyhteisöä oli kunniassa. Yksilön kasvamista tieteentekijöiksi pidettiin tärkeänä mutta sitä ei liikaa ohjattu. Oletettiin tieteenpolulle pyrkijällä olevan itsellään edellytykset luovuuteen ja itsenäiseen työskentelyyn. Hänellä tuli olla kyky hahmottaa omaa tutkimusaihettaan menestyksellisellä tavalla saatuaan keskustella siitä muiden kanssa. Hänen kykyään viedä projektiaan eteenpäin itsenäisesti kunnioitettiin – joskus varmaan hieman liikaakin. Ohjaus saattoi olla vain muodollista, varsinkin jos aihe ja metodi oli ohjaajalle vieras. Jatkokoulutettava saattoi myös hakeutua ulkomaiden yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin asiantuntevaa keskustelua ja kritiikkiä saadakseen sekä opiskellakseen uusia virtauksia ja metodeja. Ulkomaisia apurahoja Euroopassa oli kuitenkin lähinnä vain USA:han, Suomessa myös muihin Pohjoismaihin. Humboldtilaisuuden yleisidea toimi hyvin vielä 1960-luvun yliopistossa myös Suomessa, myös Tampereen yliopiston edeltäjässä, Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa Tampereella, omana opiskelu- ja jatko-opiskeluaikanani. YKK oli silloin vielä yksityinen korkeakoulu, jota pidettiin joustavammin toimivana kuin jo hierarkisoituneita valtion yliopistoja.
Amerikkalaisen yliopistomallin vähitellen rantautuessa eurooppalaisiin yliopistoihin, konkreettisesti 1980-luvulta lähtien, tilanne alkoi muuttua (Lindner 2017). Angloamerikkalaisen yliopiston idea levisi Eurooppaan poliittisten päättäjien painottaessa talouselämän ja yliopistojen suhteita entistä enemmän. Yliopistojen toimintaa piti tehostaa. Tutkimuksesta, opetuksesta ja tiedonvälityksestä, kuten kirjastoista, tuli osa tietomanagement-järjestelmää (Ball 2006). Tietoa ensisijaisesti hallitaan, ohjataan ja käytetään hyödyksi.
Alettiin puhua yksittäisten tutkijoiden työn sijasta tutkimusryhmistä ja niiden kapasiteetista tuottaa enemmän ja laajempialaisesti tuloksia, jotka olisivat hyödynnettävissä myös käytännössä. Tieteenalan sisällä työskentely oli ollut aiemmin kunniassa eikä tutkijoita, jotka seurustelivat tutkimustarkoituksissa kaukaisten alojen edustajien kanssa, pidetty kunniassa. Vähitellen tieteidenvälisyys tuli hyväksytyksi, jopa tavoitelluksi arvoksi. Alettiin toivoa, että näin saataisiin uusia ideoita ja hyötyä tutkimusprosessista enemmän kuin kapea-alaisesti toimien.
Tällöin ajateltiin käytännönläheisiä aloja, joiden tutkimustuloksista saadaan sovelluksia, kuten insinööritieteistä, kauppatieteistä tai luonnontieteistä. Sen sijaan humanistiset tieteet koettiin problemaattisiksi yliopistopolitiikassa. Niitä oli vaikea tehdä käytännöllisesti hyödyllisiksi. Myös yhteiskuntatieteet koettiin vaikeiksi niiden yhteiskuntakriittisen pohjavireen vuoksi.
Kansainvälinen tutkimusyhteistyöni muiden alojen kanssa (insinööritieteet, arkkitehtuuri, historia, maantiede, biologia, fysiikka, ympäristötiede) alkoi 1980-luvulla Tampereen yliopistossa tutkimusprojektein. Aluksi siihen suhtauduttiin omassa piirissä kielteisesti. Suomen Akatemian perustettua ympäristötutkimukseen oman toimikunnan tilanne muuttui, kun julkiset rahoituskanavat aukesivat. Tutkimusyhteistyömme kohdistui parinkymmenen vuoden ajan kaupungin uudistamiseen eurooppalaisessa kontekstissa, mutta tutkimusyhteistyöllämme ei ollut yrityksiin liittyviä yhteyksiä. Osa tutkijoista oli kuitenkin yhteydessä suunnittelutoimistoihin omistajina tai osa-aikaisina työntekijöinä. Tämän seikan emme kokeneet vaikuttavan tutkimustyöhömme muuten kuin siten, että näillä kumppaneilla oli myös kokemusta käytännön kaupunki- ja arkkitehtisuunnittelusta.
