Lauantaina 6. lokakuuta heräsimme uutisiin Gazan kaistaleella valtaapitävän Hamasin tekemistä iskuista. Tällä kertaa ohjusiskuja oli tehty israelilaisiin kyliin ja kaupunkeihin poikkeuksellisen suurella volyymillä, minkä lisäksi Hamasin taistelijat olivat päässeet tunkeutumaan Gazaa saartavan aidan ohi puskutraktoreilla, liidokeilla ja veneillä. Yllätyshyökkäyksen turvin taistelijat onnistuivat ottamaan panttivangeiksi israelilaisia ja ulkomaalaisia siviilejä sekä surmaamaan Israelin turvallisuusjoukkojen jäseniä ja siviilejä. Poikkeuksellista on, että Hamasin ja palestiinalaisen aseellisen järjestön Islamilaisen Jihadin taistelijat onnistuivat ottamaan haltuunsa myös alueita Israelista, ainakin hetkellisesti.
Kuten Länsiranta, Itä-Jerusalem ja Golanin kukkulat, myös Gaza on ollut Israelin miehittämä vuodesta 1967 alkaen. Pinta-alaltaan Gaza on noin puolet Tampereen pinta-alasta, ja alueella asuu yli kaksi miljoonaa ihmistä. Asukkaista yli 80 prosenttia on vuoden 1948 pakolaisia jälkeläisineen – siis ihmisiä, jotka ajettiin kodeistaan Israelin valtion perustamisen yhteydessä. Israel harjoitti alueella vastaavaa asuttajapolitiikkaa kuin tällä hetkellä Länsirannalla ja Itä-Jerusalemissa, mutta siirtokuntalaisten vastustuksesta huolimatta Gazan siirtokunnat tyhjennettiin vuonna 2005. Tilanne muuttui entuudestaan, kun Hamas voitti Palestiinan parlamenttivaalit vuonna 2006 ja Israel alkoi saartaa Gazan kaistaletta vuonna 2007.
Siirtokuntalaisten poisvetäminen on tarjonnut mahdollisuuden toistuville sotilasoperaatioille, joissa on kuollut huomattava määrä palestiinalaisia siviilejä ja jotka ovat traumatisoineet alueen asukkaita ja tuhonneet Gazan kaistan infrastruktuuria.
Siirtokuntalaisten poisvetäminen on tarjonnut mahdollisuuden toistuville sotilasoperaatioille, joissa on kuollut huomattava määrä palestiinalaisia siviilejä ja jotka ovat traumatisoineet alueen asukkaita ja tuhonneet Gazan kaistan infrastruktuuria. Israelin saartotoimet sekä Egyptin sulkema valtioraja ovat tehneet Gazasta maailman suurimman avovankilan, jossa Israelin harkitusti harjoittama ihmis- ja tavaraliikenteen kontrolli ylläpitää kroonista köyhyyttä ja pulaa niin lääkkeistä kuin elin- ja rakennustarvikkeista. YK:n erityisraportoija totesi jo vuonna 2018, että Israelin toimet ovat tehneet Gazan kaistaleesta asuinkelvottoman. Tämä toisti vuonna 2012 julkaistun raportin ennusteen siitä, että vuoteen 2020 mennessä ongelmat veden, sähkön, koulutuksen ja terveydenhuollon kanssa tulevat vaarantamaan alueen elinkelpoisuuden.
