Turvallisuus ja turvallisuuspolitiikka ovat nousseet varsinkin Ukrainan sodan seurauksena jälleen näkyvästi julkisen keskustelun keskiöön. Myös koronapandemia toi sanavarastoomme uusia termejä, kuten vaikkapa terveysturvallisuuden. Ukrainan sota sekä Suomen hakeutuminen NATO-jäseneksi ovat nostaneet esiin erilaiset hybridiuhat sekä pohdinnat siitä, millaisiin mahdollisiin uhkakuviin nykyaikana pitäisi osata varautua.
Sillä, miten määrittelemme turvallisuuden käsitteen, on hyvin konkreettisia seurauksia. Turvallisuuskäsityksemme ohjaa vahvasti sitä, millaisiin asioihin yhteiskunnassamme panostetaan aikaa ja rahaa. Samalla tavoin turvallisuusäsityksemme ohjaa tulkintoja siitä, millaisilla rakenteilla, instituutioilla ja suunnitelmilla tulevaisuuden uhkiin pitäisi varautua.
Tässä tekstissä en tarkastele aivan viime vuosien muutoksia, vaan turvallisuuskäsityksessä tapahtunutta murrosta hieman kauempana historiassamme. 1970-lukua voidaan hyvällä syyllä pitää tärkeänä käännekohtana, jolloin turvallisuus alettiin käsittää aiempaa huomattavasti laajemmin. Siirtymä ajattelutavoissa johti myös hyvin konkreettisiin muutoksiin niin suomalaisessa kriisinhallintajärjestelmässä kuin hätätilalainsäädännössäkin.
Turvallisuuskäsitys laveni 1970-luvulla kansainvälisesti
1970-luku on esitetty monissa tutkimuksissa vuosikymmenenä, jonka aikana turvallisuuskäsitys mullistui niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenien turvallisuuspoliittista ajattelua sävyttivät lähinnä sotilaallisten uhkien torjuminen ja ennaltaehkäisy. Tähän vaikuttivat tietenkin paitsi toisen maailmansodan muistot, myös suurvaltojen suhteiden kiristyminen kylmäksi sodaksi.
Sen sijaan 1970-luvulla turvallisuuden uhkaajiksi alettiin tunnistaa yhä laajemmin erilaisia ilmiöitä, kuten esimerkiksi talouskriisit, ihmisoikeusrikkomukset, ympäristökatastrofit sekä terrorismi.
Uusien uhkien tunnistamisen taustalla oli monia rinnakkaisia ja ristikkäisiä kehityskulkuja. Vuoteen 1968 kiteytynyt muutos suhtautumisessa perus- ja ihmisoikeuksiin vahvistui edelleen 1970-luvulle tultaessa, ja esimerkiksi naisten ja vähemmistöjen oikeuksia ajavat liikkeet saivat yhä laajempaa näkyvyyttä. Ympäristötietoisuus kasvoi, ja näkyi erityisesti vuonna 1972 julkaistussa Rooman klubin Kasvun rajat -raportissa sekä siitä käydyssä keskustelussa. Monissa maissa 1970-lukua taas leimasi poliittinen terrorismi.
Keskinäisriippuvuus aiheutti myös epävakautta, sillä yhdessä maailman kolkassa alkanut taloudellinen kriisi saattoi levitä hyvin nopeastikin koko kansainväliseen järjestelmään.
Talouden osalta 1970-luvusta voidaan nykytermein puhua globalisaation vuosikymmenenä, jolloin esimerkiksi pääomavirtoja vapautettiin ja kansainvälinen pankkitoiminta laajeni voimakkaasti. Tuolloin sanaa globalisaatio ei vielä juuri käytetty, vaan puhuttiin ennen kaikkea keskinäisriippuvuudesta. Globalisaatio nähtiin vakauden tuojana, kun maailman valtioiden taloudelliset intressit kietoutuivat yhä vahvemmin yhteen. Toisaalta keskinäisriippuvuus aiheutti myös epävakautta, sillä yhdessä maailman kolkassa alkanut taloudellinen kriisi saattoi levitä hyvin nopeastikin koko kansainväliseen järjestelmään.
