Nykyisiä poliittisia keskusteluja seuratessa ei voi välttyä törmäämästä vaatimuksiin tehostamisesta: puretaan turhaa hallintoa, edellytetään tuottavuusparannuksia ja virtaviivaistetaan prosesseja. Hallinnon ja työelämän oletetaan olevan täynnä tyhjäkäyntiä, jota pois napsimalla saadaan tehtyä samat asiat ketterämmin. Poliittisille päättäjille tehostaminen voi näyttäytyä eräänlaisena budjettimagiana: ei leikata, ei lisätä verotusta, ei investoida lisää julkisiin palveluihin.
Julkishallinnossa ja julkisissa palveluissa tehostamisen vaatimusta on esitetty jo 1970-luvulta asti (Yliaska 2017), erityisen näkyvästi 1990-luvun uuden julkishallinnon myötä. Kaksi keskeistä hallinnollista ideaa on peräisin 1990-luvulta: valtionhallinnon tasolla tulosohjaus, jossa hallintoa ajatellaan tavoitteiden sijasta budjettilähtöisesti ja pilkotaan järjestelmä lukuisiin budjettivastuullisiin yksiköihin, ja organisaatioiden tasolla ydintoimintojen erottaminen tukitoiminnoista, joita tehostamisen nimissä ulkoistetaan ja kilpailutetaan.
Tehostamisen vaatimus avaa yhteiskunnan tutkijoille suuren joukon kiinnostavia kysymyksiä. Mitä tehostettaessa oikeastaan tapahtuu tai oletetaan tapahtuvan? Ketkä tekevät enemmän ja joutuisammin? Minkälaisia hierarkioita ja normeja aktivoidaan ja ylläpidetään? Olemme tutkineet näitä kysymyksiä kahdessa kirjassa. Vuonna 2017 julkaistussa Tehostamistaloudessa (Eskelinen, Harjunen, Hirvonen & Jokinen 2017) ja kuusi vuodetta myöhemmin kirjassa Tehostamisyhteiskunnan jäljet (Eskelinen, Jokinen & Rokkonen 2023). Tutkittuamme yleisesti tehostamista julkisen sektorin politiikkamuotina ja tehostamisen kytköksiä sukupuoleen, tietoon ja valtaan, palasimme nyt kysymään, mitkä prosessit ja kehityskulut näyttävät juuri nyt olennaisimmilta, ja miten koronapandemia yhteiskunnallisena katkoksena on vaikuttanut tutkittuihin ilmiöihin?
Tehostamisen merkitys
Tehostaminen on päällisin puolin tekninen kysymys: samoilla panoksilla pyritään saamaan enemmän tuotoksia. Ymmärrettävimmillään se on liukuhihnalla, jossa (energia, raaka-aine, työ) panosten laskeminen on varsin suoraviivaista. Ajatus on kuitenkin valunut liukuhihnan maailmasta ”sosiaalisiin tehtaisiin”, jossa tuotteet ovat kulttuuria, koulutusta, hyvinvointipalveluja ja niin edelleen. Kun tehostaminen saapuu palveluihin, se alkaa merkitä nopeutettua työntekoa tai kiirettä, palvelu kun edellyttää ihmisten läsnäoloa ja ajankäyttöä. Tällöin tehostamisen mahdollisuudeksi usein jää joko ”juosta” töissä eli tehdä asioita nopeutetusti ja vähemmillä tauoilla tai tehdä töitä vapaa-ajalla. Usein tehdään molempia. Tehostamisyhteiskunnassa yleinen kokemus on, että työtä ei ehdi tehdä kunnolla, vaikka haluaisi.
Tehostamisen mahdollisuudeksi usein jää joko ”juosta” töissä eli tehdä asioita nopeutetusti ja vähemmillä tauoilla tai tehdä töitä vapaa-ajalla. Usein tehdään molempia. Tehostamisyhteiskunnassa yleinen kokemus on, että työtä ei ehdi tehdä kunnolla, vaikka haluaisi.
