Poliittiset kohut tai syytökset rasismista eivät juuri hetkauta perussuomalaisten kannattajia, sillä puolueen suosio nojaa suureen yhteiskunnalliseen kertomukseen, jossa se näyttäytyy ainoana poliittisena vaihtoehtona läpeensä arvoliberalismin korruptoimalle nyky-yhteiskunnalle.
10 teesiä:
- Perussuomalaiset on radikaalioikeistolainen vastakulttuuripuolue, joka käy kulttuurisotaa vallitsevaa liberaalia yhteiskuntajärjestystä vastaan.
- Sosiaalinen media ja siihen kytkeytyvä huomiotalous ovat mahdollistaneet uuden oikeistoliikkeen kansainvälisen nousun.
- Perussuomalaisten menestyksen elinehto ovat erilaiset puolueeseen virallisesti sitoutumattomat sosiaalisen median alustat ja niiden käyttäjät.
- Verkossa käydyt kulttuuri- ja kertomussodat ovat osa perussuomalaisten vallankäyttöä. Tavoitteena on kyseenalaistaa, häiritä ja rikkoa hallitsevaa yhteiskuntakoneistoa ja demokraattista prosessia.
- Perussuomalaisten poliittinen viesti rakentuu suurelle kertomukselle suomalaisen ja yleisemmin länsimaisen elämäntavan rappiosta. Sitä tukee kapinakertomus, jossa nykyjärjestelmään kyllästynyt kansa nousee vastarintaan ja palauttaa kulttuuriin sen perinteiset arvot.
- Kulttuuri- ja kertomussodankäynti luo selkeän erottelun sisäryhmän ja ulkoryhmän välille. Ulkoryhmään kuuluvat ovat osa ongelmaa eli tarinan konnia.
- Suurta kertomusta tukevat yksilöiden kokemuskertomukset, jotka kuvaavat, kuinka yhteiskunnallinen koneisto sortaa perinteisiä arvoja kannattavan kapinaliikkeen edustajia ja rajoittaa heidän oikeuksiaan.
- Kulttuurisodan lietsojat pyrkivät manipuloimaan mediatilaa vaikuttamalla sen tärkeimpiin puheenaiheisiin sekä hämärtämällä julkista keskustelua ja tuottamalla siihen tulkinnallisia epävarmuuksia. Jaettujen faktojen puute vaikeuttaa perussuomalaisen politiikan kritiikkiä.
- Oikeistoliike tulkitsee itsensä järjen ääneksi, joka on valmis nostamaan esiin epämiellyttäviä yhteiskunnallisia totuuksia. Vastustajansa se leimaa tunteiden vallassa toimiviksi ja ideologian sumentamiksi valtakoneiston pönkittäjiksi.
- Perussuomalaisten tapa tehdä politiikkaa heikentää demokratian toteutumisen kannalta välttämättömiä instituutioita kuten vapaata tiedonvälitystä ja tutkimusta.
1. Perussuomalaiset on radikaalioikeistolainen vastakulttuuripuolue, joka käy kulttuurisotaa vallitsevaa liberaalia yhteiskuntajärjestystä vastaan.
Perussuomalainen puolue on osa kansainvälistä radikaalioikeistolaista liikettä, jossa kulttuurinen muutos nähdään edellytyksenä poliittiselle muutokselle. Radikaalioikeistolaiset puolueet toimivat liberaalin demokraattisen järjestelmän sisällä, mutta vastustavat monia sen keskeisiä piirteitä.
Puolueiden talouspoliittiset näkemykset vaihtelevat, mutta oikeistolaisuus näkyy niiden sosiokulttuurisia kysymyksiä koskevissa arvoissa kuten kansallisen identiteetin, etnisen yhdenmukaisuuden, perinteisten perhearvojen ja sukupuolirakenteiden sekä lain ja järjestyksen korostamisessa. Myös kansainvälisesti toteutettava ympäristöpolitiikka luontokadon ja ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi näyttäytyy puolueille usein identiteettikysymyksenä: globaaleiden ongelmien sijaan on keskityttävä kansallisen luonnonperinnön suojeluun.
