Kun kuulemme sanat ”vanha ihminen”, meille kaikille tulee heti jonkinlainen kuva mieleen. Mieleen saattaa tulla kumara harmaahapsinen, vanhanaikaisissa vaatteissa köpöttelevä nainen – näin ainakin Googlelle. Toisille voi tulla mieleen pontevana pöydän päässä istuva suvun patriarkka. Sanomalehdissä vanhoja ihmisiä kuvataan usein hoivakodissa viruvana muistisairaina, joilla ei ole enää sukupuoltakaan.
Mielikuvat vanhoista ihmisistä laahaavat usein vuosikymmenien päässä tämän päivän todellisuudesta. Nyky-Suomessa aika harva 80-vuotias kulkee kovinkaan kumarassa. Harmaapäisiä he kyllä saattavat olla, mutta niin ovat kolmekymppisetkin, koska se on nykyään muotiväri. Vaatteistakaan ei välttämättä erota mummua ja lapsenlasta.
Mielikuvat vanhuudesta ovat paitsi vanhentuneita, usein myös stereotyyppisiä, mutta vahvasti vaikuttavia. Mielikuvat muovaavat sitä, millaisina vanhat ihmiset nähdään ja miten heitä kohdellaan – ja loppupeleissä myös sitä, millaista ikääntyvää yhteiskuntaa Suomessa rakennetaan. Nähdäänkö vanhat ihmiset tasa-arvoisina kansalaisina nuorempien rinnalla vai hoivan tarpeessa olevina autettavina?
Mielikuvat vanhuudesta ovat paitsi vanhentuneita, usein myös stereotyyppisiä, mutta vahvasti vaikuttavia. Mielikuvat muovaavat sitä, millaisina vanhat ihmiset nähdään ja miten heitä kohdellaan – ja loppupeleissä myös sitä, millaista ikääntyvää yhteiskuntaa Suomessa rakennetaan.
Mielikuvat vanhuudesta vaikuttavat myös siihen, miten ihmiset kokevat elämänsä ja mahdollisuutensa vanhana ihmisenä. Ihmisen oma positiivinen käsitys ikääntymisestä on tutkitustikin yhteydessä parempaan toimintakykyyn ja terveyteen. Ympäröivä kulttuuri johtaa itsemäärittelyihin, jotka puolestaan vaikuttavat toimintaan ja terveyteen. Ikääntymisprosessi ei ole vain biologiaa vaan osittain sosiaalinen konstruktio. Esimerkiksi Yalen professori Becca Levy (2002, 2009) on tutkinut näitä asioita isoilla 18 vuoden seuranta-aineistoilla.
Vanhuus yhtenäisenä ilmiönä repeilee – jos se yhtenäistä on koskaan ollutkaan. Vanhoja ihmisiä on paljon aiempaa enemmän, ja eläkeikäisten joukkoonkin mahtuu useampia sukupolvia ja elämäntapoja. Silti taitaa olla niin, että tunnistamme helposti erilaisia nuorisokulttuureita ja keski-ikäisten elämäntyylejä, mutta vanhoja ihmisiä ajatellaan edelleen varsin homogeenisenä joukkona.
Tunnistamme helposti erilaisia nuorisokulttuureita ja keski-ikäisten elämäntyylejä, mutta vanhoja ihmisiä ajatellaan edelleen varsin homogeenisenä joukkona.
Vanhuus elää ajassa ja kulttuurin muutoksessa, eikä kronologinen ikä ei ole samalla tavalla määräävä kuin aikaisemmin. Aikaisemmin ajateltiin, että tietyt asiat eivät sopineet vanhoille ihmisille, mutta nykyisin voi tehdä mitä vaan, jos toimintakyky riittää.
Myös pitkä ikä itsessään tuottaa erilaisia elämäntapoja. Suomalaisten elinikä on pidentynyt juuri myöhäisestä keski-iästä. 70-vuotiaat ovat terveempiä ja aktiivisempia kuin ikätoverinsa 30 vuotta aikaisemmin. Tämä on monimuotoistanut tapoja olla vanha. Esimerkiksi eläkeikäiset heavy rock -keikoilla eivät ole enää mitenkään poikkeuksellinen näky, ovathan nykyiset eläkeikäiset heitä, jotka toivat rockin Suomeen.
Olemme tutkineet ET-lehden tuottamaa kuvaa vanhoista ihmisistä ja vanhuudesta 1970-luvulta 2020-luvulle. ET-lehti on ollut vuosikymmeniä levikiltään yksi Suomen suurimmista aikakauslehdistä ja suosittu erityisesti vanhemman lukijakunnan keskuudessa. Muutos siinä, millaisena elämänvaiheena vanhuus ET-lehdessä näyttäytyy, on monella tapaa merkittävä.
