Kirjasta: Suomen kolmas tasavalta

EU:ssa kaikki tehdään kompromisseilla, joissa ovat mukana 27 jäsenmaata ja tuhoton määrä intressiryhmiä. Siksi juuri kukaan ei juuri koskaan ole täysin tyytyväinen unionin päätöksiin. Nykyisessä turbulentissa maailmantilanteessa pätee kuitenkin vanha hokema: ”parempi laiha sopu kuin lihava riita”, sanovat EU:sta kirjan kirjoittaneet sosiologit.

Voiko EU onnistua, ja missä EU on onnistunut ja epäonnistunut? Jari Aro, Risto Heiskala, Olli Herranen ja Riku Viitamäki kirjoittivat EU:sta kirjan nimeltä Suomen kolmas tasavalta (Gaudeamus, 2022). Nimi tulee siitä, että Suomen hallitsemistapa muuttui Suomen liittyessä vuonna 1995 Euroopan unioniin. Tätä ei ole Suomessa täysin ymmärretty, ja EU-journalismissa on toivomisen varaa, he sanovat.

Tutkijat ovat pyrkineet kirjassaan luomaan kokonaiskuvan EU:sta Suomen näkökulmasta ja suomalaisesta EU-eliitistä käyttäen muun muassa laajaa haastatteluaineistoa. Alusta kysyi kirjoittajilta kirjasta.

EU-vaikuttajien työ ei ole heidän omien kuvauksiensa mukaan diplomatiaa vaan asiantuntemukseen perustuvaa vaikuttamista, joka konkretisoituu neuvottelutilanteissa. EU-vaikuttajia yhdistävät yli kansallisuuksien korkea koulutus, yhtenevät käsitykset unionin tarkoituksellisuudesta sekä asiantuntijuuden tarjoama yhteinen kulttuuripinta.

Kirjanne ei ole EU-myönteinen eikä EU-kriittinen. Miksi kirjan nimi on Suomen kolmas tasavalta, ja miten kirjan näkökulma eroaa aiemmasta EU-tutkimuksesta? Kertaatte paljon Suomen historiaa. Miksi historian tunteminen on tärkeää, jotta voi ymmärtää EU:ta?

EU-tutkimuksessa ovat vallitsevina olleet politiikan tutkimuksen, juridiikan ja taloustieteen näkökulmat. Ne ovat kaikki tärkeitä, mutta niistä kukin kiinnittää huomiota lähinnä yhteen yhteiskunnan sektoriin: politiikkaan, oikeuteen tai talouteen.

Lähestymme unionia sosiologisen tutkimuksen ja siis yhteiskunnallisen kokonaisuuden näkökulmasta. Kysymme millainen yhteiskunnallinen regiimi EU ja sen myötä Suomi sen jäsenvaltiona on. Tämä on uutta ja paljastaa keskustelussa aiemmin piiloon jääneitä näkökohtia.

Tutkimme EU:ta nimenomaan siltä kannalta, että kuinka Suomen poliittishallinnollinen kokonaisuus muuttui, kun Suomesta tuli unionin jäsenvaltio vuonna 1995. Käsityksemme mukaan tästä alkoi Suomen kolmas tasavalta. Berliiniin katsova ensimmäinen tasavalta ulottui itsenäistymisestä toiseen maailmansotaan ja Moskovaan katsova toinen tasavalta sodasta EU-jäsenyyteen. Kuvaamme myös näitä ja autonomian aikaakin, jotta kolmannen tasavallan hallitsemistavan erikoislaatu piirtyisi selvemmin näkyviin. Kiinnitämme tällöin huomiota sellaisiin eroihin, että kun toisen tasavallan aikana syntyi Suomea koskeva kansainvälinen kriisi, presidentti matkusti Moskovaan. Palatessaan hän syötti neuvottelutuloksen valtioneuvostolle ja eduskunnalle, ja jos nämä vastustelivat, hän erotti toisen tai molemmat. Kolmannessa tasavallassa sen sijaan pääministeri matkustaa Brysseliin ja neuvottelee palattuaan tuloksesta valtioneuvoston ja eduskunnan (usein suuren valiokunnan) kanssa.

Jos haluamme ymmärtää, mikä Suomi tänään on, on nykyistä hallitsemistapaa verrattava aiempiin. Samoin on pakko kertoa EU:n historian pääpiirteet, kuten teemme yhdessä kirjan luvussa.

EU:n identiteetin ytimessä on se, että EU on talousintegraatiolla toimiva rauhanprojekti. EU:n legitimiteetti ja toisaalta moni kiista EU:n sisällä perustuu siihen, että EU on pohjimmiltaan rahan uudelleenjakoinstrumentti. Miltä näyttää talousintegraation tulevaisuus, jos EU:ssa saadaan aikaan vihreä siirtymä, jossa talouskasvu voi olla pysyvästi matalampaa tai jos EU:n talousalue muuten vain jämähtää pysyvään lamaan? Voiko EU kaatua talouden sakkaamiseen?

EU on toki rahan uudelleenjakoinstrumentti, eikä vuositasolla noin 150 miljardin euron kakunjako ole vähäpätöistä. Se ei kuitenkaan ole tärkein asia EU:ssa. Unioni on nimittäin myös ”120 000 sivua lakitekstiä”, kuten yksi haastateltavistamme sanoi. Tämä lakitesti säätää kaikkien unionin jäsenvaltioiden hallitsemistapaa huomattavassa määrin. Lisäksi tällä säännöskorpuksella on myös globaaleja vaikutuksia, kuten Anu Bradford on korostanut kirjassaan The Brussels Effect. EU:n tuotestandardisäännökset nimittäin ovat yleensä maailman tiukimpia, ja suuryritykset noudattavat yleensä niitä myös muilla markkina-alueilla, koska on halvempaa tehdä niin, kuin sovittaa tuotteet erikseen eri markkinaympäristöihin. Tämä on esimerkiksi ympäristönsuojelun kannalta EU:n tärkein globaali vaikutus.