Puoluetoiminta on vain osa uusoikeistolaista poliittisen vaikuttamisen kenttää, sillä poliittisia tavoitteita ajetaan myös mielipide- ja asennevaikuttamisella virallisen päätöksentekojärjestelmän ulkopuolella erityisesti digitaalisen median avulla. Radikaalin oikeiston keskeinen pyrkimys on poliittisen keskustan näkemysten radikalisoiminen, ja se hyödyntää sosiaalisessa mediassa käytyjä kulttuurisotia yhteiskunnallisen ilmapiirin muokkaamiseen.
2. Sosiaalinen media ja siihen kytkeytyvä huomiotalous ovat mahdollistaneet uuden oikeistoliikkeen kansainvälisen nousun.
Koska sosiaalinen media toimii ilman perinteisen median portinvartijoita, tarjoaa se kanavan mielipiteille, jotka eivät olisi saaneet aiemmassa mediakentässä palstatilaa.
Radikaali oikeistoliike on myös onnistunut hyödyntämään edukseen huomiotalouden, jossa informaatiota ja sisältöjä on saatavilla käytännössä loputtomasti, ja kilpailua käydään käyttäjien huomiosta. Se on erikoistunut erityisesti arvoliberalismia kyseenalaistaviin provokaatioihin sekä voimakkaita negatiivisia tunteita ja moraalista närkästystä herättäviin sisältöihin, jotka saavat sosiaalisen median jakologiikassa suhteettoman paljon huomiota.
Klikkauksista elävä uutismedia kaiuttaa usein tahattomasti oikeiston viestiä laajemmalle yleisölle.
3. Perussuomalaisten menestyksen elinehto ovat erilaiset puolueeseen virallisesti sitoutumattomat sosiaalisen median alustat ja niiden käyttäjät.
Nykymuotoinen perussuomalainen puolue on verkossa alkaneen kulttuurisen ja poliittisen vaikuttamisprojektin tuotos. Esimerkiksi Jussi Halla-ahon blogi ja sen vieraskirja, Hommaforum, Ylilauta ja yksityiset keskusteluryhmät eri pikaviestinalustoilla ovat tarjonneet mahdollisuuden ensin suostutella käyttäjiä tietyn poliittisen viestin taakse ja lopulta mobilisoida joukkoja eri tarkoituksiin.
Vaikuttamisella on ollut kaksi tavoitetta: arvoliberaalia valtakulttuuria haastavan vastakulttuurin luominen ja vakiinnuttaminen sekä vastakulttuuria edustavien poliitikkojen nostaminen merkittäviin päätöksentekoasemiin.
Verkon kautta organisoituneen oikeistoliikkeen pääasialliseksi puoluepoliittiseksi vaikutuskanavaksi valittiin perussuomalainen puolue, joka täytettiin ensin ”nuivilla” monikulttuurisuuden vastustajilla, ja joka lopulta vuonna 2017 kampanjoitiin vennamolaisesta populistipuolueesta moderniksi radikaalioikeistolaiseksi puolueeksi.
Poliittisena keihäänkärkenä on toiminut alkuvaiheessa ennen kaikkea maahanmuutto, mutta nykyisellään puolue edustaa yleisemmin vastakulttuurista vaihtoehtoliikettä, joka vastustaa yhteiskunnan kehitystä kohti arvoliberalismia.
Puolue hyödyntää edelleen digitaalista mediaa merkittävänä yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja kannattajien mobilisoinnin kanavana.
4. Verkossa käydyt kulttuuri- ja kertomussodat ovat osa perussuomalaisten vallankäyttöä. Tavoitteena on kyseenalaistaa, häiritä ja rikkoa hallitsevaa yhteiskuntakoneistoa ja demokraattista prosessia.
Kulttuurisodan keskeisiä työkaluja ovat (1) suuri yhteiskunnallinen kertomus ja uhriutumiseen perustuvat vastakertomukset sekä (2) mediatilan manipulointi. Pyrkimyksenä on heikentää yhteiskunnallisia instituutioita sekä kyseenalaistaa radikaaliin oikeistoon kohdistuvan kritiikin arvovaltaa ja uskottavuutta.
