Lastensuojelun kriisi on päivänpoliittinen kestopuheenaihe. Kriisillä viitataan useisiin asioihin, ongelmiin tai kehityskulkuihin, kuten sosiaalityöntekijöiden ja ohjaajien vaihtuvuuteen, työn kuormitukseen tai esimerkiksi kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrään. Joskus kriisipuheen laukaisee yksittäinen tragedia, kuten 8-vuotiaan Vilja Eerikan kuolema vuonna 2012 tai Koskelan teinisurma vuonna 2021.
Sosiaali- ja terveysministeriön toukokuussa 2022 pitämä tiedotustilaisuus lastensuojelulain kokonaisuudistuksesta edustaa julkisen hallinnon suhteellisen tuoretta kriisipuhetta lastensuojelusta.
Lastensuojelulakeja on uudistettu runsaammin tietyin väliajoin. Vuoden 1936 lastensuojelulaki uudistettiin vuonna 1984 ja tuorein lastensuojelulaki astui voimaan vuonna 2008. Näiden lisäksi lastensuojelulakien yksityiskohtia on viilattu, ja tietenkin vaikutettu epäsuorasti lastensuojeluun säätämällä muita lakeja. Viimeaikaisempaa uudistustyötä edustaa vaativan sijaishuollon uudistamistoiminta ja jälleen meneillään oleva lastensuojelulain kokonaisuudistus.
Kriisipuheen indikaattorit ja niiden monet tulkinnat
STM:n tiedotustilaisuudessa toukokuussa 2022 puhuivat mm. ministeri Aki Lindén ja lapsiasianvaltuutettu Elina Pekkarinen ja STM:n Anna Cantell-Forsbom. Tiedotustilaisuudessa puhuttiin paljon asiaa, ja puhujat nostivat monia merkittäviä ja tärkeitä asioita esille. Keskityn tässä kirjoituksessa tilaisuuden heikompiin lenkkeihin: indikaattoreihin ja selityksiin, joilla lastensuojelun kriisipuhetta pidetään yllä tällä hetkellä hallinnon ylimmillä tasoilla asti.
Lastensuojeluun perehtymättömille ihmisille lienee vaikuttavaa kuulla, miten esimerkiksi lastensuojeluilmoitusten, asiakkaiden ja kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrät ovat kasvaneet vuosien saatossa. Kustannukset luonnollisesti kasvaneet samalla. Lisääntyneet ovat myös viranomaisten julkitulot kriiseistä, valvontaviranomaisten nostamat epäkohdat ja lasten tekemät valitukset huonosta kohtelusta sijaishuollossa.
Tilaisuudessa tämän lisääntyneen pahoinvoinnin syyksi esitettiin esimerkiksi peruspalveluiden rapautuminen, perheväkivalta, uudet päihteet, lasten psykiatristen ja neuropsykiatristen haasteiden lisääntyminen sekä syrjäytyminen ja individualismi. Näiden indikaattoreiden valossa voisi puhua lastensuojelun kriisistä.
Ellei lähes jokaisen kohdalla voisi tehdä myös toisenlaisia tulkintoja.
Aloitetaan lastensuojeluilmoituksista. Tämä on kenties ristiriitaisin indikaattori kaikista mahdollisista. Lastensuojeluilmoituksia tehtiin vuonna 2021 173 466 kappaletta ja niiden määrä on noussut vuosi vuodelta. Lastensuojeluilmoituksen voi tehdä kuka tahansa salassapitosäännösten estämättä, mutta tietyillä lain määrittelemillä ammattiryhmillä on siihen ehdoton velvollisuus.
Lastensuojeluilmoitusten käyttäminen kriisipuheen perusteluna on viranomaisilta hullunkurista. Ilmoitusten määrän lisääminen on ollut itse asiassa vuosien saatossa lainsäätäjien tietoinen tavoite.
