Julkisen keskustelun perusteella koulutus on kaikkien yhteinen asia ja monien mielestä suomalainen koulu on rikki.
Koulun kehittämisen ongelma on, ettei käytettävissä ole koululaitoksen tutkimuspohjaista kokonaiskuvaa, vaikka indikaattorijärjestelmät tuottavat määrällistä tietoa koulutuksesta ja muista palvelujärjestelmistä suunnittelun ja päätöksenteon pohjaksi.
PISA-tutkimuksen lisäksi viimeaikaisia esimerkkejä koulua koskevista indikaattoreista ovat Kansallisen arviointineuvosto Karvin pitkittäisarviointi matematiikan ja äidinkielentaitojen karttumisesta alkuopetuksessa ja laaja OKM:n Sivistyskatsaus 2023, josta tosin puuttuu vapaa sivistystyön tarkastelu. Lisäksi Kouluterveyskysely on toteutettu jo vuodesta 1996 ja Move-hankkeella selvitetty viime vuosina koululaisten fyysistä toimintakykyä.
Tilastoindikaattorien avulla ei kuitenkaan tiedetä kaikkea, mitä suomalaisten koulujen moninaisessa arkitodellisuudessa tapahtuu.
Siksi Suomeen tarvitaan laaja-alainen tutkimushanke, jossa tutkijat jalkautuvat kouluihin selvittämään, mitä niissä tapahtuu. Koulun käytäntöihin perehtymällä, opettajia ja oppilaita kuuntelemalla, luodaan perustaa koulun kehittämistyölle. Tutkimushankkeessa tutkijat ”menevät kentälle” eli viettävät aikaa kouluissa tehden havaintoja koulun käytännöistä, toimintakulttuureista, puhetavoista, kirjoitetuista ja kirjoittamattomista säännöistä sekä eletyistä opetussuunnitelmista.
Esimerkkejä tällaisista etnografisista tutkimuksista ovat Kaarlo Laineen Koulukuvia (2000), Petri Pajun Koulua on käytävä (2011) ja Anne-Mari Souton Arkipäivän rasismi koulussa (2011).
Tällaisessa tutkimuksessa on välttämätöntä soveltaa lähestymistapaa, jossa otetaan huomioon mahdollisimman monet koulun käyntiin ja pitoon liittyvät seikat ja ilmiöt. Näitä ovat esimerkiksi koulujen sisäiset kulttuurit, oppilasaines, opetus- ja opettajaresurssit ja koulun alueellinen sijainti. Kouluetnografialla on Suomessakin perinteitä, joita tällaisen tutkimushankkeen käynnistämisessä voidaan hyödyntää.
Tutkimalla suoraan koulun todellisuuksia voidaan pyrkiä välttämään nykyinen koulukeskustelun ”kakofonia” – tai ”perstuntuman paradigma” – ja erityisesti sellainen ylhäältä tuleva visiointi, joka ei perustu tutkittuun tietoon koulun ”lattiatason” arkisista käytännöistä.
