Digitalisaatio on tullut korkeakoulutukseen kuin huomaamatta. Uusia hallinnon ja opetuksen järjestelmiä ilmestyy opiskelijoiden ja henkilökunnan käyttöön pyytämättä ja yllättäen, ja heidän odotetaan ottavan ne käyttöön mukisematta. Käyttöön opastetaan videokursseilla ja oppailla, mutta vain harva ehtii osallistua tai perehtyä niihin. Käyttö opitaan auttavasti kollegalta.
Nykyisin tuntuu mahdottomalta ajatella, että opetus- ja tutkimustyötä voisi korkeakoulussa tehdä avaamatta tietokonetta ja pitämättä yhteyksiä monenlaisten digitaalisten tietoverkkojen ja järjestelmien avulla. Näin ei kuitenkaan ole ollut aina.
Digitaalisen vallankumouksen alku on 1960-luvulla, kun tietokoneiden käyttäjät saattoivat ottaa yhteyden toisiinsa keskustietokoneen välityksellä. Henkilökohtaiset tietokoneet kehitettiin seuraavalla vuosikymmenellä (McLellan III & Dorn, 2006). Kuitenkin vielä pitkään 1980-luvulla yliopistolaisten tärkein yhteydenpitoväline oli kirje ja sittemmin sen rinnalla faksi.
Tietokoneista ja tietoverkoista on tullut opettajien ja tutkijoiden jokapäiväisiä työvälineitä, joita ilman yliopistotyötä on vaikea kuvitella. Monet toiminnot kirjatenttien tarkistamisesta ja päivittäisistä sähköposteista työsuunnitelmien laatimiseen ja matkasuunnitelmien tekemiseen ovat muuttuneet ihmisvälitteisestä digitaaliseen muotoon (ks. Poster, 1990). Viimeisimpinä mukaan ovat tulleet internetin välityksellä toimivat opetus- ja neuvottelujärjestelmät.
Digitalisaatio ei vähennä vaan lisää opettajien työtä ja byrokratisoi yliopistotyön
Digitaalisten järjestelmien on uskottu vähentävän ihmistyön tarvetta, etenkin yksinkertaista toistotyötä. Näin se lupaa työn tehostumista eli säästöjä. Niinpä niin sanotun “digitalisaation” perusteella myös yliopistojen hallinnosta on irtisanottu työntekijöitä. Näin heidän työtään on lapioitu opettajien ja tutkijoiden tehtäväksi.
Hallintotyön lisääntyminen on vähentänyt opettajien ja tutkijoiden opetus- ja tutkimustyöhönsä käytettävissä olevaa aikaa. Se on myös lisännyt työn kuormittavuutta ja vähentänyt työn tekemisen mielekkyyttä ja sitoutumista (Torkkola et al, 2022). Opettajien ja tutkijoiden päivät täyttyvät tukipalveluilta jääneillä töillä, ja aikaa on yhä vähemmän opiskelijoiden kohtaamiseen.
”Päivittäisessä työssäni yliopistolla käytän matkahallintajärjestelmää, taloushallinnon eri järjestelmiä ja ohjelmia laskujen kirjaukseen ja hyväksyntään. Käytän myös projektihallintaohjelmia ja henkilöstöhallinnon alustoja – yhtä palkkaluokkien määrittelyyn, toista työajanseurantaan, kolmatta kehityskeskustelujen käymiseen ja hallinnointiin, neljättä henkilöstökoulutuksiin.” (Luhtakallio, 2022.)
Hallinnollisen työn kuvitteellisen vähentämisen lisäksi yliopistot ovat ottaneet käyttöön digitaalisia järjestelmiä, jotka ovat tehneet opettajien työstä yhä byrokraattisempaa (Graeber, 2015). Yliopisto-organisaatioiden yhdistyminen – niin sanotut yliopistofuusiot – on lisännyt byrokratisoitumisen astetta, jota voidaan arvioida hallinnollisten prosessien monimutkaisuuden, hierarkkisten tasojen ja muodollisten vastuiden perusteella (Frisbie, 1975). Tilanne saattaa tuottaa eettistä kuormittuneisuutta, jos työntekijä ei tiedä, mikä olisi oikea toimintatapa tai ei voi toimia sen mukaan, minkä tietäisi olevan oikein (Pihlajasaari et al., 2013).