Vaikka Hamasin lauantaisen hyökkäyksen mittakaava saattoi yllättää monet, mukaan lukien Israelin tiedustelupalvelun, ei se tullut täytenä yllätyksenä Palestiinan ja Israelin tilannetta läheltä seuranneille. Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet palestiinalaisalueilla ja erityisesti Länsirannalla ja Itä-Jerusalemissa ennätyksellisen väkivaltaisia. Tilanne on kärjistynyt varsinkin sen jälkeen, kun Israelin historian oikeistolaisin hallinto nousi valtaan vuoden 2022 joulukuussa. Maan johto on osaltaan edistänyt tilanteen kiristymistä, kun ministerit, joista osalla on taustaa väkivaltaisissa siirtokuntalaisjärjestöissä, ovat ennemminkin rohkaisseet kuin pyrkineet estämään palestiinalaisiin kohdistuvaa väkivaltaan. Israelin kansallisen turvallisuuden ministeri Itamar Ben-Gvir on myös kiertelemättä todennut, että palestiinalaisten oikeuksilla ei ole merkitystä hänen oikeuksiensa rinnalla. Israelin valtiovarainministeri Bezalel Smotrich on puolestaan järjestellyt niin sanotun lopullisen ‘ratkaisusuunnitelman’(‘Decisive Plan’), jonka mukaan alueella on tilaa vain yhdelle juutalaiselle valtiolle.
Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet palestiinalaisalueilla ja erityisesti Länsirannalla ja Itä-Jerusalemissa ennätyksellisen väkivaltaisia.
Israelin laittomia siirtokuntia on viime vuosien aikana laajennettu kiihtyvällä tahdilla, palestiinalaisten, niin muslimien kuin kristittyjen, uskonnonharjoittamista on rajoitettu ja palestiinalaisiin kohdistuneet hyökkäykset ovat jääneet järjestelmällisesti rankaisematta. Etenkin siirtokuntalaisten väkivaltaisuus on lisääntynyt uusiin mittasuhteisiin. Hamasin hyökkäyksen varjolla Israelin hallinto on nyt tarjoamassa lisäedellytyksiä väkivallalle jakamalla 10 000 rynnäkkökivääriä israelilaisille siviileille. Sen pyrkimyksenä on näin tekemällä muodostaa vapaaehtoisia iskujoukkoja rajojen läheisissä yhteisöissä ja niin kutsutuissa jaetuissa kaupungeissa, joissa asuu sekä israelinjuutalaisia että Israelin kansalaisuuden omaavia palestiinalaisia.
Tätä taustaa vasten ei ole yllätys, että Israelin armeija surmasi viime vuoden aikana enemmän palestiinalaisia kuin kertaakaan sitten toisen intifadan, palestiinalaisten kansannousun (2000–2005). Ilman tämänhetkistäkin eskalaatiota kuolonuhrien määrä olisi tänä vuonna ollut viime vuotta suurempi.
YK:n raportin mukaan vuoden ensimmäisen puoliskon aikana on tapahtunut kaikkiaan 591 palestiinalaisiin tai heidän omaisuuteensa kohdistunutta hyökkäystä. Tämä tarkoittaa yli kolmea hyökkäystä päivässä. Vain pari päivää ennen lauantain tapahtumia Länsirannalla tapettiin neljä palestiinalaista, kolme kuoli yhteenotossa Israelin sotilaiden kanssa ja yksi siirtokuntalaisen ampumana. Lisäksi vuoden 2023 aikana on pelkästään Länsirannalla tuhottu yli 750 palestiinalaista rakennusta ja yli tuhat ihmistä on jäänyt tuhoamisten takia kodittomaksi. Siirtokuntalaiset ovat hyökänneet palestiinalaisten asutuskeskuksiin, polttaneet lukuisia asuinrakennuksia useissa palestiinalaiskylissä (mm. Huwarassa) ja terrorisoineet niiden asukkaita. Kokonaisia yhteisöjä on pakkosiirretty asuinalueiltaan ja Israelin armeija on hyökännyt panssarivaunuilla ja ohjuksilla Jeninin pakolaisleiriin operaatiossa, joka oli mittavin Länsirannalla 20 vuoteen. Israelin sotilaat ovat tappaneet enemmän lapsia kuin kertaakaan tilastoinnin aloittamisen jälkeen, ja vuoden ensimmäisen kuuden kuukauden aikana on pidätetty lähes 4000 palestiinalaista – näistä osa on ilman oikeudenkäyntiä tehtyjä hallinnollisia pidätyksiä.
