Kirjasta! Tunteva tuote

Moderni yhteiskunta muutti ihmisen ja eläimen suhteen teolliseksi. Ihminen alkoi kasvattaa tuotantoeläimiä isossa mittakaavassa. Esimerkiksi tuotantolaitoksessa kasvatetusta lihasta on tullut vaurastuneessa yhteiskunnassa normaalia arkea. Tuotantoeläimet ovat pitkälti hävinneet näkyvistä.

Eläintuotannon eettiset ja ekologiset ongelmat kiinnostavat yhteiskuntatieteellisessä ja humanistisessa tutkimuksessa.  Eläimistä saadaan valtavasti vaurautta, mutta kestävyyskeskustelussa eläimet ovat marginaalissa.

Alusta kysyi Tunteva tuote-kirjan kirjoittajilta vielä ihmiskeskeisestä eläinsuhteestamme ja sen vaikutuksista meihin ja ympäristöömme.

Aiemman jutun eläinnäkökulmasta ihmistieteissä voit lukea täältä.

Millä tavalla teollistuminen ja modernisaatio muuttivat ihmisen suhdetta eläimiin?

Taija Kaarlenkaski: Modernisaation pyrkimys kaikenlaiseen tehostamiseen ja ”järkiperäistämiseen” on vaikuttanut keskeisesti myös eläintuotannon teollistumiseen. Moniin muihin tuotannon aloihin verrattuna eläintuotanto teollistui verraten myöhään, ja ensi askeleet otettiin Yhdysvalloissa, teurastuksen osalta jo 1800-luvun lopulla ja eläinten kasvatuksen osalta 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Tähän vaikutti muun muassa se, että eläintuotteiden säilyminen kuluttajille turvallisina vaatii kehittynyttä kylmäsäilytys- ja kuljetusteknologiaa. Koska teollinen eläintuotanto tarkoittaa kasvavia eläinmääriä, eläintilojen vähenemistä ja tuotannon keskittymistä esimerkiksi tietyille maantieteellisille alueille ja sisätiloihin, erityisesti kuluttajat ovat etääntyneet tuotantoeläimistä, joita ei ole enää mahdollista nähdä ulkosalla. Nykyaikaisilla eläintiloilla ei tavallisesti ole myöskään helppoa vierailla. Eläintuottajienkaan ei ole mahdollista käsitellä eläimiä yksilöinä, jos niitä on tilalla tuhansia tai jopa kymmeniä tuhansia. Tuotantoeläimet ovat siis pitkälti hävinneet näkyvistä, ja eläintuotannon käytännöistäkään on tietoa yhä harvemmalla.

Eläimet, joita syömme, ovat kadonneet noin kahdensadan viime vuoden aikana elinympäristöstämme. Yhä kasvava osa ihmisistä asuu kaupungeissa ja eläinten tuottaminen keskittyy edelleen, joten maaseudullakaan tuotantoeläimet eivät ole osa arkea useimmille. Teurastamot ovat vartioituja ja ulkopuolisilta suljettuja rakennuksia kaupunkien ja taajamien ulkopuolella. Sanna Karhu kirjoittaa Tunteva tuote-kirjassa: ”Katseilta suljetut laitokset sallivat sen, että yhteiskunnallinen keskustelu tuotantoeläinten asemasta painui entistä syvemmälle lihateollisuuden etujen alle. Massatappamisesta tuli kliinistä ja lihansyönnistä arkista. ” Miten eläinten asema yhteiskunnassa ja lainsäädännössä riippuu siitä, ovatko ihmiset kosketuksissa niiden kärsimyksen kanssa?

Sanna Karhu: Eläinten laillista asemaa länsimaisissa demokratioissa pohtineet politiikantutkijat ovat katsoneet, että eläinten näkyvyys yhteiskunnassa on suorassa yhteydessä niiden lailliseen asemaan. Esimerkiksi koe-eläimeksi kasvatetulla hiirellä on eri asema kuin lemmikkihiirellä, vaikka kyseessä on sama eläin. Lemmikkihiirelle samanlaisten toimenpiteiden tekeminen kuin koe-eläinhiirelle luokiteltaisiin eläinsuojelurikokseksi. Katseilta piilossa kasvatetuilla ja tapetuilla tuotantoeläimillä on kaikkein heikoin asema.