EU:n tuotestandardisäännökset nimittäin ovat yleensä maailman tiukimpia, ja suuryritykset noudattavat yleensä niitä myös muilla markkina-alueilla, koska on halvempaa tehdä niin, kuin sovittaa tuotteet erikseen eri markkinaympäristöihin. Tämä on esimerkiksi ympäristönsuojelun kannalta EU:n tärkein globaali vaikutus.

Mitä unionin mahdolliseen hajoamiseen tulee, niin se on kyllä mahdollista. EU on savijaloilla seisova jättiläinen siksi, että sen kulttuurinen tuki jäsenvaltioiden yhteiskunnissa ja kansalaisten keskuudessa on ainakin toistaiseksi melko laimeaa verrattuna kansallisvaltioiden vastaavaan, mutta myös siksi, että siltä puuttuu olennaisia liittovaltion elementtejä, joista mainittakoon yhteinen kansainvälinen politiikka, puolustus ja talouden rakennepolitiikka.

Hajoaminen ei kuitenkaan ole todennäköistä, koska kansainvälispoliittinen tilanne sekä Euroopassa että globaalisti viittaa siihen, ettei veneen keikuttamiseen ole varaa, ja Britannian vaikeudet Brexitin jälkeen puhuvat samaa kieltä. Taloutta tämä ei tosin pelasta, mutta vaikka EU:n alueelta ei ole luvassa suuria ilouutisia, ei näkyvissä ole myöskään fundamentaalista kriisiä vaan lähinnä tasaista kitkuttamista. Se tuskin unionia kaataa.

Kirjoitatte, että kriiseillä ja kriisitietoisuudella on EU:n kehityksessä ja sen tulevaisuudennäkymissä huomattava merkitys.  Ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan EU:ta ovat uhanneet ainakin talouskriisit ja EU-kriittinen populismi. Toisaalta EU on osoittanut johtajuutta koronakriisissä, joka johti myös yhteisvelan ottoon. Uudesta yhteisvelasta keskustellaan syksyllä 2022 energiakriisin ja puolustusmenojen takia.  EU ainakin yrittää näyttää johtajuutta ilmastonmuutoksen hillitsemispyrkimyksissä. Voi ajatella, että kriisit vahvistavat EU:n legitimiteettiä ja tarvetta, mutta toisaalta kriiseissä on yhteiskunnallisen konfliktin arvaamaton siemen.

On totta, että kriisit ja kriisitietoisuus näyttelevät merkittävää roolia, kun arvioidaan sekä eurooppalaisen integraation historiallista kehitystä, että integraation tulevaa suuntaa. Kriisikeskeisyyden taustalla vaikuttaa olevan ajatus siitä, että eurooppalainen integraatio on perinteisesti ottanut askelia eteenpäin erinäisten kriisien seurauksena, sillä EU:n kohtaamat haasteet pakottavat jäsenvaltioita toimimaan yhdessä ja asettamaan omat kansalliset intressinsä sivuun yhteisen edun nimissä.

Kriisit myös pakottavat jäsenvaltiot toimimaan nopeammin, sillä niihin liittyy yleensä jonkinlainen aikapaine. Erästä haastateltavaa mukaillen, näin erilaisten taustapohdintojen määrä jää vähäisemmäksi.

Näkemys kriisien kautta kehittyvästä integraatiosta on kuitenkin asettanut viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana kyseenalaisempaan valoon.  Syitä tähän on useita. Ensinnäkin haasteena on ollut se, että EU on joutunut kohtaamaan niin sanottuja integraation kriisejä, joissa kyseenalaistetaan EU:n erilaisia toimintamalleja tai jopa koko järjestelmän legitiimiys. Näin esimerkiksi niin sanotussa oikeusvaltiokriisissä. Toisekseen useat peräkkäiset kriisit ja niiden pohjalta tehdyt tilannekohtaiset ratkaisut, jotka osaltaan vaikuttavat eurooppalaiseen integraatioon, ovat nostattaneet kritiikkiä kriisikeskeisen integraation tavoiteltavuudesta ja siitä, miten kriisiratkaisut mahdollisesti vaikuttavat EU:n toimintaan pidemmällä aikavälillä.

Näkemys kriisien kautta kehittyvästä integraatiosta on kuitenkin asettanut viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana kyseenalaisempaan valoon.  Syitä tähän on useita. Ensinnäkin haasteena on ollut se, että EU on joutunut kohtaamaan niin sanottuja integraation kriisejä, joissa kyseenalaistetaan EU:n erilaisia toimintamalleja tai jopa koko järjestelmän legitiimiys.

Kriitikkojen huolena on, että kriisiratkaisut johtavat ennalta-arvaamattomiin seurauksiin ja mahdollisesti muodostavat uudenlaisia ennakkotapauksia, joita voidaan soveltaa käsillä olevan kriisin jälkeen uusissa tilanteissa. Esimerkiksi keskustelu uudesta yhteisvelasta energiakriisin ja Ukrainan sodan vuoksi mukailee tätä ajatuskulkua, kuten myös se, että koronaelvytysvälineen yhteydessä kokoomus asetti paketin hyväksymisen ehdoksi sen, että kyse on kertaluonteisesta toimesta, josta ei tule uutta pysyvää järjestelyä.

Kriisiratkaisut voivat myös synnyttää kansallista vastarintaa jäsenvaltioissa. Niitä voidaan pitää liian nopeasti tai liian salassa valmisteltuina, jolloin ne osaltaan ruokkivat EU-kriittisten toimijoiden suosiota ja pidemmällä aikavälillä heikentävät EU:n toimintaedellytyksiä, mikäli tällaiset toimijat pääsevät vahvempaan valta-asemaan jäsenvaltioissa.