Jos vanha tieteisiin kiinnittyvä itsearvoinen luovuus ei välittänyt uutuuksien ensisijaisuudesta tieteenteossa, niin uusi Aalto-yliopistomainen radikaali luovuus omaksuu yritysmaailman luovuuskäsityksen, jossa välineellinen luovuus on innovaatioiden edellytys.
Tutkimustoiminnan yleisessä muutosprosessissa luovuus alkoi saada uutta sisältöä sen jälkeen, kun yritysmaailmalle tarjottavat innovaatiot alkoivat korostua. Jos vanha tieteisiin kiinnittyvä itsearvoinen luovuus ei välittänyt uutuuksien ensisijaisuudesta tieteenteossa, niin uusi Aalto-yliopistomainen radikaali luovuus omaksuu yritysmaailman luovuuskäsityksen, jossa välineellinen luovuus on innovaatioiden edellytys. Luovuudesta alettiin siis keskustella uudessa sfäärissä. Tätä keskustelua johtivat kauppatieteiden ja insinööritieteiden edustajat sekä liike-elämässä toimivat. Kun julkinen hallinto omaksui myös New Public Management -periaatteet, hallintotieteilijät tulivat uuteen luovuuden välinekeskusteluun mukaan. Humboldtilaisuus kuopattiin vähitellen käytännössä. Se jäi eloon vielä kriittisessä yliopistokeskustelussa ja analyysissa. Luovuus alettiin yhdistää yhä useammin uuteen tieteentekijöiden vastuullisuuteen, kun uudet tieteelliset ja käytännölliset tekniset innovaatiot aina digitaalisuuteen asti saivat tilaa. Tieteen luovuus yhdistyi käytännölliseen vastuullisuuteen siitä, että saatiin aikaan konkreettisia innovaaatioita. (Mieg ym. toim. 2020.)
Luovuus alettiin yhdistää yhä useammin uuteen tieteentekijöiden vastuullisuuteen, kun uudet tieteelliset ja käytännölliset tekniset innovaatiot aina digitaalisuuteen asti saivat tilaa. Tieteen luovuus yhdistyi käytännölliseen vastuullisuuteen siitä, että saatiin aikaan konkreettisia innovaaatioita.
Kuitenkin esimerkiksi Augsburgin yliopiston rehtorin 60-vuotisjuhlakirja 2017 on yhtä humboldtilaista luovuuden ja vapauden ylistystä (Krauss toim. 2017). Siinä vakuutetaan, että yliopisto toimii edelleen humboldtilaisten periaatteiden mukaan, eikä välitä yleisistä vallitsevista yliopistojen taloudellistamisen vaateista. Yliopistoon oli juuri saatu uusi lääketieteellinen tiedekunta. Sosiologi ja filosofi Norbert Eliaskin jäi 1990 tarinan mukaan Bielefeldin tieteidenväliseen tutkimuskeskukseen, koska ympäristössä oli uima-allas, metsä ja intellektuelli ilmapiiri. Yliopiston on huolehdittava henkilöistä, jotka saavat luovan ja vapaan ilmapiirin kukoistamaan akateemisessa miljöössä, vaaditaan Augsburgissa (Krauss 2017, 273).
Uuden luovuuden käyttäminen yliopistossa
Kuitenkin yleisenä trendinä on, että luovuutta on alettu välineellistää. Sitä mitataan. Samalla uudessa governance-hallintamallissa mitataan luovuuden harjoittajia, paitsi hallintohenkilökuntaa. Luovan prosessin tuotteet, suoritteet, ovat punninnan alla. Tuotteet on kvantifioitava, jotta ne olisivat mitattavissa ja vertailtavissa keskenään. Vanhan luovuuden ilmentymät, luova ajattelu ja ideoiden vapaa kehittely, eivät ole suoritteita eivätkä mitattavissa. Mitattavat suoritteet myös esitetään julkaisuina yhtenevässä muodossa ja yhdellä kielellä koko maailmassa, ainakin länsimaissa. Saksalaiset yliopistotutkijat eivät taida aina välittää tästä mittaamista, kun he julkaisevat huomattavan paljon omalla kielellään pohdiskelevia ja teoreettisesti painottuneita hengentuotteitaan yliopistomuutoksestaan.