Eläinaktivismissa on pitkään vedottu ns. ”lasiseinäisen teurastamon” -ajatukseen: jos me vain näkisimme, mitä teurastamoissa tapahtuu, ryhtyisimme vegaaneiksi. Katsomisen ja eettisen heräämisen yhteys ei kuitenkaan ole niin itsestään selvä kuin voisi olettaa.

Kuten artikkelissani kirjoitan, myös nykyteurastamoissa, joita eniten varjellaan katseilta, pyritään tehokkaasti hallitsemaan sitä, mitä työntekijät näkevät. Työntekijät eivät pysty eivätkä ehdi kohdata eläimiä yksilöllisesti. Lihantuotannon tehokkuusvaatimukset yhdistettynä hienojakoiseen työn- ja tilanjakoon sekä pitkälle automatisoituun teurastusprosessiin luovat olosuhteet, joissa elävä ja tunteva olento katoaa taka-alalle. Työntekijät pystyvät keskittymään kuulosuojaimia edellyttävässä metelissä vain omaan suoriutumiseensa; tuotannon eli tappamisen tehokkuus ei saa sakata. Toisin sanoen, vaikka eläinten aivan ennennäkemätöntä massatappamista – mitä lihantuotanto nykyään on – seuraisi aivan vierestä ja osallistuisi siihen, yhteyttä pelokkaaseen eläimeen ei pääse kovin helposti syntymään.

Eli katsominen ei ole koskaan neutraalia, vaan sitä säädellään niin yhteiskunnallisten valtasuhteiden kuin kapitalististen voittojen maksimoinnin pönkittämiseksi. Tämä säätely on suoraviivaista (esim. mainokset ja niiden luomat visuaaliset mielikuvat sekä teurastamoiden sulkeminen yleisöltä) ja hienovaraista/piilevämpää (esim. teurastamon käytännöt tappamiseen ja paloitteluun liittyen). Tämä kaikki palvelee tiettyjen eläinten tappamisen normalisoimista, arkiseksi tekemistä – vaikka tilastollisesti lihateollisuuden tappamisen tilastot ovat ennennäkemättömän korkeita. Tällaisen massiivisen väkivallan ja tappamisen normalisointi tukahduttaa yhteiskunnallista keskustelua eläinten tappamisen ja lihansyönnin oikeutuksesta.

Tiina Ollila: Teurastamo on suljettu alue, johon useimmilla yhteiskunnan ihmisjäsenillä ei ole pääsyä. Ihmiset eivät siis nykyään tiedä, millaista teollinen eläintuotanto loppuvaiheineen on, ja miten esimerkiksi toistuvat käytännöt teurastamolla toteutetaan. Vielä harvempi tietää siitä, millaista lainsäädäntöä eläinten kohteluun ja lopetustilanteeseen on olemassa. Esimerkiksi voisi kuvitella, että ihmiset eivät haluaisi sallia kukkopoikien maserointia, mutta harva tietää tällaisen käytännön kuuluvan eläintuotantoon. Maserointi on lopetusmenetelmä, joka on sallittu alle 72 tunnin ikäisille untuvikoille ja munille. Kyseessä on untuvikkojen syöttäminen laitteeseen, jonka pyörivät terät tai ”polystyreeniset ulokkeet” tappavat ne. Siinä mielessä se, mitä ihmiset eivät näe ja mistä he eivät tiedä, mahdollistaa käytäntöjen jatkumisen piilossa.

Teurastamo on paikka, jossa tappaminen ja ihmisen toteuttama väkivalta on luonnollistettu ja rutinisoitu, ja sen peitoksi on luotu puhetta hyvinvoinnista ja kärsimyksen välttämisestä. Teurastamolla eläimen kiinnipito, ohjaaminen ja itse teurastaminen aiheuttavat kuitenkin välttämättä epämukavuutta, pelkoa ja jonkinlaista kärsimystä, väistämättä. Sellaisenaan lainsäädännön tarpeettoman kärsimyksen välttäminen onkin epämääräinen lainkirjain, joka ei tarjoa käytännön teurastamotyöhön suoraan apua, koska työssä on joiltain osin mahdotonta välttää sitä tai edes määritellä, mikä on liikaa kärsimystä.

