Mitä on lääkärin riittävä kielitaito?

Virallisesti lääkärin ammatinharjoittamisen vähimmäisvaatimus on B1-tason kielitaito (Valvira 2023), joka vastaa esimerkiksi suomalaisessa lukiossa B-kielenä opiskellun kielen, tavallisimmin ruotsin, taitotasoa lukion lopussa. Virallisen kielitaitovaatimuksen täyttäminen ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että henkilöllä olisi valmiuksia pärjätä kielellisesti vaativassa lääkärin työssä.

Riittämättömällä kielitaidolla on lääkärin työssä vakavia seurauksia. Pahimmillaan se voi jopa vaarantaa potilasturvallisuuden, ja vähintäänkin se heikentää lääkärin ja potilaan välistä vuorovaikutusta.

Väitöstutkimuksessani selvitetään, miten ulkomaalaistaustaiset lääkärit (käytän heistä tässä nimitystä S2-lääkärit) suoriutuvat työstään suomen kielellä ja millaisia kielellisiä ongelmia he kohtaavat.

Vastaanoton ongelmien kautta tietoa kielitaidosta

Tutkimukseni kohteena olevat S2-lääkärit ovat EU/ETA-alueen ulkopuolelta muuttaneita lääkäreitä, joiden täytyy läpäistä laillistamisprosessi, ennen kuin he voivat toimia Suomessa täysivaltaisina lääkäreinä. Tavoitteenani on tuottaa tietoa laillistamisprosessissa vaadittavan kielitaitotason määrittelyn tueksi. Lähestyn riittävän kielitaidon määrittelyä vuorovaikutuksen ongelmakohtien kautta, ja kielentutkijana olen luonnollisestikin kiinnostunut niistä kielen piirteistä, jotka ongelmia aiheuttavat.

Suomalaiset kokevat usein, että maahanmuuttajien suomen kielen taitoa ei saa kritisoida. Suomeen muuttaneet lääkärit sen sijaan kaipaavat realistista tietoa omasta kielitaidostaan. Kielellisiä ongelmia onkin tärkeä nostaa esille, jotta kielen opetuksessa voidaan keskittyä oikeisiin asioihin, ja siksi tutkimukseni keskittyy nimenomaan ongelmakohtiin.

Suomalaiset kokevat usein, että maahanmuuttajien suomen kielen taitoa ei saa kritisoida. Suomeen muuttaneet lääkärit sen sijaan kaipaavat realistista tietoa omasta kielitaidostaan.

Samalla kun puhutaan kielitaitoon liittyvistä haasteista ja ongelmista, on syytä korostaa, että suurella osalla S2-lääkäreitä suomeksi työskenteleminen sujuu hyvin, eikä heillä ole kielellisiä ongelmia potilaiden kanssa muuta kuin satunnaisesti. Tutkimuksessamme (Pitkänen ym. 2021) kävi kuitenkin ilmi, että laillistamisprosessiin kuuluvan potilastentin osallistujissa on pieni joukko, joilla on isoja ongelmia potilaan kanssa keskustelemisessa. Siksi laillistamiskokeilla on tärkeä tehtävä estää pääsy itsenäiseen potilastyöhön ilman riittäviä kielellisiä valmiuksia.

Riittämätön kielitaito on yksinkertaisesti potilasturvallisuusriski. Yksittäisessä vastaanottotilanteessa riski ei useinkaan konkretisoidu, koska lääkäri onnistuu ammatillisella osaamisellaan kompensoimaan kielitaidon puutteita. Toisinaan myös potilas paikkaa lääkärin kielitaidon puutteita ottamalla suuremman vastuun vastaanottokeskustelun kulusta.

Potilaan kieli on erilaista kuin lääkärin ammattikieli

B-tason kielitaitovaatimus ei ole lääkärin työn vaativuuteen nähden korkea. Lääkärin pitää pystyä haastattelemaan potilasta, kertomaan tutkimustuloksista ymmärrettävästi, keskustelemaan muiden ammattilaisten kanssa ja kirjaamaan tietoja potilastietojärjestelmiin. Yleensä S2-lääkärit kokevat potilaiden kanssa keskustelemisen haastavammaksi kuin kollegojen kanssa keskustelun, mutta myös ammattilaisten keskinäisissä kohtaamisissa on kielellisesti vaativampia tilanteita.