Lastensuojeluilmoitusten käyttäminen kriisipuheen perusteluna on viranomaisilta hullunkurista. Ilmoitusten määrän lisääminen on ollut itse asiassa vuosien saatossa lainsäätäjien tietoinen tavoite. Lastensuojeluilmoituksen tekemisen kynnystä on tietoisesti laskettu.[1] Käytännössä tämä on tapahtunut lain pykälien sanamuotoja muuttamalla ja laajentamalla ilmoitusvelvollisten joukkoa. Sanamuotojen muuttamisesta esimerkki on se, miten nykyään ilmoituksen tekemisen perusteeksi riittää epäilys lastensuojelutarpeen selvittämisen mahdollisuudesta, siinä missä ennen näin ei ollut. Ilmoittajan ei siis tarvitse edes tietää, johtaako ilmoitus asian selvittämiseen tai lastensuojelullisiin toimenpiteisiin.
Myös esimerkiksi Sosiaali- ja terveysministeriö itse linjasi lastensuojeluilmoitusten lisääntymisen olleen hyvä asia. Lastensuojeluilmoitusten määrän kasvu todettiin Aulikki Kananojan johtamassa Toimiva lastensuojelu -kehittämishankkeen loppuraportissa (STM) vuoden 2008 lastensuojelulain kokonaisuudistuksen ainoaksi myönteiseksi kehityskuluksi.
Lastensuojelujuristi Kati Saastamoinen onkin todennut, että puhe lastensuojeluilmoituksista on toisinaan ristiriitaista. Samaan aikaan halutaan, että lasten ja perheiden tilanteet tulevat paremmin ilmi auttajatahoille, mutta ei hyväksytä siitä johtuvaa lastensuojeluilmoitusten määrän kasvua.[2]
Ilmoitusten kasvua on tarkasteltu aikojen saatossa myös myönteisessä valossa: kenties se kielii pahoinvoinnin kasvun lisäksi tai jopa sen sijaan pahoinvoinnin tunnistamisen kehittymisestä.
Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä on niin ikään usein käytetty pahoinvoinnin indikaattori. Tämä mittari käy suoraan sydämeen, tuoden mielikuvia äidin sylistä revityistä lapsista. Vuoden 2021 aikana yhteensä 17 727 lasta oli sijoitettu kodin ulkopuolelle ja määrä on niin ikään kasvanut ainakin 1990-luvulta alkaen.
Toisaalta jopa Lastensuojelun Keskusliitto on todennut, että sijoitustenkin lisääntyminen voidaan toisaalta tulkita yhteiskunnan herkkyydeksi suojella lapsia paremmin.
Lisäksi kodin ulkopuolelle sijoitetuista lapsista itse asiassa vain 63 % on otettu sosiaalihuollon huostaan. Kodin ulkopuolella asutaan siis muistakin syistä kuin huostaanoton johdosta. Yli kolmannes kodin ulkopuolella asuva lapsi ei siis ole huostassa.
Menoista on perusteltua olla huolissaan. Jos menot toisaalta johtuvat kohonneesta suojelusta ja palvelutasosta, on niiden kasvu silloin myös hyväksyttävä.
Julkisista menoista ollaan myös usein huolissaan. Tällä hetkellä huoli koskee erityisesti sijaishuoltoa ja sen sisällä laitoshoitoa, koska perhehoito maksaa vain murto-osan laitoshoidosta. Samaan aikaan sijoitukset painottuvat teini-ikäisiin, jotka usein sijoitetaan juuri laitoksiin. Menoista on perusteltua olla huolissaan. Jos menot toisaalta johtuvat kohonneesta suojelusta ja palvelutasosta, on niiden kasvu silloin myös hyväksyttävä. Kyse on jälleen siitä, mikä selitysmalli on uskottavampi.
STM:n tiedotustilaisuudessa viitattiin myös esimerkiksi valvontaviranomaisten ulostuloihin lastensuojelun kriisistä. Tämä on toisaalta ainakin osittain harhaanjohtavaa. Viranomaisten kannanotoista ainakin osa selittyy valvonnan tehostumisella. Viranomaisten tarkastuskäynnit ovat viime vuosina lisääntyneet samaan aikaan, kun lapset kantelevat sijaishuollossa saamastaan kohtelusta enemmän, epäkohtien tullessa aikaisempaa paremmin viranomaisten tietoisuuteen.