5. Perussuomalaisten poliittinen viesti rakentuu suurelle kertomukselle suomalaisen ja yleisemmin länsimaisen elämäntavan rappiosta. Sitä tukee kapinakertomus, jossa nykyjärjestelmään kyllästynyt kansa nousee vastarintaan ja palauttaa kulttuuriin sen perinteiset arvot.
Perussuomalaiset hyödyntää sekä mainonnassaan että poliittisessa viestinnässään tarinallista kehystä, joka ohjaa tulkitsemaan nyky-yhteiskunnan painajaismaisena dystopiana: elämme epäreilussa ja perinteisen elämäntavan hylänneessä yhteiskuntamallissa, joka on kehittymässä kohti vielä kauhistuttavampaa tulevaisuutta. Politiikkaa ajaa siis eteenpäin jaettu suuri kertomus eli laaja historiallinen selitys, jota hyödynnetään kognitiivisena ja viestinnällisenä työkaluna, ja joka auttaa yksilöitä samastumaan tiettyyn yhteisöön ja selittämään ajallista muutosta yhteisön näkökulmasta.
Perussuomalaisten suuressa kertomuksessa maailma on monikulttuurisen ja liberaalin ideologian mädättämä. Yhteiskuntaa hallitsee globalistista aatetta ja EU:n liittovaltiokehitystä ajava liberaali eliitti, joka tuhoaa suvaitsevaisuuden nimissä suomalaisen elämäntavan peruspilareita. Tummaihoisten katujengit hallitsevat kaupunkitilaa pelolla, feminismi ja gender-ideologia rikkovat perhe-elämää, vihervasemmistolainen ajattelu ja ”wokismi” ovat sumentaneet median ja tutkijoiden puolueettomuuden, ihmisten sananvapautta rajoitetaan, ja tavallinen kansalainen joutuu kärsimään kukkarossaan vihreän siirtymän seuraukset.
Vapautuksen voi tuoda ainoastaan kapinaliike, joka kyseenalaistaa vallitsevan väärämielisen ja vaarallisen kulttuurin ja sen arvot. Altavastaajana aloittavat vastarinnan edustajat lupaavat asettaa rajat paitsi maahanmuutolle, myös yleisemmin yhteiskunnallisille muutoksille. Yhteiskunnallinen järjestys sekä aito suomalainen elämäntapa on vielä mahdollista palauttaa, kunhan väärää ideologiaa edustavat ihmiset ja instituutiot kammetaan ensin vallasta.
Perussuomalaisten ja yleisemmin uuden kansainvälisen oikeistoliikkeen hyödyntämä suuri kertomus on houkutteleva tulkintamalli, sillä siihen sisältyy aitoja yhteiskunnallisia ja kulttuurisia muutoksia, jotka muut kulttuuriset tai poliittiset voimat vaikuttavat jättävän huomiotta. Radikaali oikeistopuolue näyttäytyy tällöin ainoana vaihtoehtona nykytilanteelle.
Kertomuksessa on myös selkeä moraali sekä sankarit ja konnansa. Se tarjoaa kenelle tahansa mahdollisuuden asettua hyveellisen kapinallisen sankarin rooliin – riittää, että on valmis taistelemaan hyvän puolella pahaa vastaan.
Kertomus päättyy moraaliseen sulkeumaan, järjestyksen palauttamiseen, eikä se koskaan etene vaiheeseen, jossa valta olisi uudella oikeistolla, ja nähtäisiin, mitä seurauksia sen toteuttamalla politiikalla tosiasiallisesti on. Kun oikeistoliike on noussut valtaan, kertomus siirtyy kuvaamaan, kuinka erilaiset ulkopuolisen ja vieraan ideologian edustajat yrittävät pahantahtoisesti horjuttaa oikeellisia vallankäyttäjiä.
6. Kulttuuri- ja kertomussodankäynti luo selkeän erottelun sisäryhmän ja ulkoryhmän välille. Ulkoryhmään kuuluvat ovat osa ongelmaa eli tarinan konnia.