Potilaan puheen ymmärtämisessä suurimmat haasteet syntyvät puhekielen variaatiosta sekä siitä, että lääkäri ja potilas puhuvat keskenään ”eri kieltä”. Kun lääkäri puhuu vaikkapa pahoinvoinnista tai huimauksesta, potilas sanoo, että on hontelo olo tai on niinku ois shotti noussu päähän. Erilaisten oireiden ja etenkin kivun kuvauksessa suomen kieli on ilmaisuvaroiltaan rikas, mikä aiheuttaa joskus ymmärtämisvaikeuksia äidinkielisillekin puhujille. Tutkimusaineistostamme paljastuikin murrepuheen aarreaitta ja samalla S2-puhujalle todellinen painajainen.

Erilaisten oireiden ja etenkin kivun kuvauksessa suomen kieli on ilmaisuvaroiltaan rikas, mikä aiheuttaa joskus ymmärtämisvaikeuksia äidinkielisillekin puhujille. Tutkimusaineistostamme paljastuikin murrepuheen aarreaitta ja samalla S2-puhujalle todellinen painajainen.

Potilaan voisi olettaa hieman helpottavan puhettaan, kun vastassa on lääkäri, jonka äidinkieli suomi ei ole, mutta aineistomme perusteella näin ei näytä läheskään aina tapahtuvan. Eikä kyse ole useinkaan asenteista, vaan siitä, että kaikilla potilailla ei yksinkertaisesti ole taitoa varioida omaa puhettaan S2-puhujalle sopivaksi, eivätkä he välttämättä edes tunnista, mikä heidän puheessaan on vaikeaa ymmärtää.

On selvää, että B-tasoinen suomen oppija on vaikeuksissa murresanojen ja idiomien kanssa, mutta varsin tavanomaisessakin puhekielessä on piirteitä, jotka vaikeuttavat ymmärtämistä. Monella potilaalla on tapana rakentaa puheenvuoronsa siten, että ajatuksenjuoksua on vaikea seurata, koska puhe on jäsentymätöntä ja sisältää ajallisia hyppäyksiä. Tällöin S2-lääkärin on vaikea hahmottaa tapahtumien aikasuhteita tai muita asioiden välisiä suhteita, mistä syntyy väärinymmärryksiä.

Vaikeuksia aiheuttavat myös ennakoimattomat, yllättävät puheenaiheet, joihin lääkäri ei pysty mielessään valmistautumaan. Tyypillistä on, että lääkäri ymmärtää vastaukset omiin kysymyksiinsä mutta ei potilaan esiin ottamia uusia puheenaiheita.

Potilaskertomusjärjestelmään kirjatut esitiedot ja tulosyy sekä tieto vastaanoton tyypillisestä kulusta ohjaavat S2-lääkärin toimintaa varsin voimakkaasti, ja totutusta ”käsikirjoituksesta” poikkeaminen näyttää olevan vaikeaa. Potilaan huolenaihe saattaa jäädä huomaamatta, jos potilas esittää sen käsikirjoituksen kannalta väärässä paikassa.

Potilaskeskeisyys vaatii korkeaa kielitaitoa

Koska tietojen poimiminen potilaan vapaasta puheesta on vaikeaa, S2-lääkäri saattaa turvautua lääkärikeskeisempään tapaan haastatella potilasta kuin Suomessa yleisesti pyritään.

Suomalaisessa terveydenhuollossa korostetaan hoidon potilaskeskeisyyttä eli sitä, että potilas kohdattaisiin ihmisenä eikä pelkkänä lääketieteellisenä tapauksena ja hänellä olisi mahdollisuus kertoa omista näkemyksistään ja huolistaan omin sanoin. Lääkärin tulisi ohjailla keskustelua diagnostisen päättelyn kannalta tarkoituksenmukaiseen suuntaan sillä tavalla hienovaraisesti, että myös potilaan ajatuksille jäisi keskustelussa tilaa. Tämä kuitenkin vaatii hyvin korkeaa kielitaitoa – useissa tapauksissa korkeampaakin kuin B2.