Kirjoitatte, että tutkimusprojektin alkuperäisenä virittäjänä oli pohdinta siitä, voiko EU-eliitin kykyihin ja vastuuntuntoon luottaa kohtalokkaiden ongelmien ratkaisemisessa. Pohditte myös, voiko EU-eliittiin luottaa ”olemassaolon rauhoittamisessa tavalla, joka luo eurokansalaisille hyvän elämän edellytyksiä”. Mitä tarkoittaa ”olemassaolon rauhoittaminen” ja miten EU on tähän mennessä onnistunut siinä? Karkaako tällainen tehtävä ns. monikriisin maailmassa?

”Olemassaolon rauhoittaminen” on Frankfurtin koulun ajattelija Herbert Marcusen termi. Sen ajatuksena on, että varsinkin kehittyneessä osassa maapalloa, mutta enenevästi myös globaalisti, olemme tuotantoteknologisen koneiston kehityksessä päätyneet niin korkealle tasolle, että meillä olisi varaa lakkauttaa henkiinjäämistaistelu, joka edelleen luonnehtii elämäntapaamme.

Varsinkin kehittyneessä osassa maapalloa, mutta enenevästi myös globaalisti, olemme tuotantoteknologisen koneiston kehityksessä päätyneet niin korkealle tasolle, että meillä olisi varaa lakkauttaa henkiinjäämistaistelu, joka edelleen luonnehtii elämäntapaamme.

Nykyisin henkiinjäämistaistelun perustana ei kuitenkaan enää ole luonnonpakko ja niukkuus vaan hallitsemistapa, joka pitää keinotekoisesti yllä ”kaikkien sotaa kaikkia vastaan”. Pyrkimyksenä olemassaolon rauhoittamisessa olisi tämän taistelun lakkauttaminen, yhteiskunnallisesti välttämättömän työn jakaminen tasan kaikkien kesken, vapaan ajan tarjoaminen kaikille itsensä kehittämistä ja kukoistamista varten sekä yhteiskunnallisen luontosuhteen järjestäminen kestävälle tolalle.

EU on monin tavoin toiminut olemassaoloa rauhoittavasti, mutta samaan aikaan on todettava, että se myös pitää yllä yhteiskuntamallia, jonka perustana edelleen on henkiinjäämistaistelu. Nykyisen komission vihreän siirtymän varaan rakentuva ohjelma ja monet tasa-arvoa edistävät toimet kuitenkin osoittavat, että unioni voi toimia olemassaoloa rauhoittavasti. Kirjamme päätösluvussa tulemme kuitenkin siihen tulokseen, että tämän linjauksen vahvistaminen vaatii tuekseen unioninlaajuista sosiaalista liikettä, joka muistuttaisi 1960-luvun liikehdintää ja painostaisi EU-eliittiä kohti olemassaolon rauhoittamista. Näemme muun muassa Elokapinassa tämän liikehdinnän ituja, mutta historia on avoin ja jää nähtäväksi, johtavatko nykyisyydessä löydettävissä olevat pienet versot suuren puun tai jopa metsän syntymiseen.

EU:sta keskustellaan kirjanne mukaan tiettyjen mielikuvien ja taustaoletusten varassa, ja ne olivat paikallistettavissa aineistosta. Mitä EU-keskustelun yhteiset keskustelun raamit ovat tänä päivänä Suomessa, ja kuka hallitsee EU:sta käytävää keskustelua? Kuka johtaa suomalaista EU-mielikuvitusta?

Meillä mennään hyvin vahvasti valtioneuvoston ja eduskunnan suuren valiokunnan päätösten mukaan. Keskustelu jää valtioneuvostoon, ministeriöihin ja eduskuntaan. Suuressa julkisuudessa EU:sta puhutaan vain isojen blokkien tasolla tyyliin ”unionin puolesta vai sitä vastaan” tai ”onko metsäteollisuuden etu Suomen kansallinen etu?”, mutta muut sisällölliset politiikkakysymykset eivät päädy julkiseen keskusteluun.

Tämä on ongelmallista, koska unioniin liittymisen myötä ulkopolitiikan ja sisäpolitiikan väliin syntyi mahtava kolmas kenttä eli Eurooppapolitiikka ja se ohjaa nykyisin suuressa määrin sitä, mitä kahdella muulla kentällä tapahtuu. Ellei siitä keskustella, kansalaiset eivät tiedä, kuinka heitä hallitaan. Vallitseva tilanne on sekä puolueiden että tiedotusvälineiden syytä. Puolueiden julkiset EU-poliittiset linjaukset ovat vähäisiä ja viitteellisiä, koska perussuomalaisia ja kristillisiä lukuun ottamatta kaikki puolueet ovat EU-kysymyksissä sisäisesti jakautuneita, ja niiden johdon elämä on sitä helpompaa, mitä vähemmän Eurooppapolitiikasta puhutaan. Media taas on ostanut tämän poliitikkojen hyssyttelyn ja jättänyt unionia koskevan uutisoinnin resursoimatta: miksi Helsingin Sanomissa ei vieläkään ole Eurooppa-sivuja, ja miksi YLE:llä on Satakunnan toimituksessa 18 toimittajaa mutta Brysselissä vain yksi?

Puolueiden julkiset EU-poliittiset linjaukset ovat vähäisiä ja viitteellisiä, koska perussuomalaisia ja kristillisiä lukuun ottamatta kaikki puolueet ovat EU-kysymyksissä sisäisesti jakautuneita, ja niiden johdon elämä on sitä helpompaa, mitä vähemmän Eurooppapolitiikasta puhutaan. Media taas on ostanut tämän poliitikkojen hyssyttelyn ja jättänyt unionia koskevan uutisoinnin resursoimatta.