Tehostaminen voi merkitä myös muuttunutta työn organisointitapaa: uusia rakenteita, johtamisen muotoja ja prosesseja. Ennen kaikkea se edellyttää toimintojen pukemista määrälliselle kielelle ja mittareille, eihän panoksia ja tuotoksia muuten pääse vertailemaan. Seurauksena on usein kokemus ennalta määrätyistä ja mitoitetuista toimintamalleista ja mekaanisesta ajan tarkkailusta. Tehostamisen edellyttämä hallinnollinen kieli on useimmiten hyvin vieraannuttavaa, ja saa kysymään, mikä työn tekemisen tarkoitus oikeastaan olikaan – esimerkiksi onko akateemisen työn tarkoitus hankkia ulkopuolista rahoitusta vai tehdä hyvää tutkimusta. Sanat ole vain sanoja, jos toiminnan mieli uhkaa kadota niiden mukana. Paradoksaalisesti tehostamisen nimissä vahdittu budjettiraami voi olla esteenä silloinkin, kun työntekijät ovat omaksuneet virtaviivaistamisen tavoitteen ja yrittävät sitä edistää: asioiden tekeminen oikeasti järkevämmin kun usein tarkoittaa pieniä budjettimomentteja rikkovia investointeja (Lehto 2023).
Tehostaminen voi myös, tietoisesti tai tahattomasti vahvistaa vallitsevia normeja: jos vaikkapa sote-alalla työn halpuuden oletetaan olevan ”kutsumuksen” takia luonnollista, tätä vinoutunutta oletusta varmasti pyritään vahvistamaan, kun lisätehoja etsitään. Alan työntekijät eivät halua puhua kutsumuksesta enää lainkaan (esim. Kallio, Kangasniemi & Hult 2022), mutta heillä on korkeat eettiset, ammatilliset vaatimukset sekä halu tehdä työnsä hyvin. Tutkijat ovat osoittaneet, kuinka ristiriita tehostetun työn ja professionaalisen eetoksen välillä saa ihmiset sote-aloilla voimaan huonosti ja osin kokonaan jättämään alan (esim. Olakivi ym. 2021; Lehto ja Sutela 2014).
Yksi tehostamisen keino, joka on niin ikään vohkittu liikkeenjohdosta (ja sodankäynnin oppaista) on strateginen ajattelu. Suomen nykyistä hallintotapaa on luonnehdittu ”strategiseksi valtioksi” (Elomäki, Kantola, Koivunen & Ylöstalo 2016). Ajatusta jatkaen voidaan tutkia vaikkapa strategisia sairaanhoitopiirejä (hyvinvointialueista) (Jokinen 2023). Tehostamista ei strategisessa ajattelussa kyseenalaisteta lainkaan, vaan sitä pidetään itsestään selvyytenä, keinona ”pärjätä markkinoilla” tai peräti ”voittaa sota”. Melkein mitä tahansa voidaan oikeuttaa vetoamalla siihen, että se on strategian mukaista – tai sulkea pois, koska se ei mahdu strategiaan. Strateginen ajattelu vaikuttaa ihan kaikkeen organisaatioiden arkisissa käytännöissä, strategian laatiminen vaatii valtavasti työtä, strategian toteutumisen seuraaminen työtä, mittareita, teknologiaa, työn mittaamista ja sellaisten asioiden digitalisointia, jotka eivät taivu kyllä/ei-asteikolle. Sairaanhoitopiirien julkisissa strategioissa vaietaan täysin tasa-arvosta ja sukupuolittuneista käytännöistä.
Strateginen ajattelu vaikuttaa ihan kaikkeen organisaatioiden arkisissa käytännöissä, strategian laatiminen vaatii valtavasti työtä, strategian toteutumisen seuraaminen työtä, mittareita, teknologiaa, työn mittaamista ja sellaisten asioiden digitalisointia, jotka eivät taivu kyllä/ei-asteikolle.
Tehostamisessa on aina kyse hierarkioista. Toiset ovat alttiimpia tehostamispaineille kuin toiset. Yhteiskunta ei koskaan toimi niin, että asioita tehostettaisiin kautta linjan ja johdonmukaisesti – eikä ole edes selvää, mitä se tarkoittaisi. Tehostamiseen liittyy aina neuvottelua vallasta sekä joustamisen ja arvostuksen hierarkioita. Äärimmillään näissä hierarkioissa on kyse piittaamattomuudesta toisten hengestä, kuten tehostetun turvapaikkaprosessin monet virheet ovat osoittaneet (Sotkasiira & Middeke 2023).