Lääkärikeskeisen tyylin suosimisessa voi osittain olla kyse myös kulttuurieroista ja siitä, millaiseen lääkärin rooliin S2-lääkäri on tottunut kotimaassaan. Pelkkä asennekeskustelu ei kuitenkaan auta lääkäriä muokkaamaan vastaanottotyyliään potilaskeskeisemmäksi ennen kuin hänellä on siihen kielitaidon puolesta valmiuksia.

Piiloon jäävät ymmärtämisongelmat

Puheen ymmärtämisen ongelmien selvittämistä hankaloittaa myös se, että S2-lääkäri ei läheskään aina ilmaise potilaalle, että ei ole ymmärtänyt, mitä tämä sanoi. Sujuvuuden vaikutelmaa ylläpitääkseen hän saattaa jatkaa vastaanottoa kuin mitään ongelmaa ei olisikaan, ja perustaa toimintansa yksinomaan ammatilliseen päättelyyn. Se on tyypillistä epäsymmetrisille vuorovaikutustilanteille, joissa toinen osapuoli on joko tiedollisesti tai kielellisesti vahvemmassa asemassa.

Lääkärin ja potilaan vastaanottokeskustelu on kaksinkertaisesti epäsymmetrinen, koska toisaalta lääkäri on tilanteessa tiedollinen auktoriteetti, jolla on vastuu tilanteen sujumisesta, mutta potilas äidinkielisenä puhujana taas on vahvemmassa asemassa kielellisesti. Tämä moninkertainen epäsymmetria tuo tilanteeseen jännitteitä, joiden vuoksi aina ei ole itsestään selvää, että mahdollisia ymmärtämisongelmia tuodaan esille.

Lääkärin ja potilaan vastaanottokeskustelu on kaksinkertaisesti epäsymmetrinen, koska toisaalta lääkäri on tilanteessa tiedollinen auktoriteetti, jolla on vastuu tilanteen sujumisesta, mutta potilas äidinkielisenä puhujana taas on vahvemmassa asemassa kielellisesti.

Etenkin potilastentin kaltaisessa testitilanteessa on ymmärrettävääkin, että lääkäri ei kovin avoimesti ilmaise ymmärtämättömyyttään, koska pelkää sen vaikuttavan suorituksen arviointiin. Normaalissa vastaanottotilanteessa kuitenkin juuri avoimuus olisi keino, jolla potilasta voidaan suojella väärinymmärryksiltä ja siten parantaa potilasturvallisuutta.

Lääkärien puhumistaitoja käsittelevä osatutkimus (Pitkänen & Tervola 2022) osoitti, että myös äidinkieliset puhujat välttelevät ymmärtämisongelmien esille ottamista S2-puhujien kanssa. Potilaat nimittäin näyttivät kysyvän epäselviä asioita lähinnä silloin, kun lääkärin puheen ongelmat olivat pieniä, esimerkiksi yksi epäselvästi äännetty sana. Sen sijaan silloin, kun lääkärin puhe oli kauttaaltaan epäselvää, potilaat myöntelivät epämääräisesti tai eivät sanoneet mitään, vaikka eivät keskustelun jatkosta päätellen ymmärtäneet, mitä lääkäri sanoi.

Ilmiö on tuttu myös muusta S2-tutkimuksesta (esim. Kurhila 2012), ja sitä on selitetty sillä, että kun puhe on kauttaaltaan epäselvää, kuulija ei tiedä, mihin tarttua, eikä siten osaa esittää tarkentavia kysymyksiä. Osittain kyse voi olla myös siitä, että kuulija ei luota siihen, että puhuja osaisi korjata tuotostaan (Kurhila & Lindholm 2016).