Kuka tahansa, joka asettuu perussuomalaisten ajamia tavoitteita vastaan, voidaan asemoida tarinan konnaksi. Kaikki vakiintuneet puolueet nähdään tällöin globalistista ideologiaa pönkittävinä yhteiskunnan vihollisina. Vapaa media ja vapaa tutkimus ovat konnia, jos ne asettuvat vastustamaan oikeistoliikkeen tavoitteita. Sananvapauden puolustajat ovat konnia, jos tavoitteena on yhteiskunnallisen äänen turvaaminen mahdollisimman monille, tai sankareita, jos tavoitteena on oikeistoliikkeen oman äänenkäytön turvaaminen.
Näkemys yhteiskunnasta on mustavalkoisen kahtiajakautunut. Yhteiskunnallista todellisuutta eivät hallitse erilaisin painotuksin päätöksentekoaan harkitsevat ihmiset, vaan vallassa ovat aina joko mädännäiset globalistit tai heidän vastustajansa. Tapa tulkita todellisuutta sulkee ulos mahdollisuuden yhteiskunnalliselle keskustelulle: oikeiston poliittista linjaa kyseenalaistavat henkilöt tai liikkeet tulkitaan vahingollisiksi voimiksi, jotka on tukahdutettava.
7. Suurta kertomusta tukevat yksilöiden kokemuskertomukset, jotka kuvaavat, kuinka yhteiskunnallinen koneisto sortaa perinteisiä arvoja kannattavan kapinaliikkeen edustajia ja rajoittaa heidän oikeuksiaan.
Tunteisiin vetoavat kertomukset perustuvat samastuttaville kokemuksille oman viiteryhmän kaltoinkohtelusta. Niissä pääosaan nousee pieni ihminen, yksilö, joka joutuu suuren valtajärjestelmän uhriksi. Esimerkiksi Suomen Uutiset (joka ei kuulu Julkisen sanan neuvostoon toisin kuin muut puoluejulkaisut ja näyttäytyy siten pikemminkin verkon vastamediana kuin perinteisenä puoluelehtenä) uutisoi kesän 2023 hallituskohuista lähinnä valtamedian Vilhelm Junnilaan, Wille Rydmaniin ja Riikka Purraan kohdistamana ajojahtina. Puoluejulkaisun kokemuskertomuksissa tärkeintä ei ole se, mitä ministerit edustavat, vaan se, miten kaltoin Yle ja Helsingin Sanomat heitä kohtelevat.
Kuvakaappaus, Suomen Uutiset 3.8.2023
8. Kulttuurisodan lietsojat pyrkivät manipuloimaan mediatilaa vaikuttamalla sen tärkeimpiin puheenaiheisiin sekä hämärtämällä julkista keskustelua ja tuottamalla siihen tulkinnallisia epävarmuuksia. Jaettujen faktojen puute vaikeuttaa perussuomalaisen politiikan kritiikkiä.
Digitaalisen median huomiotaloudessa provokaatiot, spektaakkelit, moraalista raivoa herättävät kannanotot, oudot väitteet ja poliitikkojen yksityiselämä kiinnostavat usein enemmän kuin varsinaiset poliittiset päätökset tai syväluotaavat päivänpoliittisten aiheiden analyysit. Kun mediakenttä on täynnä identiteettipolitiikkaa, kohuja ja puolitotuuksien oikomista, peittyy esimerkiksi talouspoliittinen vallankäyttö helposti mediaseksikkäämpien aiheiden alle. Vaikka perussuomalainen puolue on hivuttautunut Timo Soinin valtakauden jälkeen yhä selvemmin osaksi talouspoliittista oikeistoa, käytännössä puolueen ajama leikkauspolitiikka jää usein toissijaiseksi puheenaiheeksi suhteessa puolueen arvopoliittisiin näkemyksiin.