Vaikka nyt alkaneet Hamasin ja Israelin väliset taistelut ovat saaneet median, poliittiset päättäjät ja monikansalliset organisaatiot heräämään, palestiinalaisiin viime vuosina kohdistuneen väkivallan saama huomio on lännessä ollut minimaalista, parhaimmillaankin lyhytaikaista.
Väkivallan lisääntyminen on johtanut myös palestiinalaisten aseellisen vastarinnan uudelleenorganisoitumiseen, minkä johdosta myös israelilaisten kuolonuhrien määrä on lisääntynyt.
Vaikka nyt alkaneet Hamasin ja Israelin väliset taistelut ovat saaneet median, poliittiset päättäjät ja monikansalliset organisaatiot heräämään, palestiinalaisiin viime vuosina kohdistuneen väkivallan saama huomio on lännessä ollut minimaalista, parhaimmillaankin lyhytaikaista. Ainakaan se ei ole johtanut toimiin Israelia vastaan. Mikäli näin olisi tapahtunut, olisi palestiinalaisille osoitettu, että lännessä ei olla välinpitämättömiä heidän kärsimystään kohtaan ja tilanteeseen voisi olla mahdollista saada ratkaisu ilman nyt käynnissä olevaa eskalaatiota. Paikallaan laahanneet neuvottelut ovat tarjonneet palestiinalaisille ratkaisujen sijaan koko ajan huononevia vaihtoehtoja. Vuosikymmeniä jatkunut nöyryytyksen, terrorin, epävarmuuden ja väkivallan normalisointi on yhdistettynä Israelin asuttajakolonialistiseen politiikkaan tuottanut tilanteen, jossa palestiinalaisilla on vähän uskoa olosuhteidensa paranemiseen. Palestiinalaisilla on vähän hyväksyttäviä vaihtoehtoja reagoida kohtaamaansa epäoikeudenmukaisuuteen, ja usein reagointi kehystetään toimintana, joka muodostaa turvallisuusuhan ja jota vastaan Israelilla on siten oikeutus puolustautua.
Niitä väkivallan muotoja, joita Hamas on nyt näkyvästi kohdistanut israelilaisiin siviileihin, on Israel perustamisestaan saakka kohdistanut palestiinalaisiin: kidnappauksia, siviilien tappamista, kotien terrorisointia.
Kuitenkin niitä väkivallan muotoja, joita Hamas on nyt näkyvästi kohdistanut israelilaisiin siviileihin, on Israel perustamisestaan saakka kohdistanut palestiinalaisiin: kidnappauksia, siviilien tappamista, kotien terrorisointia. Tämän toteaminen ei vapauta Hamasia vastuusta sotarikosten osalta, mutta nostaa esiin kysymyksen tuomitsemisen ja empatian politiikasta: kenen julmuuksia vaadimme tuomittaviksi, kenen emme? Kenen poismenoa suremme, kenen jätämme huomiotta?
Kysymykset on entistäkin ajankohtaisempia nyt, kun Euroopassa on herätty puolustamaan ja tukemaan Ukrainan taistelua miehittäjää vastaan. Palestiinalaisten kohdalla tuki on valitettavan olematonta ja kehystetty toisin kuin Ukrainan kanssa, vaikka kansainvälisen lain näkökulmasta tilanteet ovat yksiselitteisen identtiset, niin velvoitteineen kuin oikeuksineen – mukaan lukien oikeus puolustautua miehittäjää vastaan. Etenkin viimepäivien vertaukset syyskuun 11. päivään, Pearl Harbouriin ja Venäjään kertovat hatarasta ymmärryksestä tilanteen taustoista ja alueen todellisuudesta ja luovat lähinnä ennakoivaa oikeutusta Israelin väkivallalle. Perustellut vertailukohdat löytyisivät ennemmin kolonialismin vastaisesta vastarinnasta, muun muassa Algeriasta tai Haitilta.