Yliopisto-organisaatioiden yhdistyminen – niin sanotut yliopistofuusiot – on lisännyt byrokratisoitumisen astetta, jota voidaan arvioida hallinnollisten prosessien monimutkaisuuden, hierarkkisten tasojen ja muodollisten vastuiden perusteell.
Byrokratisoituminen ja toimintojen digitalisoiminen ovat pidentäneet vuorovaikutusketjuja ja olleet omiaan vähentämään ihmisten välistä kasvokkaista vuorovaikutusta. Organisaation koon kasvaessa työntekijät eivät enää useinkaan tiedä, mitä kollegat tekevät. Yliopistojen henkilökunta on etääntynyt toisistaan ja jäänyt toisilleen kasvottomiksi eli vieraantunut työn tekemisen inhimillisistä ehdoista.
”Ennen vanhaan” opettajat tapasivat ihmisiä esimerkiksi viedessään tenttikysymyksiä kanslistille, joka sitten toimitti ne tenttikuorissa tenttiin ja opiskelijoille, jossa opettaja tapasi tenttimään tulevia opiskelijoita. Nykyisin kanslisteja ja yleisiä tenttejä ei enää ole. Sen sijaan on sähköinen tenttijärjestelmä, johon opettajat ”vievät” kysymyksensä ja jossa he myös tarkastavat ne. Kasvokkainen vuorovaikutus on minimoitu.
Digitaaliset järjestelmät ovat ilmaantuneet organisaatioihin kuin aavelaivat sumusta: vain harvat tietävät niiden alkuperää tai olemassaolon perustetta. Samalla ne ovat ikään kuin muuttuneet välineistä itsetarkoituksiksi, joihin opettajien on pitänyt sopeutua: rengeistä on tullut isäntiä.
Opettajat ovat digitalisaation ulkopuolisia
Opettajat ja tutkijat ovat samaan aikaan digitalisaation ulkopuolisia ja sisäpuolisia. Ulkopuolisina he ottavat vastaan uudet digitaaliset järjestelmät. He eivät voi paljonkaan vaikuttaa järjestelmiin tai niiden käyttöönottoon. Heidän tehtäväkseen jää pelkkä sopeutuminen – tai hiljainen kapinamieli – ja työtuntiensa käyttö järjestelmien vaatimaan metatyöhön (Aroles et al., 2022).
Digitaaliset järjestelmät voivat lisätä kokemusta siitä, että opettajilla ja tutkijoilla ei ole valtaa päättää työstään ja siihen vaadittavista resursseista, mukaan lukien ajastaan, joka kuluu esimerkiksi ennen tukipalveluiden pyörittämien asioiden parissa. Kysymys on lopulta yliopistodemokratian tilasta, jos henkilökunnasta tulee sanelupolitiikan kohde myös digitalisaatiossa (ks. myös Kuusela, 2019). Käytännössä opettajien aika kuluu yhä enemmän erilaisten digitaalisten järjestelmien käyttöön, kuin tutkimukseen ja opettamiseen. Tämä on omiaan lisäämään opettajien vieraantumista työnsä keskeisimmistä sisällöistä.
Digitalisaation alkuaikoina, kun opetustyöhön soveltuvia digitaalisia välineitä kehitettiin, opettajien odotukset saattoivat vielä olla korkealla. Myöhemmin heidän arvionsa muuttuivat. Uudet digitaaliset järjestelmät toimivat huonosti ja lisäsivät byrokratian tuntua sen sijaan, että ne olisivat auttaneet työssä ja sen kehittämisessä. Opettajat kertoivat, että digitaaliset välineet olivat muuttuneet mahdollisuudesta pakoksi, ja tämä oli osaltaan heikentänyt kokemusta oman työn hallinnasta. (Teräs, Teräs & Suoranta, 2022.)
Digitalisaation alkuaikoina, kun opetustyöhön soveltuvia digitaalisia välineitä kehitettiin, opettajien odotukset saattoivat vielä olla korkealla. Myöhemmin heidän arvionsa muuttuivat.