Suomalainen EU-keskustelu ja mielikuvasto on kansallinen asia, mitä se on muissakin eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Suomessa on koko EU-jäsenyyden ajan ollut keskeinen teema turvallisuuspolitiikka ja Venäjän läheisyys. Sen ohella suomalaisessa keskustelussa tärkeä teema on talous, koska Suomen kansantalous on riippuvainen EU:n sisämarkkinoista. Esimerkiksi Espanjassa EU on ollut merkityksellinen aivan toisenlaisesta syystä, siellä EU-jäsenyys oli osoitus siitä, että yhteiskunta kääntyi kohti modernisoitumista pitkään jatkuneen sotilasdiktatuurin ajanjakson jälkeen. Saksassa taas EU:n merkitys jäsentyy suhteessa Saksan kahtiajaon ja yhdentymisen kysymyksiin. Itäisessä Keski-Euroopassa EU:n merkitys on tekemisissä sosialismin kumoutumisen kanssa ja niin edelleen.

Suomen poliittisessa ja hallinnollisessa päätöksenteossa EU näyttää haastatteluaineistomme perusteella olevan pragmaattinen asia, jossa poliittiset suuntaviivat määrittelee kulloinkin vallassa oleva hallitus enemmistöparlamentaarisen järjestelmän periaatteiden mukaisesti. Hallitusten välillä on eroja, kuinka kiinnostuneita ja innokkaita kulloinkin vallassa olevat puolueet ovat EU-asioissa toimimaan.

Haastatteluista muodostuu kuva järjestelmästä, joka tuottaa kaikissa olosuhteissa kulloinkin tarvittavat kannat kaikkiin esille tuleviin kysymyksiin ja asioihin ilman, että siihen liittyy kovin suurta kitkaa tai sellaisia jännitteitä, joita erityisesti haluttaisiin tuoda haastattelua tekevälle tutkijalle esille.

Monet EU-asiat ovat luonteeltaan teknisiä ja sellaisina kovin vähän inhimillisiä passioita nostattavia. Siksi ne sopivat huonosti osaksi julkista keskustelua. Keitäpä muita kuin alan asiantuntijoita ja toimijoita erityisesti kiinnostaa tietää vaikkapa uusimmasta EU:n kemikaaleja koskevasta säätelystä?

Meidän kaikkien terveyden ja turvallisuuden kannalta on kuitenkin tärkeää, että tätä säätelyä pidetään yllä ja kehitetään. Todennäköisesti sitä on järkevää tai ainakin tehokasta hoitaa koordinoidusti EU:n tasolla kaikissa jäsenvaltioissa yhtenäisellä tavalla, vaikka se merkitsisikin peruuttamatonta kansallisen suvereniteetin siirtämistä kansallisvaltion ulkopuolelle ja kansallisen identiteetin myymistä kasvottomalle kansainväliselle pääomalle.

Tiedotusvälineiden hallitsemassa uutisjulkisuudessa EU:ta käsitellään usein dramaattisena valtakamppailun näyttämönä.

Tärkein uutisten aihe näyttäisi olevan, kuka valtionjohtaja milloinkin huippukokouksessa onnistuu olemaan karismaattisin, aloitteellisin ja röyhkeimmin oman valtionsa asiaa ajava, ja kenellä on suurimmat silmäpussit vuorokausien valvomisen jälkeen. Toisaalta haastattelemiemme toimittajien kertomukset siitä, että uutisvälineiden laajaa yleisöä ei EU suuremmin kiinnosta muutoin kuin silloin, kun aiheena on kesäaikadirektiivi tai muovipillien kieltäminen, on syytä ottaa aivan vakavasti viestinä siitä, millaiset asiat ja millä tavalla käsiteltyinä ovat EU:ssa kansalaisten kannalta mielenkiintoisia uutisten aiheita. Ehkä koko asian voisi kehystää julkisuudessa siten, että jotain asiaa – vaikkapa luontokatoa – koskevassa EU:n säätelyssä ei olisi ensisijaisesti kysymys EU:ta koskevasta uutisoinnista vaan siitä, miten luontokatoon pyritään säätelyllä vaikuttamaan.

Käyriä kurkkuja koskevat kohut pääsevät helposti julkisuuteen, koska niitä on tehtailtu brittiläisessä lehdistössä, jota kuka tahansa kykenee vaivatta seuraamaan. Mutta tiedämme hyvin vähän siitä, miten ja millaisista asioista EU:n suhteen käydään julkista keskustelua Portugalissa, Puolassa, Luxemburgissa tai Kyproksella.

Jotkin EU:ta koskevat julkiset puheenaiheet ovat suomalaisessa julkisuudessa tuontitavaraa, ja sitä ne todennäköisesti ovat myös muissa maissa. Jostain asiasta puhutaan, koska siitä puhutaan muuallakin, etenkin niissä maissa, joista tiedämme muutenkin jo valmiiksi paljon. Käyriä kurkkuja koskevat kohut pääsevät helposti julkisuuteen, koska niitä on tehtailtu brittiläisessä lehdistössä, jota kuka tahansa kykenee vaivatta seuraamaan. Mutta tiedämme hyvin vähän siitä, miten ja millaisista asioista EU:n suhteen käydään julkista keskustelua Portugalissa, Puolassa, Luxemburgissa tai Kyproksella.