Tyypillisempi hierarkioiden konteksti on työelämä: asiantuntijatyöhön yleensä kuuluvat ammattilaisen vapaudet, eikä työntekijä joudu perustelemaan yksittäisiin työsuoritteisiin käytettyjä panostuksia ollenkaan niin tarkkaan kuin työläisammateissa toimivat ihmiset. Asiantuntijalla on enemmän tilaa kehittää omaa työtään, ja vähemmän painetta pukea toimintaansa mitattavien suoritteiden, kvantitatiivisten tavoitteiden ja indikaattoreiden kielelle. Toisaalta usein kyse on vain prosessien nopeudesta: nykyisin tieteentekijöillekin alkaa olla tuttua, että tutkimusta pitäisi kuvata tehtaille ominaisella tuloksellisuuskielellä, samalla etsien hämmentävää huipukkuutta (Björn, Pöllänen & Saarti 2023).
Tehostettu elämä
Tehostaminen normina valuu koko elämän, subjektiviteetin ja ruumiillisuuden alueelle. Koko olemassaolo tehostuu: niin mielen kuin kehonkin. Ja koska kyse on myös itsekontrollista, monet odottavat tätä itseltään.
Kun tehokkuus on koko yhteiskuntaa hallitseva mentaliteetti, on turhaa edes kysyä, tulevatko tehokkaat ruumiit vai tehostettu työelämä ensin: ne ovat saman kolikon eri puolia. Myös nämä tehostamisen muodot koskettavat eri ihmisiä eri voimakkuudella, ovathan ne vahvasti sidottuja niin luokkaan kuin sukupuoleenkin.
Ihmiset muokkaavat itsestään muutokseen positiivisesti suhtautuvia, joustavia ja yrittäjähenkisiä kansalaisia. Tehostaminen tunkee myös vapaa-aikaan, sosiaalisiin suhteisiin, perhejuhliin ja muuhun, joita on pidetty aiemmin ainakin jonkin verran “yksityisinä” ja jopa autonomisina. Tämän trendin jonkinlaisena uutena asteena voi pitää oman ruumiin, tunteiden ja identiteettien markkinoitumista ja samalla oven avauksella sisään astuvaa tehostamista. Enää ei riitä, että tehdään töitä ruumiilla, aivoilla ja pannaan tunteet peliin. Koko elämästä voi tulla arvoa tuottavaa.
Itsen hoivaamisen ja ruumiin integriteetin suojelemisen voi nähdä puolustusmekanismina kaikkialle tunkevalle tehostamiselle, ja samaan aikaan ne voivat tuoda tehostamisen iholle ja sen alle.
Ei siis ole kovin outoa, että kaikenlainen itsestä huolehtiminen, itsen hoivaaminen sekä valtavat itsehoivamarkkinat ovat paisuneet viime aikoina. Itsen hoivaamisen ja ruumiin integriteetin suojelemisen voi nähdä puolustusmekanismina kaikkialle tunkevalle tehostamiselle, ja samaan aikaan ne voivat tuoda tehostamisen iholle ja sen alle. Syvimmillään tehostaminen painuu ihon alle silloin, kun oma persoona ja keho ovat muokkauksen kohteina. Elämän epävarmuus suorastaan kutsuu kääntymään sisäänpäin, löytämään vahvuutta omasta persoonasta ja etsimään merkityksellisyyttä tehostetun työn ulkopuolelta. Tähän tarpeeseen itsehoivamarkkinat vastaavat bumerangin lailla.
Kaappauksia ja vastarintaa
Tehostamista voidaankin ajatella nyky-yhteiskunnan hallitsevana ja poikkileikkaavana rationaliteettina. Rationaliteetti on vallitseva käsitys siitä, miten asioita on järkevä tehdä ja järjestää, mikä on tavoiteltavaa ja minkälaiset ajatustavat ikään kuin perustelevat itse itsensä. Tehostamisen vaatimus on retorisesti taitavaa, mikä vaikeuttaa kritiikkiä. Eihän kukaan halua tehottomuutta sinänsä, vaan omilla ehdoillaan ja kiireettömästi toimivia elämänpiirejä, työpaikkoja ja palvelujärjestelmiä. Hallitsevaa rationaliteettia osaltaan vahvistaa se, että myös yhteiskunnalliseen muutokseen pyrittäessä voi olla houkuttelevaa vedota tehokkuuteen. Erilaisia yhteiskunnallisia hyviä koulutuksesta tasa-arvoon on puolustettu “strategisesti” vetoamalla siihen, että ne ovat viime kädessä tehokkaita, kunhan tehokkuus ymmärretään oikein. Tämän argumentin mukaan lyhytjänteinen ja muodollisiin kriteereihin nojaava tehostaminen voi päätyä tuottamaan tehottomuutta laajemmasta näkökulmasta katsottuna. Esimerkiksi tasa-arvoa edistäviä uudistuksia ja sosiaaliturvan uudistuksia on toisinaan koettu helpommaksi saada läpi, jos ne kehystetään työmarkkinoiden tehostamisen kautta (Lamberg & Ylöstalo 2023, Perkiö 2023).