Ero vanhaan ja uuteen aikaan on siinä, että aiemmin digitaalisuus liittyi enemmän tai vähemmän opetuksen kehittämiseen. Tavoitteena ja lupauksena saattoi joka tapauksessa olla opetuksen laadun, saatavuuden ja saavutettavuuden parantaminen. Nykyisinkin näistä puhutaan, mutta vaikuttaa siltä, että tärkein tavoite on tehostaa opetusta digitaalisilla järjestelmillä ja vauhdittaa opiskelijoiden läpivirtausta kohti työmarkkinoita. (Suoranta & Teräs, 2022.)
Digitaalisilla järjestelmillä pyritään joka tapauksessa korvaamaan ihmistyötä eli esimerkiksi opetuksen tukipalveluiden henkilökuntaa. Tämä on johtanut opettajien kokonaistyömäärän kasvuun ja akateemiseen urakointiin. Pelko on, että digitaalisilla järjestelmillä yliopistoista ollaan luomassa eräänlaisia tee se itse -etäopistoja ja -työpajoja. Tämän kehityksen jäljet näkyvät jo esimerkiksi Aalto-yliopiston taiteiden opetuksessa, jossa opiskelijoita on pyydetty menemään omalla rahalla työväenopiston keramiikkakurssille (Martikainen, 2023).
Kokemuksellisesti digitalisaatiota ei ole
Opettajien kokemuksellisesta näkökulmasta digitalisaatio ei jäsenny tai käsitteellisty abstraktina “digitalisaationa”, vaan erilaisina sähköisinä järjestelminä, joita tulee koko ajan lisää. Järjestelmien käyttö aiheuttaa myös osaamattomuuden, kiireen ja turhautumisen tunteita. Yliopisto-organisaation ja henkilökunnan tavoitteet ovat ristiriidassa: yliopiston kiihtyvä suorituskeskeisyys ja nopea aika ei vastaa opettajatutkijoiden tavoitetta tehdä työnsä hyvin ja perusteellisesti. Silti opetus- ja kulttuuriministeriön Korkeakoulutus ja tutkimus 2030-luvulle -vision kehittämisohjelmassa luvataan tehdä korkeakouluista Suomen parhaita työpaikkoja (OKM, 2017).
Näyttää siltä, että digitaalisia järjestelmiä tuodaan yliopistoihin, jotta yhä pienemmällä porukalla voitaisiin tehdä yhä enemmän. Nämä rationalisointipyrkimykset eivät useinkaan vastaa henkilökunnan käsitystä työn tekemisen tavoitteista vaan päinvastoin lisäävät työn kuormittavuuden tunnetta. Tällöin unohtuu, että opettajat ovat työnsä parhaita asiantuntijoita.
Siksi digitalisaatiota ei opettajien arkipäivän näkökulmasta ole oikeastaan edes olemassa. On vain päälle kasautuva määrä erilaisia tehtäviä, jotka odottavat digitaalisissa järjestelmissä hoitamistaan. Opettajien yleinen tulkintakehys onkin tuskaileminen, riittämättömyyden tunne (Churcher et al. 2023) ja usein myös osaamattomuus “järjestelmien tyrannian edessä”. Tämän kiteyttää professori Eeva Luhtakallion (2022) huudahdus: ”Minusta on tullut ohjelmistojen alamainen”.
Siksi digitalisaatiota ei opettajien arkipäivän näkökulmasta ole oikeastaan edes olemassa. On vain päälle kasautuva määrä erilaisia tehtäviä, jotka odottavat digitaalisissa järjestelmissä hoitamistaan.
Voiko digitaalisten järjestelmien käytöstä kieltäytyä? Kuuluko kieltäytyminen yliopistolaisen toimintamahdollisuuksiin? Ajatusta voisi verrata aseistakieltäytymiseen. Hieman samaan tapaan, kuin aseistakieltäytymistä, myös ”digitaalista kieltäytymistä” voi perustella eettisesti: jos digitaaliset toiminnot ja palvelut eivät paranna ihmisten elämää vaan heikentävät sitä, on viisasta olla käyttämättä niitä ja kehitettävä parempia järjestelmiä ja toimintatapoja.