Mitattaviksi kelpuutetut julkaisut ovat vertaisarvioituja. Oletetaan, että vertaisarviointi takaa sen, että julkaisu, artikkeli, on riittävän korkeatasoinen julkaistavaksi tieteellisesti arvokkaaksi luokitellussa lehdessä. Thomas Heinze analysoi tieteellisten suoritteiden suhdetta luovuuteen (Heinze 2012). Kysymys on kahden ulottuvuuden kombinaatioista: tieteellisen relevanttisuuden ja omaperäisyyden. Hän viittaa tutkimuksiin, joiden kohteena on ollut tämän kombinaation ilmeneminen tieteellisten tutkimusten vertaisarvioinnissa. Tulosten mukaan arviointi kohdistuu relevanttisuuteen, mutta ei juuri tavoita omaperäisyyttä, ainutlaatuisuutta. Heinze korostaa sitä, että arvokkainta luovuuden ilmenemisessä on uusien yllättävien teoreettisten rakennelmien kehittäminen, sen sijaan toisarvoisempaa on uusien metodien, empiiristen ilmiöiden havaitseminen ja tutkimusvälineiden kehittäminen, jotka kaikki voidaan lukea tutkimussuoritteiksi.
Heinze korostaa sitä, että arvokkainta luovuuden ilmenemisessä on uusien yllättävien teoreettisten rakennelmien kehittäminen, sen sijaan toisarvoisempaa on uusien metodien, empiiristen ilmiöiden havaitseminen ja tutkimusvälineiden kehittäminen, jotka kaikki voidaan lukea tutkimussuoritteiksi.
Bernward Joerges taas analysoi empiirisiä tieteenharjoittajia ja luovuutta vuonna 1977. Hänen mukaansa luovan tieteenharjoittajan avut ovat vastakkaisten voimien jännitteessä (Joerges 1977). Normaalisti näitä vastakkaisia voimia ei voi yhdistää. Luovan tieteellisen työn voi ymmärtää uusien vastauksien varantona tilanteessa, jossa konventionaaliset vastaukset eivät enää riitä ongelmanratkaisuun. Molemmat artikkelit korostavat luovuuden ristiriitaista luonnetta ja aiemman tietotason riittämättömyyttä ongelmien ratkaisemiseen. Siihen tarvitaan uusia yllättäviä esiintuloja. Toinen painottaa teoreettista, toinen empiiristä tutkimusta.
Uusi luova ajattelu kytketään nyky-yliopistossa konkreettisiin uudistuksiin, innovaatioihin, jotka yliopiston ulkopuolella kasvattavat kansantuotetta ja lisäävät samalla yritysten varallisuutta sekä osakkeenomistajien tuottoja. Toivotaan, että tämä prosessi tuo yliopistolle lisää yksityisiä varoja uusin innovaatiotarjouksin tai muulla tavoin sekä samalla lisää yliopiston mainetta.
Tieteellistä luovuutta on voitu aina käyttää monella tavoin hyödyksi. Esimerkiksi voi ottaa atomipommin keksimisen. Tutkijan teoreettisen fysiikan matemaattisista kaavoista päädyttiin konkreettisen pommin rakentamiseen. Tuhojälkiä voi käydä katsomassa Japanissa Hiroshiman kaupungissa, vaikkakin kaupunki on jälleenrakennettu. Uusia oivalluksia sisältäviä teoreettisia kaavoja käytetään kokeellisiin sovelluksiin, jotka johtavat hyvään tai pahaan. Luovuus liittyy näin myös kysymykseen yliopistollisen toiminnan etiikasta. Saksalaisissa yliopistoissa on lainsäädännön velvoittamat eettiset komissiot, mutta ne eivät taida näin periaatteellisia kysymyksiä ottaa käsittelyynsä.
Kokonaisuudessaan akateeminen luovuus on muuttunut tukiorganisaationsa eli yliopisto-organisaation osalta entistä enemmän suorituspaineita tuottavaksi ja soveltavan tutkimuksen merkitystä korostavaksi. Tutkija-opettajayhteisön osalta luovuus on muuttunut suorittamista auttavaksi ominaispiirteeksi. Joutuvatko yhteisön jäsenet tällöin etsimään piilopaikkoja, joiden puitteissa he voivat vielä harjoittaa vanhanaikaista luovaa toimintaa, vapaata ajattelua?
Huoli luovuudesta – turhaako?
Humboldtilaisuus ei sekään ollut käytännössä kokonaan ihanteidensa mukaista melkein kahdensadan vuoden aikana, jolloin sitä pidettiin eurooppalaisen yliopiston ihanteena. Samalla tavoin on otaksuttavissa, että nykyinenkin soveltamista ja innovaatioita sekä yritysmaailmaa ihannoiva yliopistoympäristö sisältää rakosia tieteellisen vapauden ja siihen sidoksissa olevan luovuuden harjoittamiselle. Jäykkä yksituumaisuushan kuolisi sukupuuttoon, joskus varsin nopeastikin.