Radikaalioikeistolaisen kulttuurisodan tavoitteena on usein yksinkertaisesti täyttää media niin suurella määrällä erilaista oikeiston agendaa edistävää ja totuusarvoltaan epäselvää uutismateriaalia, että faktat hukkuvat jonnekin jatkuvan uutisvirran ja sen tuottamien ristiriitaisten tulkintamahdollisuuksien alle. Yhdysvaltalainen oikeistostrategi Steve Bannon kutsuu strategiaa ”pelialueen hukuttamiseksi paskaan”.
Perussuomalaisten Matti Putkonen puhuu puolestaan medialle heitetyistä ”rapalan vieheistä”, koukun sisältävistä viestinnällisistä täkyistä, joilla pyritään kääntämään julkisen keskustelun suuntaa. Klassisena esimerkkinä toimii Putkosen tapa puhua ”räjähtävistä lepakoista” tuulivoiman mahdollisia terveyshaittoja kuvaavana ilmiönä. Kohu totuusarvoltaan epäselvästä väitteestä avitti vuonna 2016 alulle perussuomalaisten tuulivoiman vastaisen kampanjan ja peitti alleen keskustelua hallituksen muihin päätöksiin liittyvistä kysymyksistä. Rapala on Putkosen mukaan käyttökelpoinen työkalu erityisesti aiheissa, joihin liittyy paljon poliittisia ja taloudellisia intressejä sekä suuria tunteita.
Hukuttamisstrategia moninaisine täkyineen tukkii julkisen tilan erilaisilla käsitteellisillä ja tulkinnallisilla debateilla ja faktantarkistuksilla. Mitä on sananvapaus ja mitkä ovat sen rajat? Edustaako perussuomalaisten politiikka rasismia vai vain ”maahanmuuttokriittistä” väestötieteellisten tosiasioiden poliittista huomioimista? Onko rasismin käsite vesitetty Afrikan tähti -peliin ulottuvalla kolonialismin kulttuurisen perinnön kritiikillä? Onko väestönvaihtoteoria salaliitto vai ei? Uskovatko perussuomalaiset salaliittoihin? Onko kriittisesti perussuomalaisista kirjoittavan toimittajan nimen mainitseminen yhdessä negatiivisen kommentin kanssa tämän maalittamista? Syyllistyvätkö muutkin kuin perussuomalaiset median manipulointiin? Voiko uutta oikeistoa kutsua fasistiseksi liikkeeksi vai ovatko termin käyttäjät hassahtaneita vasemmistolaisia? Aiheuttavatko transsukupuoliset ihmiset uhkan WC-tiloihin? Voiko Suomen kokoinen maa vaikuttaa ilmastonmuutokseen? Mitä on woke-ideologia ja onko se mennyt jo liian pitkälle? Onko yliopistot täytetty kulttuurimarxisteilla? Käykö valtamedia ajojahtia perussuomalaisia vastaan vai toteuttaako se vain journalistista tehtäväänsä?
Uusi oikeisto hyötyy keskustelun jumittumisesta tämän kaltaisiin ylätason kysymyksiin, sillä ne aiheuttavat epäluottamusta yhteiskuntajärjestelmään ja kyynisyyttä suhteessa totuuteen ja sitä kannatteleviin instituutioihin. Faktat muuttuvat kilpaileviksi ”narratiiveiksi”, ja väitteiden totuusarvoa tärkeämpää vaikuttaa olevan niiden saavuttama huomio ja suosio.
Ympäristössä, jossa ihmisiltä puuttuvat jaetut faktat, jopa oikeistopolitiikkaa kritisoivien äänten on vaikea löytää konsensusta mistään asiasta. Esimerkiksi puhe perussuomalaisista rasistisena puolueena on helppo kuitata sillä, että puolue on luvannut irtisanoutuvansa rasismista, eivätkä kriitikot vain ymmärrä tarpeeksi hyvin nykyisiä maahanmuuttoon liittyviä realiteetteja tai puolueen edustajien argumentteja. Ja oikeastaanhan vika vaikuttaakin olevan niissä tahoissa, jotka perusteetta nimittelevät perussuomalaisia rasisteiksi ja natseiksi – mikä antaa meille oikeuden tällaiseen käytökseen, jos faktat kerran ovat epäselviä? Yhteistä poliittista rintamaa on mahdotonta muodostaa ilman jaettua todellisuuskäsitystä, ja tällainen tuntuu löytyvän nykytilanteessa lähinnä oikeistotoimijoilta heidän suuren kertomuksensa ansiosta.