Toisaalta tehostamisen rationaliteettia purkava argumentointitapa on aina myös mahdollinen. Joskus ulkoiset tapahtumat ravistelevat vallitsevia rationaliteetteja. Koronapandemia oli viime aikojen näkyvin tällainen tapahtuma ja särö. Siitä aukeaa kysymys, tulisiko pandemian jälkeistä aikaa ajatella paluuna vai siirtymänä johonkin uuteen. Ainakin kilpaileville rationaliteeteille on tilaa (Eskelinen 2023), ja esimerkiksi talouspolitiikka on kehystynyt julkisuudessa eri tavoin kuin aiempien kriisien aikana (Yliaska 2023). Valtion ja markkinoiden välinen suhde on muuttunut, ja käsitykset tehostamisen yhteiskunnallisesta hinnasta ja välttämättömän työn merkityksestä näyttävät koronan valossa kovin erilaisilta. Poikkeusaika muistutti siitä, ettei historiallisista jatkuvuuksista voi suoraan päätellä tulevaisuuden ilmiöitä.
Tehostamisprosessit eivät tapahdu itsestään, vaan vasta kun konkreettiset ihmiset toimeenpanevat niitä. Toimeenpanijoita on oltava organisaatioiden ja päätöksentekoketjujen kaikilla tasoilla. Ja kääntäen, lukuisilla tasoilla on ihmisiä, joilla on mahdollisuus käydä poikkiteloin, kysyä prosessien mielekkyyttä ja pyrkiä kuvaamaan toiminnan tavoitteita aivan toisin.
Vastarinnan paikkoja syntyy myös jatkuvasti lattiatasolla. Tehostamisprosessit eivät tapahdu itsestään, vaan vasta kun konkreettiset ihmiset toimeenpanevat niitä. Toimeenpanijoita on oltava organisaatioiden ja päätöksentekoketjujen kaikilla tasoilla. Ja kääntäen, lukuisilla tasoilla on ihmisiä ,joilla on mahdollisuus käydä poikkiteloin, kysyä prosessien mielekkyyttä ja pyrkiä kuvaamaan toiminnan tavoitteita aivan toisin. Joskus vastarinta on vain hiljaista naurua ja mutinaa, ironista etäisyydenottoa ja innostuksen puutetta. Lupausten taakse katsominen on sekin vastarintaa. Tehostamisen monet muodot kun usein ilmaantuvat lupauksina tehdä asiat järkevämmin, ja lupaukset kutsuvat ihmisiä osallisiksi.
Mutta yksilötason kokemus voi olla vastarinnan sijaan murtumista ja sanoittamatonta ahdistusta. Siksi liittoumilla on aina merkitystä. Niiden rakentuminen edellyttää tiloja ja taukoja, joissa jakaa ajatuksia ja etsiä resonoivia kokemuksia, tyytymättömyyden sanoittamista ja ääneen sanomista, toisin ajattelun mahdollisuutta. Kun tehostamisen yksi ilmenemismuoto on mekaanisen kielen ilmestyminen professionaalisen kielen tilalle, on kysyttävä, miten toisenlaista kieltä ylläpidetään.
Joskus yksilöä tehostamaan yllyttävä puhe voidaan myös kääntää alkuperäistä tarkoitustaan vastaan. Kritiikin tiloja voi aueta yllättävissäkin paikoissa: esimerkiksi kirjassamme analysoitu sukupuolta surutta essentialisoiva uushenkisyyteen nojaava puhe saattaa joissakin ympäristöissä jopa avata kritiikin paikkoja sukupuolittuneista työn teettämisen tavoista ja siitä, tarvitseeko niihin suostua (Rokkonen 2023). Kriittisyyden tarve käytettyjen käsitteiden suhteen on joka tapauksessa jatkuvaa: eilisen edistykselliset käsitteet, kuten kehopositiivisuus, voivat olla tämän päivän markkinatalouteen kaapattuja käsitteitä (Harjunen 2023).