Kielitaidon riittävyyttä ei siis ainakaan kannata arvioida tarkastelemalla keskustelijoiden esiin nostamien ongelmakohtien määrää.

Taitava potilas pelastaa tilanteen

Vastaanottokeskustelun onnistuminen on aina myös aina myös potilaan taitoa. Potilaiden kesken oli valtavia eroja siinä, miten puutteellista suomen kieltä he kykenivät ymmärtämään. Osa potilaista ei näyttänyt sietävän virheitä juuri lainkaan. Heidän ymmärtämisensä häiriintyi melko pienistäkin virheistä lääkärin kielellisessä tuotoksessa. Toiset taas onnistuivat saamaan selvää puheesta, jossa oli huomattavan paljon kielellistä epätarkkuutta.

”Uksin iho vähän, uksi paika on vähän epäilän”, sanoi lääkäri tarkoittaen, että yksi kohta ihossa näyttää vähän epäilyttävältä. Yllättävää kyllä, potilas ymmärsi tämän aivan oikein huolimatta siitä, että lääkärin tuotos oli niinkin monitulkintainen. Tutkimuksen keskeinen havainto olikin, että kielen ymmärrettävyys on aina suhteellista: se on ymmärrettävää tietylle henkilölle.

Eikö sitten voitaisi kouluttaa potilaita viestimään ei-äidinkielisten lääkärien kanssa? Varmasti jokainen meistä voikin lääkärin tai kenen tahansa S2-puhujan kanssa keskustellessaan pyrkiä huolehtimaan siitä, että esittää asiansa mahdollisimman selkeästi. Voi puhua maltillisella nopeudella ja ääntää selkeästi, välttää harvinaisia murresanoja ja idiomeja, esittää asiat loogisessa järjestyksessä ja ilmaista selvästi, miten kerrotut asiat liittyvät toisiinsa. Voi olla myös hyvä toistaa sama asia useammalla eri tavalla ilmaistuna, vaikka S2-puhuja ei erityisesti pyytäisikään uudelleenmuotoilua.

Vaatimukset ovat korkeita, mutta tutkimusta varten haastattelemani S2-lääkärit pitivät niitä oikeutettuina ja kantoivat itsekin huolta potilasturvallisuudesta.

Kaikki potilaat eivät kuitenkaan osaa mukauttaa omaa puhettaan, eikä se ole potilaan tehtäväkään. Vastuu on lääkärillä. Lääkärin kielitaidon tavoitteet on asetettava sellaisiksi, että vastaanoton sujuminen ei jää potilaan taitavuuden varaan. Vaatimukset ovat korkeita, mutta tutkimusta varten haastattelemani S2-lääkärit pitivät niitä oikeutettuina ja kantoivat itsekin huolta potilasturvallisuudesta.

Ammatillinen kielitaito kehittyy työssä

Kielitaidon osoittaminen on vain osa EU/ETA-alueen ulkopuolisten lääkärien laillistamisprosessia. Lisäksi prosessiin kuuluu kuuden kuukauden harjoittelu julkisen terveydenhuollon yksikössä, kaksi kirjallista kuulustelua sekä käytännön potilastentti. Laillistamiskuulusteluja järjestää Tampereen yliopisto, joka edellyttää potilastenttiin tulijalta todistusta B2-tason kielitaidosta. Käytännössä kielitaitovaatimus on siis kaksivaiheinen, laillistamisprosessin alussa B1 ja lopussa B2.

Kielitaitovaatimuksen asettaminen sopivalle tasolle on vain yksi asia riittävän taitotason varmistamisessa. Lisäksi on huolehdittava siitä, että laillistamisprosessissa olevilla lääkäreillä on realistiset mahdollisuudet saavuttaa vaadittava taitotaso. Siihen tarvitaan heille räätälöityä kielikoulutusta mutta ennen muuta osallistumisen mahdollisuuksia, harjoittelupaikkoja ja harjoittelussa ollessa mahdollisuutta saada tehdä ja nähdä.