Vuosien 1973–1974 öljykriisi kiteytti muutoksen
Turvallisuuskäsitysten muutokset konkretisoituivat ennen näkemättömällä tavalla vuosien 1973–1974 öljykriisissä niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Öljykriisi alkoi sotilaallisena kriisinä Egyptin ja Syyrian hyökättyä Israeliin lokakuussa 1974. Lähi-idän alueen epävakaus oli ollut voimakasta aina Israelin valtion perustamisesta vuonna 1948 lähtien, ja epävakaus kietoutunut myös kylmän sodan asetelmiin. Arabimaat, Egypti etunenässä, toivoivat yllätyshyökkäyksellä saavansa takaisin Israelin vuoden 1967 Kuuden päivän sodassa valtaamat alueet. Vuoden 1973 konflikti nimettiin Jom Kippur -sodaksi alkupäivänsä mukaan, sillä kyseessä oli Israelin kalenterin merkittävin pyhäpäivä.
Varsinaiset taistelutoimet kestivät verrattain vähän aikaa ja kääntyivät pian Israelin eduksi. Pian kuitenkin huomattiin, että sotaa voitiin käydä myös toisenlaisin asein. Öljyntuottajajärjestö OPEC:n arabimaat ryhtyivät painostamaan erityisesti Israelin merkittävintä tukijaa eli Yhdysvaltoja, mutta myös muita ”vihamielisiksi” katsomiaan maita öljyntuotannon supistuksilla sekä vientikielloilla.
Niin sanottuun öljyaseeseen turvautuminen ei sinänsä ollut odottamatonta, sillä 1970-luvun alkuvuosina monissa öljyntuottajavaltioissa oli nähty laajoja kansallistamistoimia ja öljy-yhtiöiden omistussuhteiden uudelleenjärjestelyjä, kun tuottajavaltiot pyrkivät pääsemään paremmin osallisiksi alueellaan toimivien länsiyritysten tuotoista. Lisäksi OPEC oli kasvattanut vaikutusvaltaansa vuosikymmenen alussa rajusti ja toteuttanut jo ennen varsinaista öljykriisiä useita hinnankorotuksia.
Arabimaiden öljyase oli erityisen tehokas, sillä tultaessa 1970-luvulle länsimaat olivat muuttuneet erittäin riippuvaisiksi halvasta öljystä. Teollistumisen takia energiantarve oli toisen maailmansodan jälkeen moninkertaistunut ja pitkään jatkunut talouskasvu oli monilta osin rakentunut juuri halvan energian ja erityisesti öljyn varaan. Suomessa, kuten kaikissa Länsi-Euroopan maissa, öljy muodosti yli puolet energiantuotannosta. Kansainväliset öljymarkkinat olivat olleet myllerryksessä jo ennen öljykriisin puhkeamista, joten pelot öljyn hinnan rakettimaisesta nousta ja jopa loppumisesta aiheuttivat paniikkitunnelmia monissa maissa.
Teollistumisen takia energiantarve oli toisen maailmansodan jälkeen moninkertaistunut ja pitkään jatkunut talouskasvu oli monilta osin rakentunut juuri halvan energian ja erityisesti öljyn varaan.
Arabimaiden painostustoimet päättyivät maaliskuussa1974, jolloin varsinaisen öljykriisin voidaan katsoa päättyneen. Öljyn hinta oli kuitenkin moninkertaistunut, eikä halvan öljyn aikaan ollut enää paluuta. Öljyn nopeasta hinnannoususta alkunsa saanut voimakas inflaatio jatkui monissa maissa vielä useita vuosia öljykriisin jälkeen, minkä lisäksi työttömyys alkoi nousta talouden heikentyessä. Suomalaisetkin joutuivat oppimaan uuden termin stagflaatio, joka yhdisti toisiinsa inflaation sekä korkeaa työttömyyttä ja talouden yleistä pysähtymistä merkitsevän stagnaation.