Henrike Kohpeißa (2023) viehättää ajatus, että vieraannuttavan työn kokemus sysäisi liikkeelle muutosvaatimukset. Siksi hän ehdottaa, että työntekijöiden olisi suorastaan tavoiteltava työhönsä liittyviä vieraantumisen kokemuksia. Akateemisen työn digitalisoituminen tarjoaa tähän erinomaisia lähtökohtia.
Digitalisaation vieraantumisefektit koetaan usein akateemisen työn yksinäisyydessä. Vieraantumisen kriittinen tiedostaminen ja muutoksen aikaansaaminen tapahtuu vain harvoin, jos koskaan yksin: tarvitaan tutkimusta ja yhteistoimintaa, yhteistoiminnallista ja osallistavaa kanssatutkimusta (Kulmala et al., 2023), jotka tuovat esiin digitaalisen työn vieraantuneita piirteitä ja voivat ylittää ne.
Lähteet
Aroles, Jeremy, Bonneau, Claudi, & Bhankaraully, S. (2022). Conceptualising ‘Meta-Work’ in the Context of Continuous, Global Mobility: The Case of Digital Nomadism. Work, Employment and Society, 0(0).
Churcher, Millicent, Calkins, Sandra, Böttger, Jandra, Slaby, Jan (toim.) (2023). Affect, Power, and Institutions. Routledge.
Frisbie, Parker (1975) Measuring the Degree of Bureaucratization at the Societal Level. Social Forces 53(4), pp. 563-573.
Graeber, David (2015). The Utopia of Rules: On Technology, Stupidity, and the Secret Joys of Bureaucracy. Melville House.
Henrike Kohpeiß (2023) Targeted Alienation. Reimagining the Labour of Abolition. Teoksessa Churcher, Millicent, Calkins, Sandra, Böttger, Jandra, Slaby, Jan (toim.). Affect, Power, and Institutions. Routledge.
Kulmala, Meri, Spišák, Sanna & Venäläinen, Satu (toim.) (2023) Kanssatutkimus: Ihanteet ja käytännöt. Tampere University Press.
Kuusela, Hanna, Harju, Auli, Kaleva, Veera, Poutanen, Mikko, Raipola, Juha, Tervasmäki, Tuomas & Tomperi, Tuukka (2019) Kenen yliopisto? Tampereen yliopiston henkilöstön näkemyksiä yliopistojen johtamisjärjestelmistä ja itsehallinnosta.
Luhtakallio, Eeva (2022). Musertava lista työssä tarvittavista tietokonejärjestelmistä näyttää, miten meistä on tehty ohjelmistojen alamaisia.
Martikainen, A. (2023). Taideopetuksen mahalasku. Yle 16.9.2023.
McLellan III, J. & Dorn, H. (2006). Science and Technology in World History. Baltimore: The Johns Hopkins University Press.
Opetus- ja kulttuuriministeriö. (2017). Korkeakoulutus ja tutkimus 2030-luvulle. Vision tiekartta.
Pihlajasaari, Pia, Feldt, Taru, Lämsä, Anna-Maija, Huhtala, Mari & Tolvanen, Asko (2013). Eettinen kuormittuneisuus ja sen yhteydeteettiseen organisaatiokulttuuriin kaupunkiorganisaatiossa, suunnittelutoimistossa ja pankissa. Hallinnon tutkimus 32(2), 75–94.
Poster, Mark (1990). The Mode of Information. Poststructuralism and social context. University of Chicago Press.
Teräs, Hanna, Teräs, Marko, & Suoranta, Juha (2022). The life and times of university teachers in the era of digitalization: A tragedy. Learning, Media and Technology, 1–12.
Torkkola, Sinikka, Aarnio, Matti, Hatavara, Mari, Liikanen, Arja, Moskari, Ari, Valjakka, Jarkko & Viikki, Jorma (2022). Lisää tehtäviä, säätöä ja sähläystä Hallinto- ja tukipalveluiden henkilöstövähennysten ja tehtävien uudelleen järjestelyiden vaikutukset Tampereen yliopistoon.
Suoranta, Juha & Teräs, Marko (2022). ”Suomesta joustavan oppimisen mallimaa” – Digivisio 2030 -hankkeen ja korkeakoulutuksen digitalisaation kriittinen analyysi. niin & näin, 4, 30–45. https://netn.fi/node/8405