Kriisipuheen perustana käytetään itse asiassa viranomaisten valvonnan tehostumista ja lasten lisääntynyttä tietoisuutta oikeuksistaan.
Tässä kohdin nähdään mielenkiintoinen ilmiö: kriisipuheen perustana käytetään itse asiassa viranomaisten valvonnan tehostumista ja lasten lisääntynyttä tietoisuutta oikeuksistaan. Ei olisi väärin sanoa, että edellä kuvatut havainnot voisivat olla yhtä lailla juhlinnan aiheita. Jälleen on mahdollista, että kehitys on ollut negatiivisen sijaan myös positiivista.
Lasten ja nuorten psykiatriset ongelmat ovat erityisesti mediassa jatkuva kriisipuheen indikaattori. Toisaalta varmaa tietoa sairastavuuden lisääntymisestä ei ole, kuten nuorisopsykiatrian asiantuntijat ovat todenneet. Suomessa vuosina 1989, 1999, 2005 ja 2013 toistetuissa Time-Trend-tutkimuksissa tehtiin kysely opettajille, vanhemmille ja lapsille. Näiden perusteella lasten psyykkisessä oireilussa ei todettu selkeitä muutoksia 10-24 vuoden aikana. On myös mahdollista, että osalla lapsista mielenterveys on sen sijaan jopa kohentunut. Samaan aikaan diagnosointi, lääkitys ja hoitoon ohjautuminen on parantunut, eivätkä tutkijat osaa sanoa, mikä niiden vaikutus kokonaisuuteen on. Tämänkin kriisi-indikaattorin voi siis tulkita varsin eri tavalla kuin miten yleensä tehdään tai vähintään sitä voi tarkastella kriittisesti.[3]
Psykiatri Riittakerttu Kaltiala onkin todennut, että väestöpohja on pysynyt kuta kuinkin samana, mutta sieltä seuloutuu hoidon piiriin yhä useampi lapsi ja nuori. Hän myös huomauttaa, että on asiallista pohtia, tulevatko epidemiologiset havainnot jälkijunassa eivätkä ole onnistuneet vain todentamaan ilmiötä. Hänen mukaansa tulisi myös pohtia, onko ympäristössä jotain, joka vaikuttaa ilmiöön eikä lapsissa ja nuorissa itsessään ole tapahtunut muutosta.
Alati kiihtyvää puhetta lasten ja nuorten pahoinvoinnista ei tulisi käyttää niin kritiikittömästi kuin sitä tällä hetkellä käytetään. Asiantuntijoiden tulisi erityisesti osoittaa kriittisyyttä.
Joka tapauksessa asia ei ole yksiselitteinen. Alati kiihtyvää puhetta lasten ja nuorten pahoinvoinnista ei tulisi käyttää niin kritiikittömästi kuin sitä tällä hetkellä käytetään. Asiantuntijoiden tulisi erityisesti osoittaa kriittisyyttä. Kiistatonta on tietenkin se, että yhä useampi lapsi käyttää mielenterveyspalveluita. Voisiko tätäkin kuitenkin lähestyä myös positiivisessa valossa?
Syrjäytyminen on lisäksi kestohuolenaihe. Syrjäytyneiden määrää on haastavaa laskea, koska sen määrittely on toisinaan hankalaa. Usein on kuitenkin käytetty niin sanottua NEET-indikaattoria (Not in Employment, Education or Training). Tällaisten NEET-nuorten osuus esimerkiksi 15-24 vuotiaista oli 7 % vuonna 2021, eikä nuorten alati kiihtyvää syrjäytymistä tämän indikaattorin valossa voi nähdä ainakaan viimeisen 12 vuoden aikana. On kuitenkin totta, että tätäkin indikaattoria on myös kritisoitu, eli vaikka kasvua tämän tilaston valossa olisikin, ei sitä voisi silti käyttää vailla kritiikin häivää. Esimerkiksi kansainvälinen työjärjestö (ILO) on kritisoinut NEET-indikaattoria siitä, että se on laajalti väärinymmärretty ja väärin käytetty. NEET-käsitteestä on tullut osa iskulauseita, eikä käsitteen sisällöstä ole ollut yksimielisyyttä edes kaikilla kansainvälisillä toimijoilla. Tästä huolimatta NEET on tullut varsin suosituksi indikaattoriksi ja aiheeksi Euroopan Unionin maissa erilaisten interventioiden ja politiikkalinjausten yhteydessä.