Massateurastus keksittiin Chicagossa, ja sen keksiminen edellytti logistiikan kehittymistä ja rautateitä. Chicagon The Union Stock Yard ja sen välittömässä läheisyydessä oleva teurastamoalue Packingtown kattoivat tuolloin monia teurastamoita, karjatoreja, toimistorakennuksia ja rautateitä lukuisine purku- ja lastausasemineen. Liukuhihnasta kuuluisa autotehtailija Henry Ford itse asiassa sai inspiraatiota The Union Stock Yardin teurastamosta. Kirjassa Sanna Karhu kirjoittaa tästä nykyajan näkökulmasta kammottavasta alueesta.

Toimintansa aikana vuosina 1865–1971 The Union Stock Yardin alueella tapettiin yli miljardi eläintä. Teurastamon tai teurastamoalueen historiaa tutkinut Dominique A. Pacyga huomauttaa, että massateurastamisen keksintö muutti perumattomasti ihmisen suhteen niin lihaan kuin eläimiinkin.

”Huomiota Chicagon moderni tehoteurastamo todella herätti. Liukuhihnatekniikka uutena tappamisen keksintönä oli suosittu nähtävyys. Vuosittain alueella vieraili noin 50 000 ihmistä: ylä- ja keskiluokkaisista lapsiperheistä aina ulkomaisiin turisteihin ja yhteiskuntatieteilijöihin, kuten sosiologi Max Weberiin. Se säilyi houkuttelevana turistikohteena lähes koko sen olemassaolon ajan. Pelkästään vuoden 1893 aikana, jolloin Chicagossa järjestettiin maailmannäyttely, Stockyardin alueelle osti lipun yli miljoona ihmistä. Lihayhtiöt järjestivät tehtaillaan kierroksia, joilla univormuihin pukeutuneet oppaat kertoivat teurastamon toiminnasta. Teurastamojen ylle oli rakennettu kiertäviä kävelykorokkeita ja lehtereitä, joilta uutta tappoteknologiaa pystyi hämmästelemään lähietäisyydeltä. Chicagon massateurastamo turistikierroksineen oli todellinen ”lasiseinäinen teurastamo”, Karhu kirjoittaa.

Oliko mielestänne parempi, kun tuotantoeläinten elämän ja kuoleman todellisuus oli esillä kaupunkitilassa eikä ihmisten ikäviä tunteita säästetty? Kuinka kaupallisesti merkittävä ja eläintuotteiden käyttöä edistävä teko tai suorastaan innovaatio teurastamisen ja kasvattamisen siirtäminen pois näkösältä oli?

Sanna Karhu: Kuten artikkelissa osoitan, teurastamoturisminkin aikana lihatalot pyrkivät kontrolloimaan sitä, miten ihmiset reagoivat näkemäänsä massatappamisen innovaatioon. Eli vaikka ihmiset pääsivät todistamaan sitä lähietäisyydeltä, tappamista pyrittiin normalisoimaan. Ihmisten reagointia pyrittiin ohjaamaan innostukseen uudesta, modernista teknologiasta (liukuhihna, vertikaalinen tuotantolinja) ja sen nopeudesta. Eläinten tappamisesta pyrittiin toisaalta tekemään viihdettä; lipputuloilla saatiin tiristettyä vieläkin enemmän rahaa valtavia voittoja tehneille lihayhtiöille.

Eläinten tappamisesta pyrittiin toisaalta tekemään viihdettä; lipputuloilla saatiin tiristettyä vieläkin enemmän rahaa valtavia voittoja tehneille lihayhtiöille.