Öljykriisi päätti länsimaissa toisen maailmansodan päättymisestä alkaneen voimakkaan talouskasvun ajan. Vaikka talouskriisinä 1970-luvun öljykriisi ei kuulu Suomessa tai monissa muissakaan maissa vuosisadan pahimpiin, sen henkiset vaikutukset olivat silti mittavat ja vaikuttivat laajasti esimerkiksi suhtautumiseen talouspolitiikkaan sekä julkiseen sektoriin. Öljykriisi osoitti paitsi keskinäisriippuvuuden lisääntymiseen liittyvät uhkakuvat, myös esimerkiksi maailmantalouden riippuvuuden rajallisista luonnonvaroista sekä länsimaiden riippuvuuden globaalin etelän maiden tuotannosta.
Öljykriisi toi konkreettisesti esiin muutoksen käsityksissä kriisien aikajänteestä. Aiemmin ajateltiin, että kriisit kehkeytyvät hyvin hitaasti, jolloin kriisivalmiutta voitiin nostaa tarpeen mukaan jopa kuukausien ajan. Viimeistään vuosien 1973–1974 tapahtumat osoittivat, että kriisit saattavat muotoutua todella nopeasti, eikä niihin varautumiseen jäänyt paljoa aikaa.
Suomi poikkeusoloissa – Suomalaisen kriisinhallinnoinnin muutokset 1970-luvulla
Öljykriisin iskiessä Suomen tilanne poikkesi monista muista maista, sillä Suomen öljystä suurin osa tuotiin Neuvostoliitosta. Kriisin alkukuukausina epävarmuus myös Suomessa oli kuitenkin suurta, eikä esimerkiksi toivottuja öljyn lisäostoja Neuvostoliitosta saatu toteutettua. Epäselvyyttä oli aluksi myös siitä, laskivatko arabimaat Suomen ”vihamielisiin” maihin, joihin tuonti arabivaltioista tyrehtyi kokonaan.
Syksyllä 1973 Suomessa otettiinkin käyttöön laki väestön toimeentulon ja maan talouden turvaamisesta poikkeuksellisissa oloissa, eli niin sanottu säännöstelyvaltuuslaki. Kyseinen laki oli säädetty vasta muutamaa vuotta aiemmin, ja öljykriisi oli ainoa kerta, kun lakia käytettiin. Lakia voidaan pitää nykyisen valmiuslain suppeampana edeltäjänä ja lain käyttöönoton myötä Suomessa voidaankin katsoa vallinneen poikkeukselliset olot vuosina 1973–1974. Seuraavan kerran poikkeusolot julistettiin valmiuslain nojalla vasta koronapandemian myötä vuonna 2020.
Mainitun lain nojalla toteutettiin öljyn vientisäännöstely sekä joulukuussa 1973 lanseerattu energiansäästöpaketti, jossa muun muassa asetettiin asuinhuoneistojen ylimmäksi lämpötilaksi 20 astetta, kiellettiin mainosvalaistus ja moottoriteiden valaistus sekä autokilpailut ja harrasteilmailu. Lisäksi maanteille asetettiin yleinen 80 km/h kattonopeus. Nämä määräykset olivat voimassa puoli vuotta, ja niiden rikkomisesta oli periaatteessa mahdollista määrätä sakkoja tai jopa vankeutta, mutta hallitus vetosi kansalaisia noudattamaan määräyksiä vapaaehtoisesti, eikä rangaistuksia määräysten rikkomisesta lopulta jaettu.
Energiansäästötoimet sekä energian hinnan nousun vaikutukset tavallisten kansalaisten arkeen herättivät vuosina 1973–1974 valtavasti kiinnostusta mediassa. Sen sijaan säästötoimien pohjana ollutta lakia tai sen poikkeuksellisuutta ei mediassa tai johtavien poliitikkojen puheissa nostettu oikeastaan lainkaan esiin.