NEET-käsitteen sisällöstä ole ollut yksimielisyyttä edes kaikilla kansainvälisillä toimijoilla. Tästä huolimatta NEET on tullut varsin suosituksi indikaattoriksi ja aiheeksi Euroopan Unionin maissa erilaisten interventioiden ja politiikkalinjausten yhteydessä.
Individualisaation ja individualismin käyttö lastensuojelun kriisipuheen perusteluna on kenties kaikista horjuvin, sillä se on varsin spekulatiivista. Individualismiin liitetään usein käsityksiä itsekkyydestä ja oman edun tavoittelusta, vähät välittäen muiden hyvinvoinnista. Näitä käsityksiä ovat ajaneet aikakausien saatossa erilaiset aikalaisanalyysit, joissa puhutaan materialistien yhteiskuntien rappiosta ja kollektivististen arvojen rapautumisesta. Tästä esimerkkinä ranskalaisen filosofin ja poliitikon Alexis Tocquevillen jo 1800-luvulla esittämä visio, jonka mukaan pyrkimys yksilön autonomiaan demokraattisissa yhteiskunnissa johtaa egoismiin ja narsismiin.[4]
On joka tapauksessa hullunkurista väittää individualismia syylliseksi ongelmiin maassa, joka luokitellaan edelleen pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi ja missä laaja osa väestöstä edelleen kannattaa hyvinvointivaltion ylläpitämistä. Itse asiassa julkisen rahoituksen varassa olevien palveluiden kannatus on jopa lisääntynyt vuosien 2018 ja 2020 aikana. Voisi myös väittää, että vähäinen individualismi ei ole tae mistään. Esimerkiksi niin sanotun Hofstederin kulttuurimallin mukaisesti vähiten individualistiset maat tuppaavat ainakin Euroopassa olemaan myös köyhempiä. Köyhyydestä on vaikea jakaa muille.
Lopuksi
Tällä hetkellä keskeinen sosiaalihuollon agenda on lastensuojelun uudistaminen koetun kriisin vuoksi. Agendan asettamisessa on olennaisia indikaattorit, joilla kriisi ja tarve muutoksella voidaan perustella. Tällä hetkellä kuitenkin merkittävä osa suosituista kriisi-indikaattoreista on tulkittavissa ainakin osittain aivan päinvastoin.
Huonotkin indikaattorit voivat onnistua agendan asettamisessa, koska agendan asettaminen ei ota indikaattorien laatuun kantaa. Onnistuminen vaatii vain sen, että ne onnistuvat mobilisoinnissa. Yksi ratkaisu olisi tutkia indikaattoreiden käyttöä ja niiden nyansseja tarkemmin ja käydä huolellinen keskustelu, mitä luvut tarkoittavat tai eivät tarkoita. Ehkäpä keskustelu kaipaisi kärjistämisen sijaan sävyeroja?
[1] Saastamoinen, Kati (2016) Lapsen suojelu – Viranomaisten ja muiden toimijoiden välisenä yhteistyönä. Edita.
[2] Ks. Edellinen.
[3] Sourander, Andre & Marttunen, Mauri (2016) Lasten ja nuorten mielenterveyden häiriöiden epidemiologia. Teoksessa Kirsti Kumpulainen, Eeva Aronen, Hanna Ebeling, Eila Laukkanen, Mauri Marttunen, Kaija Puura & Andre Sourander (toim.) Lastenpsykiatria ja nuorisopsykiatria. Helsinki: Duodecim.
[4] Bréchon, Pierre (2017) Individualization and Individualism in European Societies. Teoksessa Pierre Bréchon & Frédéric Gonthier (toim.) European Values: Trends and Divides Over Thirty Years. Leiden: Brill.