On otaksuttavissa, että nykyinenkin soveltamista ja innovaatioita sekä yritysmaailmaa ihannoiva yliopistoympäristö sisältää rakosia tieteellisen vapauden ja siihen sidoksissa olevan luovuuden harjoittamiselle. Jäykkä yksituumaisuushan kuolisi sukupuuttoon, joskus varsin nopeastikin.
Mikä on yliopiston suunta tässä yhteiskunnallisten myllerrysten tilassa Euroopassa? Emme vielä tiedä vastausta, mutta talouspainotteinen yhteiskunnallinen ajattelu seurausvaikutuksineen on dominoinut nyt neljäkymmentä vuotta. Sen aikana julkinen sektori on kvasiyksityistetty, viimeisimpänä kohteena korkeakoululaitos. Tavoitteena on ollut yksityisen talouselämän normien ja periaatteiden tuominen entisiin julkisiin toimiin ja palveluihin. Tämä tavoite on saavutettu, joten on seuraavien tavoitteiden vuoro.
Siihen tarvitaan luovaa kykyä, maailman uudelleenajattelemista. Tämä ei ole Aalto-yliopiston radikaalia luovuutta vaan paljon vaativampaa pohdintaa. Onko nyky-yliopistoista siihen? Nyt tarvitaan tieteelliseen vapauteen laskettuja tieteen laitumella kirmaavia luovia yksilöitä ja ryhmiä.
Kirjallisuus
Ball, Rafael (2003) Wissensmanagement für Universitäten. Eulen nach Athen? B.I.T. Zeitschrift für Bibliothek, Information und Technologie 6 (2) online, 129-136. www.b-i-t-online.de
Commission Communication on a European strategy for universities. European Commission (2022) Strasbourg.
Eichler, Martin (2012) Die Wahrheit des Mythos Humboldt. Historische Zeitschrift 294 (1), 59-78.
Heinze, Thomas (2013) Was sind kreative Forschungsleistungen? Konzeptuelle Überlegungen sowie Beispiele aus der Wissenschaftsgeschichte und bibliometrische Befunde. Heinze, Thomas ym. (toim.) Kreativität in der Forschung: Wissenschaftsforschung Jahrbuch 2012. Wissenschaftlicher Verlag Berlin. Berlin.
Joerges, Bernward (1977) Wissenschaftliche Kreativität. Empirische und wissenschaftspraktische Hinweise. Zeitschrift für allgemeine Wissenschaftstheorie 8 (2), 383-404.
Koskiaho, Briitta (2022) Saksalainen yliopisto: oppineiden tasavallasta toiminnan ristiriitoihin. Hyväksytty käsikirjoitus, Tieteessä tapahtuu, ilmestyy syksyllä 2022.
Krauss, Marita (2017) Wissenschaft und Kreativität – ein Zwischenresümee. Krauss, Marita ym. (toim.) Wissenschaft und Kreativität. Eine Selbstvergewisserung. Augsburger Universitätsreden 72. Universität Augsburg. Augsburg.
Krauss, Marita ym. (toim.) (2017) Wissenschaft und Kreativität. Eine Selbstvergewisserung. Augsburger Universitätsreden 72. Universität Augsburg. Augsburg.
Lindner, Josef Franz (2017) Kreativität – das Lebenselixier der Wissenschaft. Krauss, Marita ym. (toim.) (2017) Wissenschaft und Kreativität. Eine Selbstvergewisserung. Augsburger Universitätsreden 72. Universität Augsburg. Augsburg.
Mieg, Harald A.& Lenk, Hans & Parthey, Heinrich (toim.) (2020) Wissenschaftsverantwortung. Wissenschaftsforschung Jahrbuch 2019. Wissenschaftlicher Verlag Berlin. Berlin.
Palctschek, Sylvia (2001) Verbreitete sich ein Humboldt’sches Modell an den deutschen Universitäten im 19. Jahrhundert? Schwinges, Rainer Christoph (toim.) Humboldt international: der Export des deutschen Universitätsmodells im 19. und 20. Jahrhundert. Schwabe. Basel.
Picciuto, Elisabeth & Carruthers (2014) The Origins of Creativity. Paul, Elliot Samuel & Kaufman, Scott Barry (toim.) The Philosophy of Creativity. New Essays. Oxford University Press. New York 2014.
Rakennamme kestävää tulevaisuutta (2021) Aalto-yliopiston strategia.