Nähdäkseni katsomista ja näkemistä tärkeämpi kysymys on se, keiden eläinten elämää pyrimme kaikin keinoin ylläpitämään ja hoivaamaan (esim. lemmikit) ja keiden massiiviseen tappamiseen ja väkivaltaisiin oloihin suhtaudumme olkia kohautellen. Ja millä tavalla tämä moraalinen hierarkia ilmenee tavoissamme katsoa.

Millä tavalla eläinten muokkaamisen ihmiskeskeisyys on vaikuttanut eläinsuhteeseemme ja yhteiskuntaamme? Kysymys on valtava, koska vaikutus on iso, mutta mikä on esimerkiksi keskeistä ja mikä sellaista, että emme huomaa sitä enää itse?

Ate Tervonen: Eläinten jalostus on yksi keskeisimpiä ilmiöitä, jotka pitävät yllä ihmiskeskeistä eläinsuhdetta, joka valitettavan usein sivuuttaa eläinten hyvinvoinnin. Jalostuksella pyritään pitkälti täyttämään ihmisten eläimiä koskevia haluja, joista on muodostunut myös kulttuurisia rakenteita ja käytänteitä. Tästä kärsivät niin hurjaa vauhtia kasvavat broilerit kuin sairaiksi jalostetut ranskanbulldoggit, jotka ovat lukuisista yleisistä ja vakavista terveysongelmista ja negatiivisesta julkisuudesta huolimatta pysyneet muotirotuna ja nousivat vasta Yhdysvaltojen suosituimmaksi koiraroduksi. Koirien jalostuksessa yritetään huomioida myös terveys, ja terve koira on varmasti monen koirankasvattajan tavoite, mutta nykyinen tiukan rotuperustainen tapa tuottaa koiria ei mahdollista tätä joidenkin rotujen kohdalla ja se on riski myös lukuisille muille roduille muun muassa korkean sukusiitosasteen vuoksi.

Koska tapamme vaikuttaa muihin lajeihin ovat kulttuurisia ilmiöitä, niitä on myös mahdollista muuttaa. Koiria ei ole pakko kasvattaa tiukan rotupuhtaasti. Valitettavasti muutos ei ole nopeaa, sillä tietoa esimerkiksi bulldoggirotujen ongelmista ja sukusiitoksen riskeistä on ollut jo pitkään, ja näihin haasteisiin on pystytty vastaamaan hyvin rajallisesti. Tutkimuksissa on havaittu, että sairaiden koirien omistajat eivät usein tunnista koiransa sairautta tai terveysongelmat hyväksytään rotuun kuuluvina, mikä kertoo siitä, miten räikeästi ihmiskeskeisyys voi ohittaa läheiseksi mielletyn lemmikkieläimenkin hyvinvoinnin.

Koska väistämättä vaikutamme kanssamme eläviin eläimiin, voisimme huomioida muun muassa jalostuksessa paremmin eläimen näkökulman ja hyvinvoinnin.

Nykyisin ihmisen näkökulmasta katsoen on esimerkiksi villieläimiä, tuotantoeläimiä ja lemmikkieläimiä. Kotieläimiä on harvemmalla, vaikka vielä 1800-luvulla kaikki ihmiset pitämät eläimet olivat kotieläimiä, joita kasvatettiin omaan tarpeeseen. Ne olivat tavallaan tuotantoeläimiä, mutta ilman kapitalistista ja keskitettyä tuotantoa. Miten kotieläinten ja tuotantoeläinten kohtelu eroaa toisistaan, ja miten tämä vaikuttaa ihmisten ja eläinten välisiin suhteisiin? Koska/miksi/missä olosuhteissa erottelu syntyi? Minkälaisia eläinkategorioita on ollut?