Kirjallisuus
Björn, Ismo; Pöllänen, Pirjo & Saarti, Jarmo (2023) Tehostaminen 2020-luvun yliopiston eetoksena. Teoksessa T. Eskelinen, E. Jokinen & L.A. Rokkonen (toim.) Tehostamisyhteiskunnan jäljet. Jyväskylä: Sophi.
Elomäki, Anna; Kantola, Johanna; Koivunen, Anu & Ylöstalo, Hanna (2016) Kamppailu tasa-arvosta: tunne, asiantuntijuus ja vastarinta strategisessa valtiossa. Sosiologia 53 (4) 257-275.
Eskelinen, Teppo, Harjunen, Hannele, Hirvonen, Helena & Jokinen, Eeva (2017) Tehostamistalous. Jyväskylä: Sophi.
Eskelinen, Teppo, Jokinen, Eeva & Rokkonen, Lilli Aini (2023) Tehostamisyhteiskunnan jäljet. Jyväskylä: Sophi.
Eskelinen, Teppo (2023). Tehostamisen tulevaisuus: kriisi ja paradigmanmuutos. Teoksessa T. Eskelinen, E. Jokinen & L.A. Rokkonen (toim.) Tehostamisyhteiskunnan jäljet. Jyväskylä: Sophi.
Harjunen, Hannele (2023): Kehopositiivisuus: radikaalista yhteiskunnallisesta liikkeestä uusliberaalin terveyden tuottajaksi? Teoksessa T. Eskelinen, E. Jokinen & L.A. Rokkonen (toim.) Tehostamisyhteiskunnan jäljet. Jyväskylä: Sophi.
Jokinen, Eeva (2023) Sukupuoli ja työ sairaanhoitopiirien strategioissa. Teoksessa T. Eskelinen, E. Jokinen & L.A. Rokkonen (toim.) Tehostamisyhteiskunnan jäljet. Jyväskylä: Sophi.
Kallio, Hanna, Kangasniemi, Mari & Hult Marja (2022) Registered nurses’ perceptions of having a calling to nursing: a mixed method study. Journal of Advanced Nursing 78 (5) 1473-1482.
Lamberg, Emma & Ylöstalo, Hanna (2023) Tehostamistalouden ja tasa-arvon jännitteet. Teoksessa T. Eskelinen, E. Jokinen & L.A. Rokkonen (toim.) Tehostamisyhteiskunnan jäljet. Jyväskylä: Sophi.
Lehto, Iiris (2023) Tehostettu toimijuus leanatussa hoitotyössä. Teoksessa T. Eskelinen, E. Jokinen & L.A. Rokkonen (toim.) Tehostamisyhteiskunnan jäljet. Jyväskylä: Sophi.
Olakivi, Antero, van Aerschot, Lina, Puthenparambil, Jiby & Kröger, Teppo (2021) Ylikuormitusta, lähijohtajan tuen puutetta vai vääränlaisia tehtäviä. Miksi yhä useammat vanhustyöntekijät harkitsevat työnsä lopettamista? Yhteiskuntapolitiikka 86 (2), 141-154.
Perkiö, Johanna (2023) Työhön kannustamisesta kestävyysmurrokseen: mitä perustulokeskustelu kertoo sosiaaliturvan mahdollisuuksista? Teoksessa T. Eskelinen, E. Jokinen & L.A. Rokkonen (toim.) Tehostamisyhteiskunnan jäljet. Jyväskylä: Sophi.
Rokkonen, Lilli Aini (2023) Uushenkisyyden postfeministisiä ääniä. Teoksessa T. Eskelinen, E. Jokinen & L.A. Rokkonen (toim.) Tehostamisyhteiskunnan jäljet. Jyväskylä: Sophi.
Sotkasiira, Tiina & Middeke, Henna (2023) Tehostettu turvapaikkaprosessi maallikkoavustajan ja tutkijan silmin. Teoksessa T. Eskelinen, E. Jokinen & L.A. Rokkonen (toim.) Tehostamisyhteiskunnan jäljet. Jyväskylä: Sophi.
Sutela, Hanna & Lehto, Anna-Maija (2014) Työolojen muutokset 1977–2013. Helsinki: Tilastokeskus
Yliaska, Ville (2023) Sulkeutuneet lainahanat ja finanssipolitiikan paluu – 1990-luvun lamasta koronakriisiin. Teoksessa T. Eskelinen, E. Jokinen & L.A. Rokkonen (toim.) Tehostamisyhteiskunnan jäljet. Jyväskylä: Sophi.