Kirjoitimme vajaa kaksi vuotta sitten lyhytjänteisen uutisoinnin ongelmista reaktiona siihen, miten Israelin toukokuussa 2021 toimeenpanemia pommituksia käsiteltiin suomalaisessa ja laajemmin läntisessä mediassa. Samat ongelmat ovat nähtävissä tälläkin kertaa. Vuoden 2021 toukokuun jälkeen palestiinalaisten arkinen todellisuus on muuttunut entistä väkivaltaisemmaksi. Tämä jää kuitenkin täysin huomiotta, mikäli tilanteen tarkastelun aloittaa sodan julistuksista ja Hamasin lauantaisesta hyökkäyksestä. Näkymättömiin jää myös yli sata vuotta jatkunut asuttajakolonialistinen politiikka, joka on ajanut palestiinalaiset koko ajan ahtaammalle, ja ne väkivallattoman vastarinnan muodot, joilla palestiinalaiset ovat vuosikymmeniä pyrkineet saamaan aikaan muutosta.
Paradoksaalista on, että samalla kun perustellusti pyydetään tuomitsemaan Hamasin siviileihin kohdistama väkivalta, on palestiinalaisten väkivallaton vastarinta kriminalisoitu Israelissa ja sitä pyritään enenevissä määrin kriminalisoimaan myös eri puolilla Eurooppaa, muun muassa Iso-Britanniassa ja Saksassa. Samaa linjaa osoittaa nyt Ranskan sisäministerin pyrkimys kieltää palestiinalaisille solidaarisuutta osoittavien mielenilmausten järjestäminen.
Vastauksena Hamasin viime viikonloppuiseen hyökkäykseen Israelin puolustusministeri Yoav Gallant on määrännyt Gazan rajoille totaalisen sulun, mikä tarkoittaa ruuan, polttoaineen ja veden jakelun loppumista. Israelin median ja poliittisten toimijoiden lausunnot heijastavat muiltakin osin viime vuosien kärjistynyttä ilmapiiriä, jossa palestiinalaisten oikeuksilla ja ihmisyydellä ei tunnu olevan tilaa. Israelin saarron kurjistamalla, yhdellä maailman tiheimmin asutuista ja köyhimmistä alueista, totaalinen sulku johtaa nopeasti humanitaariseen katastrofiin. Kuten Human Right Watch ehti jo todeta, kyseessä on siviileihin kohdistuva sotarikos.
Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, etteivät taistelut tule vähään aikaan rauhoittumaan. On lisäksi vaarana, että erityisesti Libanon tulee vedetyksi mukaan konfrontaatioon. Tilanteen eskaloituessa ja Israelin kostotoimien raaistuessa myös siviiliuhrien määrä tulee lisääntymään. Gazassa kokonaisia asuinalueita on jo nyt pommitettu maan tasalle ja Israelin asettama totaalinen sulku on vaikuttanut esimerkiksi sairaaloiden toimintaedellytyksiin, kun polttoaineen loppuminen sulki Gazan ainoan voimalaitoksen. Vaikka eskalaatio saataisiin päätökseen, ei se palestiinalaisten kannalta kuitenkaan tarkoita väkivallan loppumista, vaan sitä, että läntisen maailman huomio voi jälleen kohdistua toisaalle. Myös israelilaiset saavat varautua siihen, että vastaavat hyökkäykset tulevat muodossa tai toisessa toistumaan niin kauan kuin miehitys, saarto ja kiihtyvä kolonisaatiopolitiikka jatkuvat. Vuosikymmeniä jatkunut väkivalta, oikeuksien riistäminen, syventyvä erottelu- ja eristämispolitiikka sekä taloudellinen näivettäminen ovat synnyttäneet toivottomuuden ja tulevaisuudettomuuden horisontin, vihaa ja turhautumista, jotka purkautuvat hyökkäyksinä Israeliin. Oikeuksien riistäminen synnyttää aina vastarintaa
Kirjoittajat ovat tutkijoita Tampereen yliopiston Palestiina-tutkimusryhmässä.