Taija Kaarlenkaski: Koti- ja tuotantoeläinten kategorioiden erottaminen ei ole yksinkertaista, eivätkä käsitteet ole välttämättä toisiaan poissulkevia. Kielitoimiston sanakirjankin mukaan ihminen voi elättää kotieläintä hyödyn tai huvin vuoksi, ja tuotantoeläimet taas ovat eläimiä, joita kasvatetaan elintarvikkeiden, villan, nahan, turkisten tms. tuotantoa varten. Eli käsitteet voi nähdä tässä mielessä limittäisinä, joskin kotieläimen merkitys on laajempi ja sisältää myös lemmikit. Toki kotieläin-sana voi viedä ajatukset pienimuotoisiin perheviljelmiin ja ihmisten ja eläinten läheisiin kontakteihin. Mutta myös 1800-luvulla esim. lehmiä ja sikoja pidettiin ensisijaisesti niiden tuottamien tuotteiden, eli ravinnon ja lannoitteiden takia, eli ne olivat myös tuotantoeläimiä, vaikka tuota sanaa onkin ilmeisesti alettu suomen kielessä käyttää vasta 1900-luvun puolella. Nähdäkseni tuotantotarkoituksessa pidettyihin eläimiin on kaikkina aikoina liittynyt se ristiriita, että niitä pidetään ravinnon tai muun hyödyn saannin takia, mutta samanaikaisesti ne ovat eläviä olentoja, joihin voi myös muodostua tunnesuhteita. Nykyaikaisella 150 lehmän tilallakin voi olla tiettyjä emotionaalisesti tärkeitä lehmäyksilöitä, jotka saavat jäädä osaksi karjaa, vaikka eivät enää tuottaisi mitään. Taloudelliset realiteetit toki pitävät huolen siitä, että nämä ovat harvinaisuuksia.

Nykyaikaisella 150 lehmän tilallakin voi olla tiettyjä emotionaalisesti tärkeitä lehmäyksilöitä, jotka saavat jäädä osaksi karjaa, vaikka eivät enää tuottaisi mitään. Taloudelliset realiteetit toki pitävät huolen siitä, että nämä ovat harvinaisuuksia.

Kirjassa on luku eläimistä pääomana. Mitä samaa ja mitä erilaista tuhannen euron lemmikkikoirassa ja ison sikatilan lihasiassa numero 7378 on, kun niitä ajatellaan pääomana? Lemmikkikoira maksaa omistajalleen paljon, eikä tuota rahaa. Tuotantoeläin tuottaa rahaa lihan, maidon, munien, villan tai nahan muodossa. Molempien jälkeläisiä voi myydä. Millaista pääomaa eläimet ovat?

Sami Torssonen: Artikkelini edustaa marxilaista näkökulmaa. Mikään alla kirjoittamani ei siis päde uusklassisen valtavirtataloustieteen näkökulmasta!

Niin koira kuin sikakin ovat pääomaa vain, mikäli niihin sijoitetaan voiton saamiseksi. Pääomana toimiminen vaikuttaa näihin “voittoeläimiin” monin tavoin. Kilpailu esimerkiksi tapaa pakottaa pääoman omistajan pelkistämään voittoeläimensä niihin ominaisuuksiin, jotka ovat olennaisia voiton saamisen kannalta. Voittoeläimä tavataan esimerkiksi jalostaa ylisuuriksi niiden terveyden kustannuksella.

Voittoeläimiä esiintyy tyypillisimmin tuotannossa tai vaihdossa. Esimerkiksi pentutehtailijan jatkuvasti tiineyttämä narttukoira on tuotantopääomaa; salakuljettajan rekka-autossa sama koira taas olisi kauppapääomaa. Finanssikeinottelun piirissä eläimiä hyödynnetään harvemmin, vaikka ne ovat tutkitusti kauppatieteiden maistereita taitavampia sijoittajia.

Siat ja koirat ovat toisin sanoen samanlaisia sikäli, että molemmat voivat toimia voittoeläiminä. Molempien lajien edustajat ovat lisäksi normaalitilanteessa sekä tuntevia, ts. kykeneviä nautintoon ja kärsimykseen, että sympaattisia, ts. kykeneviä herättelemään tunteita ihmisissä. Voittoeläimet eroavat tässä suhteessa elottomista pääomalajeista: Ne kykenevät kärsimään, tekemään vastarintaa ja herättämään ihmisissä myötätuntoa – ja lopulta myös nostattamaan ihmisiä kamppailuun kärsimyksensä estämiseksi.