Euroopan unionin itseymmärrys rakentuu sen varaan, että unioni on niin sanottu hyvä suurvalta, joka pyrkii edistämään oikeudenmukaisuutta, sopimusperustaista toimintaa ja tasa-arvoa myös rajojensa ulkopuolella. Mukaanne on vaikea kuvitella, että EU voisi ääritilanteessakaan hajota perusteellisesti. Kirjoitatte, että jäsenvaltioiden yhteistoimintarakenteet ovat laajat ja syvät, ja ne hyödyttävät niin monessa suhteessa kaikkia mukana olevia osapuolia, että tosipaikan tullen useimmat ankarimmistakin EU-kriitikoista joutuvat perääntymään äärikannoistaan. Rokotuksena tätä skenaariota vastaan saattavat myös toimia ne monet vaikeat ongelmat, joihin Yhdistynyt kuningaskunta on Brexitin toteuduttua ajautunut.

Suhtaudutaanko EU:iin käytännössä historiallisena rakennelmana, jota ei kannata tässä vaiheessa perua, vaikka se ei täysin toimisikaan? Onko hyvän suurvalta liian iso kaatumaan?

Aika isoja riskejä sisältyisi skenaarioon, jossa unioni päästettäisiin kaatumaan. Meillä on unionin tulevaisuudesta kirjan loppuluvussa kuusi vaihtoehtoista skenaariota ja kyllä keskustelumme lopputulos on, että ehkä parempi tulee paikkaamalla kuin särkemällä.

EU:n tulevaisuuksia käsittelevissä osuuksissa osa haastatelluista tuo esiin näkemyksen siitä, että vaikka EU voi olla muuttunut tulevaisuudessa, se elää ja hengittää jossain muodossa tavalla tai toisella. Näin ollen kyse ei välttämättä ole siitä, perutaanko EU kokonaan vai ei, vaan siitä, miten EU muuttuu ajan saatossa.

Tunnistettuina mahdollisina kehityskulkuina nähdään esimerkiksi niin sanottu monen nopeuden Eurooppa, jossa osa jäsenvaltioista päättää syventää keskinäistä integraatiota, kun taas osa jää enemmän ulkokehälle tässä kehityksessä ja osallistuu noutopöytämentaliteetille itselleen mielekkäisiin politiikkaohjelmiin ja projekteihin. Osa valtioista voi siis mahdollisesti jättäytyä syvemmästä integraatiosta syrjään, mutta silti olla osa EU:ta. Tällainen kuvaus tulevaisuudesta antaakin viitteitä siitä, että koko EU:n kaatuminen on ainakin haastateltujen asiantuntijoiden näkemyksen mukaan mahdoton skenaario. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että syvenevä integraatio olisi jokin historiallinen vääjäämättömyys, vaan EU:n tulevaisuuteen voi kuulua myös disintegroivia kehityskulkuja.

EU mielletään elitistiseksi ja eurokraatit eliitiksi, ja tutkimuksenne kohde on suomalainen, Suomen Eurooppa-politiikkaa muotoileva poliittishallinnollinen eliitti. Kirjoitatte, että integraatioprosessi ei välttämättä palvele yhtäläisesti koko eurooppalaista yhteiskuntaa. Prosessi on virittynyt suojaamaan ennen muuta suurten pankkien ja muiden pääomien intressejä. Unionin poliittishallinnollinen eliitti on toimissaan lähes vääjäämättä sidottu eliitin katsontakantaan edistäessään muita päämääriä ja omaa uraansa.

Onko EU:n elitistisyys ongelma sen oikeutukselle? Miten EU-eliitti asemoituu muihin eliitteihin, kuten vaikka pääoman haltijoihin tai sivistyneistöön?

EU ei ole minkään ryhmän yksiselitteisessä hallinnassa. EU on moninaisten ja toisistaan eriävien intressien kohtaamispaikka ja kamppailun kenttä. Selvää on, että perustana on kapitalistinen markkinatalous ja unioni edistää sen rakenteiden vahvistumista ja laajenemista. Toisaalta EU samalla sääntelee markkinoita monin tavoin. Sääntelystä on etua kapitalistien lisäksi myös palkkatyöläisille ja kuluttajille. Jos voimasuhteita halutaan muuttaa, se edellyttää poliittista liikettä. Näin on, oli EU olemassa tai ei.

Maailmassa, jossa ympäristöongelmat ovat globaaleja ja suurimmat korporaatiot suurempia kuin pienet valtiot, Suomen kaltaisen pienen maan kansalaisille on kaikissa suhdanteissa edullista kuulua joukkoon, joka puhuu ja säätää 27 Euroopan maan äänellä ja painoarvolla.

Max Weber totesi jo toista sataa vuotta sitten, että olisi haihattelua kuvitella minkään nykyaikaisen monimutkaisen organisaation voivan selviytyä tehtävistään ilman, että sitä johtaa tehtäväänsä koulutettu erikoistunut ammattihenkilöstö. EU ja Suomen EU-hallinto ei ole tietenkään poikkeus tästä säännönmukaisuudesta. Kaikki organisaatiot pyrkivät rekrytoimaan työntekijöikseen mahdollisimman päteviä ja omille päämäärilleen lojaaleja henkilöitä ja todennäköisesti johtaviin asemiin päätyvät juuri ne, jotka ovat niihin määrätietoisesti hakeutuneet. EU:n ja Suomen EU-hallinnon johtavat henkilöt ovat eliittiä edellä kuvatussa väljässä merkityksessä eli he ovat asemissaan ja osana tätä joukkoa siksi, että he ovat käyneet lävitse hallinnon ja politiikan kenttien valikoitumisprosesseja. Tästä ei kuitenkaan välttämättä seuraa, että he olisivat arvostuksiltaan erityisen paljon samasta muotista valettuja tai työuransa myötä samanlaisiksi hioutuneita.