Toisen maailmansodan jälkeen rakennettu kriisinhallintamalli perustui suunnitelmille ja asetuksille, joiden käyttöönotto oli käytännössä mahdotonta ilman sotatilan julistamista. Sotaa lievempiin kriiseihin sen sijaan ei ollut olemassa valmiita ohjeita tai rakenteita.
Öljykriisi osoitti hyvin vahvasti sen, että suomalainen varautumisjärjestelmä oli rakennettu lähinnä sodan ja rauhan kysymyksille. Toisen maailmansodan jälkeen rakennettu kriisinhallintamalli perustui suunnitelmille ja asetuksille, joiden käyttöönotto oli käytännössä mahdotonta ilman sotatilan julistamista. Sotaa lievempiin kriiseihin sen sijaan ei ollut olemassa valmiita ohjeita tai rakenteita. Öljykriisi merkitsikin suomalaiselle kriisinhallinnoinnille suurta murroskohtaa. Vanhat suunnitelmat kriisinhallintarakenteista heikettiin pitkälti romukoppaan ja varautumista varten jokaiseen ministeriöön sekä tärkeimpiin keskusvirastoihin perustettiin valmiuspäälliköiden toimet. Samalla varautumissuunnittelua ryhdyttiin keskittämään yhä selkeämmin ministeriöihin ja muuhun keskushallintoon, kun sitä aiemmin oli tehty pitkälti erilaisissa neuvottelu- ja suunnittelukunnissa.
Vuonna 1977 pääministerin johtama puolustusneuvosto teki linjauksen olosuhteista, jotka saattaisivat aiheuttaa poikkeukselliset olot. Näitä olivat sodan ja sodanuhan lisäksi taloudellinen kriisi sekä suuronnettomuus. Tämä listaus otettiin viralliseksi ohjenuoraksi keskushallinnon varautumistoimenpiteissä. 1970-luvulla alettiin myös valmistella kattavampaa valmiuslakia, joka lopulta astui voimaan vuonna 1991. Toisen maailmansodan jälkeen suomalainen hätätilalainsäädäntö koostui lähinnä sotatilalaista, minkä lisäksi vuonna 1970 säädettiin aiemmin mainittu säännöstelyvaltuuslaki. Uudenlaisten uhkakuvien realisoituminen sai kuitenkin päättäjät heräämään kattavamman hätätilalainsäädännön tarpeeseen.
Valikoitu kirjallisuus
Ferguson, Niall (toim.): The Shock of the Global: The 1970s in Perspective. The Belknap Press of Harvard University Press, Cambridge, Massachusetts, 2014.
Painter, David S.: “Oil and Geopolitics: The Oil Crises of the 1970s and the Cold War.” Historical Social Research, 39:4, 2014.
Kuisma, Markku: Kylmä sota, kuuma öljy: Neste, Suomi ja kaksi Eurooppaa 1948–1979. WSOY, Porvoo, 1997.
Seppinen, Ilkka: Ahdinkoajan varalle: Taloudellinen puolustusneuvosto ja puolustustaloudellinen suunnittelukunta huoltovarmuuden kehittäjänä 1929–1955–1995. Puolustustaloudellinen suunnittelukunta, Helsinki, 1996.
Tervasmäki, Vilho: Puolustusneuvosto vuosina 1958–1983. Gummerus, Helsinki, 1983.
Villaume, Poul, et al. (toim.): The ’Long 1970s’. Human Rights, East-West Détente, and Transnational Relations. Routledge, New York, 2016
Visuri, Pekka: Totaalisesta sodasta kriisinhallintaan: puolustusperiaatteiden kehitys läntisessä Keski-Euroopassa ja Suomessa vuosina 1945–1985. Otava, Helsinki, 1989.