Lemmikin omistajan työttömyys ja perikato uhkaavat toki kapitalismin oloissa lemmikkiä yhtä lailla kuin muitakin yhteiskunnan jäseniä. Omistajan mielivalta taas uhkaa niin lemmikkiä kuin tuotantoeläintä.

Loppukäyttäjän, siis esimerkiksi lemmikkikoiraa huvikseen pitävän henkilön, koira ei ole (enää) pääomaa, ellei sitä käytetä voiton saamiseksi. Tällainen koira on marxilaisen poliittisen taloustieteen kritiikin näkökulmasta kulutuksen piirissä. Sen ylöspito kustannetaan tyypillisimmin joko palkka- tai pääomatulosta. Sen yhteiskunnallinen asema eroaa siksi perinpohjin pääomana toimivan eläimen asemasta. Esimerkiksi kilpailun ja voitonpyynnin pelkistävät lait eivät enää suoraan koske lemmikkinä toimivaa koiraa. Aiempi pääomamenneisyys saattaa tosin vaivata lemmikkiäkin edelleen esimerkiksi jalostuksesta tai menneestä kaltoinkohtelusta johtuvien terveyshaittojen muodossa. Lemmikin omistajan työttömyys ja perikato uhkaavat toki kapitalismin oloissa lemmikkiä yhtä lailla kuin muitakin yhteiskunnan jäseniä. Omistajan mielivalta taas uhkaa niin lemmikkiä kuin tuotantoeläintä.

Ihminen päättää tuotantoeläinten ja lemmikkieläinten kuolemasta ja lisääntymisestä. Eutanasia on normaalein elämän loppu lemmikeille, ja tuotantoeläimet tapetaan joko lihan vuoksi tai sitten, kun ne eivät enää tuota. Tuotantoeläimiä ja lemmikkejä lisäännytetään ihmislähtöisesti. Miten välttämätöntä tämä syntymän ja kuoleman hallinta on yhteiskuntamme tai ihmisen eläinsuhteelle?

Nora Schuurman: Kysymys on niin laaja, että siihen on mahdotonta vastata tyhjentävästi. Mutta jos lähdetään liikkeelle yhteiskunnasta, niin silloin pohdittavaksi tulee, mihin eri suuntiin yhteiskunnat (monikossa, sillä olemme väistämättä kytköksissä muihin yhteiskuntiin) ovat muuttumassa. Osana ilmastotoimia eläintuotantoa pyritään vähentämään, mikä vähentäisi myös tuotantoeläinten lisäännyttämistä ja teurastusta. Vapaa-ajan metsästystä on myös kritisoitu, mutta sen suosio on viime vuosina pikemminkin kasvanut. Kasvava huoli lemmikkien mahdollisuudesta hyvään elämään taas tuo mukanaan erilaisia muutoksia: Esimerkiksi rotukoirien kasvatuksen ongelmat tiedostetaan ja niitä pyritään jossain määrin välttämään suosimalla sekarotuisia sekä ulkomailta tuotuja rescue-koiria. Nämä trendit ovat rotukoirakasvatukseen verrattuna kuitenkin kooltaan hyvin pieniä. Toisaalta hyvän elämän tavoittelu eläimelle sisältää myös hyvän kuoleman, ja oikea-aikainen lopetus on keino vähentää ja estää kipua ja kärsimystä. Tämä koskee lemmikkien lisäksi myös muita ihmisten hallinnassa pysyvästi tai tilapäisesti olevia eläimiä.

Vastauksena kysymykseen voisi ehkä sanoa, että eläinten syntymän ja kuoleman hallinta eivät ole itsessään välttämättömiä yhteiskuntien tai ihmisten eläinsuhteelle. Vaikka molempia pyritään tietyissä tilanteissa rajoittamaan, toisissa tilanteissa erityisesti kuoleman hallinnan merkitys korostuu. Sellaisina suhtautumistavat eläinten elämän ja kuoleman hallintaan kuvastavat eläinsuhteiden monimutkaisuutta, tilannesidonnaisuutta ja ristiriitaisuutta.