Haastatteluissa tapaamamme henkilöt noudattavat erottautumisstrategiaa, jossa paradoksaalisesti ei pyritä erottautumaan silmiinpistävästi muista ryhmistä. Kuten eliittejä tutkinut Jean-Pascal Daloz asian ilmaisee, satsataan näyttävästi vaatimattomuuteen: EU-eliitin arvostuksissa ei suosita ylellistä elämäntyyliä, jossa satsattaisiin esimerkiksi näyttävästi kulutukseen. Sen sijaan arvostetaan asiantuntemusta ja koulutusta ja vuorovaikutustaitoja. Pohjoismaisten yhteiskuntien tasa-arvoisuus ja yhteiskunnallisten erojen vähäinen näkyvyys on täkäläisen eliitin kannalta edullista. Korkeissa yhteiskunnallisissa asemissa olevat voivat pohjoismaissa elää suhteellisen tavanomaista elämää. Monilla Suomen EU-eliittiin kuuluvilla henkilöillä on taustallaan tutkijan koulutus ja heille työ tieteen kentällä tai muissa kansainvälisissä tehtävissä on ollut vakavasti harkinnassa ollut vaihtoehto, joten he luultavasti jakavat muun sivistyneistön arvostuksia.

Kuten eliittejä tutkinut Jean-Pascal Daloz asian ilmaisee, satsataan näyttävästi vaatimattomuuteen: EU-eliitin arvostuksissa ei suosita ylellistä elämäntyyliä, jossa satsattaisiin esimerkiksi näyttävästi kulutukseen. Sen sijaan arvostetaan asiantuntemusta ja koulutusta ja vuorovaikutustaitoja.

Entisten pääministerien ja komissaarien kirjoittamia kirjoja ja heidän elämäntyyliään esitteleviä julkisia haastatteluja lukiessa taas voi paikoitellen panna merkille, että niistä välittyy Pierre Bourdieun hyväksi kulttuuritahdoksi nimittämää maun esillepanoa – siteerataan kuuluisien ajattelijoiden lentäviä lauseita, raportoidaan millaisiin kulttuuritapahtumiin on osallistuttu ja missä ravintoloissa on käyty illallisilla.

Kirjaa lukiessa hieman huolestuttaa, että Suomen EU-asioita hoitavien suhde työhönsä on työnarkomaaninen ja epäterve sekä kansalaisten todellisuudesta ja erityisesti lyhyemmän työpäivän tekemisen ideasta vieraantunut. Toisaalta on ymmärrettävää, että he tekevät paljon töitä, koska kuten kirjasta ilmenee, EU on myös sisäisesti kilpailullinen koneisto, jossa ei pärjää ilman ajan panostamista. Onko automaattisesti hyödyllistä, että EU:ssa tehdään töitä niin vakavissaan, että työpäivät venyvät 11-tuntisiksi?

Olemassaolon rauhoittamisen perspektiivistä olisi hyvä, jos missään eliitissäkään ei tehtäisi ylipitkiä päiviä ja viikkoja. Toisaalta on ymmärrettävää, että kun EU pyörittää puolen miljardin kansalaisen unionia noin 55 000 virkailijan koneistolla ja budjetilla, joka on noin prosentti jäsenmaiden bruttokansantuotteesta, työtä riittää, koska jäsenmaiden ja erilaisten intressiryhmien kantojen sovittaminen yhteen ei vielä riitä, vaan lisäksi on onnistuttava koordinoimaan jäsenmaiden virkakoneistot toimimaan unionin päätösten toteuttajina. Helposti siinä päivät pitenevät, vaikka taustalla eivät olisi niinkään omat uraintressit, vaan eurokansalaisten paras.

Olisi silti tärkeää, etteivät pitkät työpäivät olisi kroonisia, vaan unionilla olisi henkilöstöohjelma, joka pakottaisi virkailijoita lepäämään vähän samalla tavalla kuin ajopiirturi ja siihen liittyvä lainsäädäntö tekevät rekkakuskeille. Syykin on sama: työntekijöiden henkilökohtaisen hyvinvoinnin lisäksi on tärkeää, että he pystyvät uusiutumaan antaakseen unionille parhaan mahdollisen työpanoksen.

Kirjoitatte:

Yhä useammat poliittiset päätökset valmistellaan Berliinistä ja Pariisista alkavissa ja Brysselissä päättyvissä neuvotteluissa, joihin Suomen edustajat voivat kyllä vaikuttaa, mutta vain niissä rajoissa, joissa alle kuusimiljoonaisen kansan ääntä kuullaan vajaan puolen miljardin asukkaan unionin 27-paikkaisessa neuvottelupöydässä. EU-kriitikot ovat siis oikeassa sanoessaan, että unionin jäsenyys tarkoittaa itsenäisyyden menetystä ja unionin kanssa jaettua kansallista suvereniteettia. Ei kuitenkaan ole välttämätöntä pitää tätä huonona asiana.

Kirjan mukaan kansallisista lähtökohdista käytävää julkista keskustelua leimaa puutteellinen ymmärrys siitä, kuinka merkittävä vaikutus Euroopan unionilla on Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaan.

Pitäisikö suomalaisen ajatella EU:ta ennemmin maailmanlaajuisen hallintojärjestelmän osana ja sille alisteisena, vai suvereenien kansallisvaltioiden muodostamana unionina, jossa nämä maat määräävät muusta maailmasta riippumattomina?

Pitkällä tähtäimellä olisi hyvä, jos unionista tulisi osa maailmanlaajuista hallintojärjestelmää, koska isommat ongelmammekin ovat maailmanlaajuisia. Tämä on kuitenkin nykytilanteessa vain ruusuinen unelma ja unioni toimii käytännössä vähän niin kuin se olisi jäsenvaltioidensa ammattiyhdistys. Paljon hyvä asioita seuraa tästäkin, mutta isot globaalit ongelmat eivät ratkea niin, vaikka eurooppalaisten elämä niiden suhteen vähän helpottuukin.