Eläkkeelle jäävien perspektiivi on muuttunut menneisyyden muistelusta tulevaisuuden suunnitteluun. Esimerkiksi vielä 1980-luvun henkilöhaastatteluissa merkittävissä tehtävissä olleet (miehet) muistelivat loistavaa uraansa; eläkepäiviin kuului lähinnä muistelmien kirjoittaminen ja saunan lämmittäminen mökillä.
Jos resursseja, eli rahaa, terveyttä ja aikaa riittää, tämän päivän eläkeläiset sitä vastoin voivat aloittaa kokonaisen uuden uran eläkkeelle jäätyään. Pankinjohtajasta voi tulla taidemaalari tai 67-vuotiaasta harrastajasukeltaja. ET-lehdessä vanhuus näyttäytyykin aktiivisena elämänvaiheena, jossa on mahdollisuus toteuttaa unelmiaan. Paremmin toimeentulevilla eläkeläisillä on luonnollisesti paremmat mahdollisuudet toteuttaa unelmiaan, ja ET-lehti tuottaakin hyvin keskiluokkaista elämäntyyliä.
Myös vanhoja ihmisiä esittävä muu mediakuvasto on muuttunut monipuolisempaan ja myönteisempään suuntaan.
Myös vanhoja ihmisiä esittävä muu mediakuvasto on muuttunut monipuolisempaan ja myönteisempään suuntaan. Vanhat ihmiset eivät enää ole ollenkaan näkymättömiä esimerkiksi Hollywood-elokuvissa, joissa 60+ -tähdet ovat milloin palkkamurhaajia, milloin romanttisia sankareita.
Mediakuvasto onkin usein erityisen myönteinen, kun on kyse julkkiksista, tai kun genrenä on suuria yleisöjä tavoittelevat elokuvat tai juuri kohderyhmäorientoituneet aikakauslehdet. Toisin on päivittäisessä ajankohtaisjournalismissa, jossa vanhoja ihmisiä kuvataan usein kestävyysvajeena ja terveydenhuollon kriisin syynä. Somesta löytyy tietenkin vaikka mitä: videoita yllättävän notkeista ja näppäristä satavuotiasta aina boomereita kritisoiviin sukupolvikeskusteluihin.
Aika ajoin keskusteluun nousee kysymys siitä, miten vanhempaa väestön osaa pitäisi nimittää. Esimerkiksi Helsingin sanomien palstoilla puitiin hiljattain vanhus- ja seniori -nimityksiä ja niiden konnotaatioita. Osa kokee vanhusnimityksen ihan kelvollisena silloin, kun ikävuosia on karttunut yli 70, toisille se on taas loukkaus. Aira Samulin nimenomaisesti vaati, että häntä pitää kutsua vanhukseksi.
Vanha ja vanhus-sanojen negatiivinen lataus on seurausta ageistisesta ja stereotyyppisestä käsityksestä siitä, mitä vanhuus on. Jos vanhuus ymmärretään raihnaisuutena ja hoivan tarpeessa olemisena, ei siis luonnollisestikaan haluta samaistua. Mikäli taas näkee vanhuuden itsensä toteuttamisen ja aktiivisuden aikana, ei vanhusnimitys haittaa.
Mutta miksi meidän pitää kutsua 75-vuotiasta jollainen erityisellä nimityksellä? Eihän sitä ole 55-vuotiaillekaan. Aikuisiahan he kaikki ovat. Toiset ovat myöhäisemmässä aikuisuudessa kuin toiset, mutta tavallisia ihmisiä, omia persooniaan, yhtä kaikki.
Kirsi Lumme-Sandt on yliopistonlehtori SOC:n terveystieteiden yksiköstä. Hänen on tutkinut vanhuuden mediakuvaa sekä ikääntyneitä työntekijöitä ja eläkeaikeita
Sanna Kivimäki on yliopistonlehtori ICT-tiedekunnan viestintätieteiden yksiköstä. Hän on tutkinut mm. ikääntymisen mediarepresentaatiota.
Lähteet
Becca R. Levy, Martin D. Slade and Stanislav V. Kasl (2002) Longitudinal Benefit of Positive Self-Perceptions of Aging on Functional Health. Journal of Gerontology: PSYCHOLOGICAL SCIENCES, Vol. 57B, No. 5, 409–417
Becca Levy (2009) Stereotype Embodiment. A Psychosocial Approach to Aging. Current Directions in Psychological Science, vol 18, no. 6, 332-336