9. Oikeistoliike tulkitsee itsensä järjen ääneksi, joka on valmis nostamaan esiin epämiellyttäviä yhteiskunnallisia totuuksia. Vastustajansa se leimaa tunteiden vallassa toimiviksi ja ideologian sumentamiksi valtakoneiston pönkittäjiksi.
Mikään liikkeeseen kohdistettu kritiikki ei tosiasiassa vaikuta kohteeseensa, sillä vastarintaliikkeen edustajilla on oma totuutensa, jota kritiikki ei pysty vaientamaan. Valtakulttuurin edustajat, jotka nimittelevät liikkeen kannattajia milloin rasisteiksi, milloin fasisteiksi tai natseiksi, ovat joko selkeitä poliittisia vihollisia tai hallitsevan kulttuurin hyödyllisiä idiootteja, jotka eivät ymmärrä oikeiston yhteiskunnallisen analyysin nyansseja. Siksi Jussi Halla-ahoa voidaan omien keskuudessa nimittää ironisesti Mestariksi, omaan viiteryhmään voidaan viitata Rydmanin tapaan termillä ”me natsit”, Junnilan Hitleriin viittaavat 88-vitsit naurattavat, ja valtamedian rasismianalyyseille voidaan viitata kintaalla.
10. Perussuomalaisten tapa tehdä politiikkaa heikentää demokratian toteutumisen kannalta välttämättömiä instituutioita kuten vapaata tiedonvälitystä ja tutkimusta.
Valta-asemaan noustessaan radikaalioikeistolaiset puolueet pyrkivät heikentämään riippumattomia tietoa tuottavia ja välittäviä instituutioita kulttuurisodan ohella myös poliittisella ja taloudellisella päätöksenteolla.
Kuten esimerkiksi perussuomalaisten Ylen rahoitukseen kohdistuvista leikkausvaatimuksista käy ilmi, päätöksiä voidaan perusteella yhtäältä talouspoliittisella järjenkäytöllä, toisaalta kulttuurisotaa lietsovalla suurella kertomuksella median liiallisesta liberalisoitumisesta. Tältäkin osin puolue pyrkii vaikeuttamaan yhtenäisen tilannekuvan syntyä: koska talouspolitiikka on epäsuora keino vaikuttaa Ylen sisältöihin, voi puolue yhtäältä väittää journalistiselle medialle, ettei sisältöihin kosketa, mutta toisaalta perustella leikkausvaatimuksia sosiaalisessa mediassa kannattajilleen nimenomaan ”ei-välttämättömiin” sisältöihin puuttumisena.
Radikaalin oikeiston kulttuurisodankäynti kylvää yhteiskunnalliseen ilmapiiriin epäluottamusta, epävarmuutta ja pelkoa vapaan mielipiteenilmaisun seurauksista. Puoluetoiminta hyötyy myös siihen virallisesti kytkeymättömistä kulttuurisodan radikalisoimista kannattajista, jotka kohdistavat vapaaseen tiedonvälitykseen väkivallan uhan.
***
Neljä käytännön esimerkkiä perussuomalaisten kulttuurisodankäynnistä:
Osin tahattomasti ja median virhetulkintojen kautta syntynyt kohu, jonka myötä perussuomalaisten poliittiset vastustajat, asiantuntijat ja media saatiin ennen pitkää näyttämään analyyseissaan täysin järjettömiltä salaliittoteoreetikoilta. Vilhelm Junnilan huomiota herättävä asustevalinta houkutteli ensin sosiaalisen median tekemään aiheesta ylitulkintoja, minkä jälkeen Wille Rydman pääsi sivaltamaan tutkijoita ja toimittajia väärän tiedon ja salaliittoteorioiden levittämisestä.