Suomalaisille voisi tarjota alkajaisiksi sellaista demystifioivaa ymmärrystä EU:sta, että se on poliittis-hallinnollinen organisaatio, jolle jäsenvaltiot ovat vapaaehtoisesti luovuttaneet osan päätäntävallastaan. Niitä asioita koskevat päätökset tehdään EU:n järjestelmän piirissä, ei siis erityisesti ”Suomessa” tai ”jossain tuolla” EU:ssa. EU:n järjestelmän piirissä päätettävien asioiden ohella on suuri määrä muita asioita, joista Suomi päättää itse, usein monien kansainvälisten sopimusten säätelemällä tavalla. Globaali taloudellinen ja poliittinen ja oikeudellinen järjestelmä ei ole tullut maailmaan tai lakkaa olemasta EU:n olemassaolon myötä. Suomen valtion on kaikissa olosuhteissa joka tapauksessa toimittava tämän globaalin järjestelmän piirissä.

Suomalaiset tuntevat EU-demokratian ensisijaisesti europarlamentin muodossa. Mikä parlamentin todellinen merkitys ja valta EU:ssa on? Pitäisikö olla kiinnostuneempi siitä, mitä Eurooppa-neuvostosta ja ministerineuvostoissa tapahtuu? Mainittu on myös Coreper-komiteat, Antici-ryhmät ja komission välittämä trilogi ja muita EU:n päätöksentekojärjestelmän valmistelevia elimiä. Mitä virkaa meppiehdokkaat asettavilla suomalaisilla poliittisilla puolueilla on tässä kokonaisuudessaan?

Risto Heiskala: EU on moninapainen hallintojärjestelmä. Jäsenvaltioiden Eurooppaneuvosto, komissio ja europarlamentti ovat sen keskeisiä elimiä ja kaikki niistä ovat merkittäviä. Europarlamentin asemaa on jatkuvasti vahvistettu, kun on koetettu vastata demokratiavajekritiikkiin. Tämä on monessa suhteessa hyvä, mutta nykyinen tapa valita eurokansanedustajat johtaa siihen, että he jäävät melko vapaiksi yksityisyrittäjiksi, joilla on löyhät siteet sekä kansallisiin puolueisiin että europarlamentin puolueryhmiin. Näyttää demokraattiselta, että europarlamentin jäsenet valitaan suoralla kansanvaalilla, mutta jos valinta tehtäisiin kansallisten parlamenttien kautta, linkki jäsenvaltioiden parlamenttien sekä niissä olevien puolueiden että europarlamentin välillä vahvistuisi. Se merkitsisi todellisen demokratian lisääntymistä.

Jari Aro: Riston edellä luonnostelema malli olisi omiaan tekemään EU-parlamentista kansallisten parlamenttien jatkeen tai erillisvaliokunnan ja Euroopan unionin neuvoston haarakonttorin, jossa asioista päätettäisiin vielä nykyistä enemmän niin sanottujen kansallisten intressien käsikirjoitusten mukaisesti. EU-parlamentin demokraattisuutta voisi kasvattaa myös se, jos eurooppalainen puoluekenttä järjestäytyisi nykyistä tiiviimmäksi ja tavoitteistaan selkeämmin informoivaksi rakenteeksi. Vähintä, mitä suomalaiset puolueet voisivat EU-parlamentin politiikan suhteen tehdä on, että ne käyttäisivät EU-vaalien välilläkin jonkin verran tarmoaan ja ajatuspajojensa lahjakkuusreservejä kommunikoimaan potentiaalisille äänestäjilleen, mitä sisällöllisiä tavoitteita niillä on EU-politiikassa ja miksi ja kuinka paljon ne ovat valmiita kuluttamaan siihen omia resurssejaan.

EU-parlamentissa ikään kuin yksityisyrittäjinä ilman tiukkaa puoluekuria toimivilla MEPeillä on välttämättömyys erikoistua joihinkin politiikan erityisalueisiin jos ja kun he haluavat saada siellä jotain aikaiseksi. Heillä on mahdollisuus vaikutusvaltaansa käyttämällä ajaa komission työohjelmaan myös sellaisia poliittisia tavoitteita ja ohjelmia, jotka eivät muuten työohjelmaan päätyisi. Asian tätä puolta ei kannata väheksyä.

Eurooppalaisten puolueiden järjestelmässä on sellainen hankaluus, että ’kristillisdemokraattista’ ideologiaa lukuun ottamatta (joka sekään ei ole yhdenmukainen ja tasalaatuinen läpi Euroopan) nimiltään toisiaan muistuttavat puolueet eri valtioissa ovat ideologisesti ja poliittisesti ohjelmiltaan etäällä toisistaan. Suomalainen sosiaalidemokraatti ajaa EU:ssa kokolailla erilaista talouspolitiikkaa kuin italialainen toverinsa.

Kansallisten puoluejärjestelmien varaan rakentuvan ehdokasasettelun ohella EU-parlamentissa voisi olla sitä organisoivana kansalaisyhteiskuntien rakenteena myös joihinkin muihin kuin perinteisiin ideologisiin tai paikallisiin kysymyksiin kiinnittyneitä poliittisia organisaatioita. EU:ssa ovat myös neuvoa-antavina organisaatioina Euroopan alueiden komitea sekä Euroopan talous- ja sosiaalikomitea, jotka ovat suomalaisille etujärjestöille tärkeitä yhteistyöfoorumeita EU-politiikassa. Näiden komiteoiden tehtävänä on tuoda päätöksentekojärjestelmään mukaan kansalaisyhteiskuntien ja intressiryhmien ääntä ja näkökulmia.