Lääkärin kielitaitovaatimuksen nostoon on Suomessa suhtauduttu varovasti, koska ei ole haluttu asettaa kohtuuttomia esteitä akateemisesti koulutettujen asiantuntijoiden liikkuvuudelle eikä pitkittää tarpeettomasti laillistamisprosessia. Kielitaitovaatimuskeskustelussa onkin vastakkain kaksi näkökulmaa: toisaalta maahan muuttaneen ammattilaisen ammatinharjoittamisoikeus, toisaalta potilaan oikeus saada hoitoa ymmärtämällään kielellä (Laki potilaan asemasta ja oikeuksista 785/1992).

Kielitaitovaatimuskeskustelussa onkin vastakkain kaksi näkökulmaa: toisaalta maahan muuttaneen ammattilaisen ammatinharjoittamisoikeus, toisaalta potilaan oikeus saada hoitoa ymmärtämällään kielellä.

Ammatillisen kielitaidon oppiminen on lähes mahdotonta ilman että pääsee osallistumaan työn tekemiseen osana työyhteisöä, ja siksi kielitaitovaatimuksen asettaminen B2-tasolle on saanut osakseen myös kritiikkiä (esim. Lehtimaja, Virtanen & Suni 2021). Laillistamisprosessin loppuvaiheen kielitaitovaatimus B2 ei kuitenkaan ole kynnystaso, jonka jälkeen vasta S2-lääkäri pääsisi hankkimaan kokemusta työelämästä. Laillistamisprosessiin kuuluvan työharjoittelun ansiosta kielen oppiminen työssä on mahdollista jo aiemmin, ja ensimmäisen kuulustelun suoritettuaan EU:n ulkopuolelta tuleva lääkäri voi jo toimia lääkärin tehtävissä toisen lääkärin valvonnassa. Työelämässä on siis mukana S2-lääkäreitä, joiden kielitaitotaso on vielä alle B2:n. Itsenäiseen työskentelyyn laillistettuna lääkärinä he pääsevät vasta, kun kielitaitovaatimus on täytetty. Ja siitä matka kohti riittävää kielitaitoa oikeastaan vasta alkaa.

 

Lähteet

Kurhila, S. (2012). Kun ymmärtäminen on vaakalaudalla – kohdentamattomat korjausaloitteet kakkoskielisessä keskustelussa. Teoksessa Leskelä, L., & Lindholm, C. (toim.), Haavoittuva keskustelu: keskusteluanalyyttisia tutkimuksia kielellisesti epäsymmetrisestä vuorovaikutuksesta, (s. 145–183). Helsinki: Kehitysvammaliitto ry.

Kurhila, S. & Lindholm, C. (2016). Ymmärtämisen haasteet. Teoksessa M. Stevanovic, C. Lindholm & I. Arminen (toim.), Keskustelunanalyysi: kuinka tutkia sosiaalista toimintaa ja vuorovaikutusta. Tampere: Vastapaino.

Lehtimaja, I., Virtanen, A., & Suni, M. (2021). Finnish L2 proficiency for working life: towards research-based language education and supervision practices. Nordand, 16(1), 57–76.

Pitkänen, T., Tervola, M., Toivonen, M. & Kosunen, E. (2021). Kielellisen merkityksen välittymisen ongelmia maahanmuuttajalääkärien potilastenteissä. Virittäjä, 125(3), 377–403.

Pitkänen, T. & Tervola, M. (2022). Lääkärin vai potilaan taitoa? Suomea toisena kielenä puhuvan lääkärin puheen ymmärrettävyys vastaanottotilanteessa. Puhe ja kieli, 42(3), 201–222.

Valvira (2023). Kielitaito https://www.valvira.fi/terveydenhuolto/ammattioikeudet/kielitaito (luettu 20.3.2023)

 

Aiheesta muualla

Lääkärilehti: Sujuuko suomi?

Murremyytin murtajat: Miten maahanmuuttajalääkärit ymmärtävät potilaan puhetta?

Virittäjä-blogi: Palikat sekasin polvessa ja muita vaivoja maahanmuuttajalääkärin vastaanotolla.