Pesukarhusolmio on tulkinnallisesti ylimääräytynyt visuaalinen merkki: yhtäältä sen voi tulkita vain ja ainoastaan pesukarhujen ikoniseksi representaatioksi, mutta koska solmion käyttökonteksti oli eduskunnan luottamusäänestyksessä poikkeuksellisen huomionarvoinen, epätavanomainen ja poliittisesti latautunut, houkutteli se esiin erilaisia symbolisia ja ironiseen sisäryhmäviestintään liittyviä selityksiä. Kun kuva tunnistettiin virheellisesti mesimäyräksi, alkoi mediamyllytys, jossa yritettiin avata arvo-oikeiston somekulttuurin erityispiirteitä suurelle yleisölle, mutta tuotettiin faktojen sijaan käytännössä vain todentamattomia tulkintoja ja ylitulkintoja, spekulaatioita ja kertomuksia. Junnilan solmiovalinta saattoi olla tietoinen visuaalinen mediatäky, mutta kukaan tuskin aavisti, kuinka pahasti huomiokoneisto ajautuisi hakoteille pesukarhujen lähettämän viestin tulkinnassa.
Perussuomalaiset hyödynsi täysimääräisesti median hämmennyksen. Kun Junnila kertoi solmion olevan puolisolta saatu lahja, ja kun median asiantuntija-analyysit epäonnistuivat kerta toisensa jälkeen osoittamaan yksiselitteisesti, että kyse oli tarkoitushakuisesta viestinnästä, avautui radikaalin oikeiston someyleisölle mahdollisuus naureskella natsipesukarhuja metsästäville journalisteille ja tutkijoille.
Kun oppositio vaati puhemies Jussi Halla-aholta heinäkuussa istuntotauon keskeyttämistä hallituksen ministereiden luottamuksen arvioimiseksi, perusteli Halla-aho kielteistä päätöstään legalististen ja historiallisten argumenttien ohella myös kokemuskertomuksella, jossa hän asemoi itsensä ja edustamansa puhemiesinstituution opposition mediavaikuttamisen kohteeksi. Halla-ahon kertomuksen mukaan oppositio yritti painostaa puhemiestä median kautta synnytetyllä arvovaltakonfliktilla. Subjektiivisella kokemuksella perusteltu väite oli äärimmäisen poikkeuksellinen, sillä puhemiehen rooli on perinteisesti ymmärretty poliittisesti neutraaliksi. Halla-ahon kertomus teki hänestä kulttuurisodan osapuolen ja horjutti luottamusta demokraattiseen prosessiin kuvaamalla opposition yhteiskuntarauhaa horjuttavina juonittelijoina ja esittämällä median toimijana, joka tarjoaa juonittelulle alustan.
Purra pahoittelee tekstin alussa kielenkäyttöään ja vakuuttelee, ettei ole rasisti. Varsin nopeasti teksti muuttuu kuitenkin kokemuskertomukseksi, jossa hän asemoi itsensä median ja cancel-kulttuurin uhriksi. Yhteiskunnan todellisia sortajia ja uhkakuvia vaikuttavatkin olevan tahot, jotka etsivät ”henkilöiden historiasta vääriä sanoja”, rankaisevat yksilöitä varomattomasta kielenkäytöstä ja syyttelevät perussuomalaisia rasismista vaikuttaakseen poliittiseen prosessiin.
Perussuomalaiset poliitikot voivat aina helposti puolustautua kriitikkojensa maalitussyytöksiltä, sillä suuri kertomus ja verkon vastakulttuuri hoitavat likaisen työn heidän puolestaan. Sosiaalisen median joukkovoima takaa sen, että nimellään puoluetta julkisuudessa kritisoivat saavat osakseen loka- ja uhkailukampanjoita, vaikka poliitikot itse eivät puuttuisi asiaan millään tavoin. Vaikutusta voi voimistaa kriitikon nimen maininnalla, eikä poliitikon silti tarvitse pelätä julkisen moraalikilpensä tahriintumista, ellei viesti sisällä suoraa kehotusta toimintaan.