Risto Heiskala: Kuten näkyy, meillä on tutkimusprojektissa ollut myös ristikkäisiä näkemyksiä politiikkasuosituksista. Jarin kommentit eivät saa minua muuttamaan mielipidettäni, mutta ehkä jatkokeskustelun paikka on muualla. Sen sijaan on sanottava, että olemme suhtautuneet paikoin erilaisiin politiikalinjauksiimme niin, että olemme faktoja tutkiessamme ja ilmiöitä kuvatessamme aina pyrkineet ja yleensä myös päässeet yksimielisyyteen yhteiskuntatutkijoina. Sehän on yhteiskuntatieteen tavoite. Kansalaisina taas olemme tässä ilmi käyvällä tavalla pitäneet kiinni vapaudesta edistää itse kukin hyvinä pitämiämme tavoitteita.

Komissio on EU:n toimeenpaneva elin. Se on virallisesti epäpoliittinen asiantuntijaelin, eivätkä komissaarit edusta valtioita, joiden kansalaisia he ovat.  Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

Aiemmin komissio esitti itsensä pelkkänä asiantuntijaelimenä, mutta nykyisin tällainen teknokraattinen puhe ei uppoa oikein keneenkään. Siksi nykyinen ja edellinen komissio ovat suoraan myöntäneet, että komissio ei ole vain asiantuntijaelin, vaan sillä on myös poliittinen tahto. Asia tulisi selväksi, jos komission valintamenettely ja suhde parlamenttiin järjestettäisiin kuten demokraattisissa valtioissa on tapana eli eurovaalit voittaneen puolueryhmän edustaja kokoaisi poliittisen komission, jonka olisi nautittava parlamentin luottamusta. Tällaisen uudistuksen tiellä ovat kuitenkin jäsenmaiden intressit, joita ne haluavat edistää jäsenvaltioiden johtajista muodostuvan Eurooppaneuvoston kautta. Periaatteessa voisimme kuvitella kaksikamarisen poliittisen järjestelmän, jossa europarlamentti olisi alahuone ja jäsenmaita edustava Eurooppaneuvosto ylähuone. Toistaiseksi tämä ei kuitenkaan ole Eurooppaneuvostolle käynyt.

Vastaus kysymykseen piilee siinä, mitä poliittisella tarkoitetaan ja minkä komission osan poliittisuudesta puhutaan. Komission virkakunnan epäpoliittisuudella ja puolueettomuudella on tarkoitettu sitä, että komission tehtäviin valitut virkailijat eivät ole siellä toteuttamassa kotivaltionsa hallituksen antamia ohjeita. Komissaarien neuvostolla on toimintaohjelmansa ja siitä näkee kuuluisa Sokea Reettakin, että se on yhteiskuntapoliittisia tavoitteita sisältävä suunnitelma. Jokaisella jäsenvaltiolla on komissaarien neuvostossa oma edustajansa ja ainakin Suomen komissaarit on valittu pääministeripuolueen jäsenkirjan mukaan.

Millainen on jännite kansallisten parlamenttien ja EU-politiikan välillä?

Suomessa aika vähäinen, koska meitä EU-neuvotteluissa edustavien on haettava suuresta valiokunnasta neuvottelumandaatti ja annettava sille neuvottelujen jälkeen selonteko niistä. Suomi on kuitenkin poikkeus.

Monissa jäsenmaissa vallassa oleva hallitus tekee EU-politiikkaa yksin ja opposition kanssa keskustelematta. Siksi kansallisten parlamenttien asemaa pitäisi vahvistaa. Edellä käsitelty idea valita europarlamentaarikot kansallisissa parlamenteissa toimisi tähän suuntaan. Sillä on keski-Euroopassa myös aika arvovaltaista kannattajajoukkoa, mm. Joschka Fischer Saksassa ja Thomas Piketty Ranskassa, joten ei ole aivan mahdotonta, että idea nousisi neuvottelujen kohteeksi jossain vaiheessa.

Ketkä päättävät, mitä Suomi EU:ssa tekee? Ja mitä väliä Suomen tekemisillä lopulta on?

Suomessa päätöksenteko on julkisuuden puutetta lukuun ottamatta demokraattisella pohjalla: ministeriöiden virkailijat valmistelevat, valtioneuvosto linjaa ja eduskunnan suuri valiokunta kontrolloi. Mitä taas tulee siihen, onko tällä mitään väliä, niin totta kai on niin, että suomalaisia on vajaa 6 miljoonaa EU:n lähes puolen miljardin kansalaisen joukossa, emmekä näin voi olettaa vaikutusvaltamme ulottuvan kaikkialle. Pienet maat ovat kuitenkin EU:ssa kokoaan suurempia, koska niin Eurooppaneuvoston kuin ministerineuvostojen kokoontumisissa on 27 tuolia ja yksi niistä on Suomen edustajan.

Pienet maat ovat kuitenkin EU:ssa kokoaan suurempia, koska niin Eurooppaneuvoston kuin ministerineuvostojen kokoontumisissa on 27 tuolia ja yksi niistä on Suomen edustajan.

On tärkeää tuoda esille, että päätöksenteossa on kysymys mainittujen kolmen toimijan yhteistyöstä. Yksikään niistä ei kykene toimimaan ilman kahta muuta, joten järjestelmän toimintakyky perustuu niiden kaikkien yhteiseen panokseen. Oma kysymyksensä on tietysti se, tulevatko kaikki yhteiskunnalliset piirit ja intressit riittävästi kuulluiksi päätöksenteossa, mutta se on samalla laajemman demokratian toteutumista koskevan arvion asia.

Jokaisen jäsenvaltion vaikutusvallan minimimäärä perustuu siihen seikkaan, että Eurooppaneuvostossa ja ministerineuvostoissa vallitsee vahva pyrkimys päätöksenteon yksimielisyyteen. Yksimielisyyden tavoitteleminen on puolestaan tärkeää unionin yhtenäisyyden säilyttämisen vuoksi. Unionin yhteinäisyys on taas tärkeää sen toimintakyvyn takia.