Korot ovat nousseet ja ruoka kallistunut. Myytävien asuntojen hinnat ovat alhaiset eikä asuntosijoittaminen enää kannata. Monet vielä pari vuotta sitten vallalla olleet uskomukset talouden hallinnasta ovat romuttuneet. Miten pärjäävät velalliset, esimerkiksi asuntovelalliset nuoret perheet, tai kulutusluottojen kanssa tasapainoilevat opiskelijat tai pätkätyöläiset uudessa yhteiskunnallisessa tilanteessa?
Kuluttajien taloudellinen toimintaympäristö monimutkaistui 2000-luvulla. Uusien finanssituotteiden voimakas markkinointi on luonut mahdollisuuksia ja riskejä, ja niiden käytössä tarvitaan yhä enemmän talousosaamista. Suomi on Vesa Muttilaisen (2002) mukaan siirtynyt viime vuosisadan lopulla ”säästöyhteiskunnasta luottoyhteiskuntaan”. Mutta 2000-luvulla voidaan puhua ”arkipäivän finansialisaatiosta” (Graeber 2011, 356), jolloin rahasta myös puhutaan enemmän.
Syyskuussa 2021 Helsingin Sanomat keräsi ”Rahakyselyn”. 355 vastauksesta otimme 74 vastaajan näytteen, jossa ns. välisukupolvi kuvaa aikuistuville lapsille antamaansa talouskasvatusta, kuten neuvoja ja ihanteita. He pohtivat myös omaa, lapsuudenperheessä saamaansa talouskasvatusta (Nätkin & Sahlgren 2023).
Suhtautuminen rahankäyttöön ja velanottoon vaihtelee sukupolvittain ja perhekulttuureittain. Sukupolvilla on erilainen toimintaympäristö ja usein myös arvokuilu. Nuorten elintaso on menneisiin sukupolviin nähden korkeampi, mutta niin ovat odotukset ja vaatimuksetkin. Nuoria vaivaa myös epävarmuus töiden saamisesta ja pysyvyydestä sekä tulevaisuudesta yleisestikin (Piispa 2018).
Noin 10-15 % nuorista aikuisista on perheen tuen ulkopuolella.
Aikuisuuteen siirtyminen on vaihe, jossa rahankäyttö tulee ajankohtaiseksi itsenäistymisen ja oman vastuun lisääntymisen vuoksi, vaikka jo teini-ikäiset ovat aktiivisia kuluttajia (Wilska 2010). Wilskan mukaan nuorten elintaso laskee täysi-ikäistymisen jälkeen, jos he muuttavat pois kotoa. Samalla eriarvoisuus tulee näkyviin, sillä nuorilla on erilaiset lähtökohdat siirtyä omilleen. Kriittisiä ”pärjäämisen” reunaehtoja ovat asuminen, opintojen rahoittaminen sekä yhteydenpito lapsuuden perheeseen ja sieltä saatu tuki. Noin 10-15 % nuorista aikuisista on perheen tuen ulkopuolella (Majamaa 2011). Nuortenkin velkaantuminen ja maksuhäiriöt ovat 2000-luvulla lisääntyneet, ja heidän velkaongelmansa on tunnistettu. Aineisto ei kuvaa kaikkein haavoittuvimpien nuorten aikuisten taustaa. Kukaan ei kertonut esimerkiksi lastensa luottotietojen menettämisestä, ylitsepääsemättömistä veloista, pikavippikierteestä, laittomista huumeveloista, velkajärjestelyistä tms.
Toisen nuoren aikuistumista tuetaan perheessä rahallisesti ja toinen siirtyy aikuisuuteen velkataakka mukanaan.
Vauraus ja sosiaalinen asema periytyvät sukupolvelta toiselle, perintöjen ja lahjoitusten mutta myös kasvatuksen ja tuen kautta. Toisen nuoren aikuistumista tuetaan perheessä rahallisesti ja toinen siirtyy aikuisuuteen velkataakka mukanaan. Yleensä nuoret ja nuoret aikuiset ovat kuluttajina haavoittuvassa asemassa, sillä heillä ei ole kriiseissä tarvittavaa kokemusta.
Sukupolvet ja raha
Aineistomme ei suoraan vastaa kysymykseen nuorten velallisten pärjäämisestä, sillä siinä puhuu ns. välisukupolvi, joka ohjeistaa aikuistuvia nuoria talousasioissa ja arvioi heidän hyvinvointiaan tulevaisuudessa. Informanttien, pääasiassa 1990-luvulla syntyneet lapset ovat aikuisuuteen siirtymisvaiheessa, mitä pidämme strategisena elämänvaiheena taloustaitojen ja muun elämänhallinnan kannalta.
Aineistosta välittyy erityisesti hyväosaisten/-tuloisten tavoitteellinen rahakasvatus. Suhteellisen moni ilmoitti ansaitsevansa yli 5200 euroa kuukaudessa. Halutaan, että lapset hankkivat koulutuksen sekä oppivat säästämään ”pesämunaa” ja myös sijoittamaan. Ihanteena on ”hyvätuloinen ja vakavarainen aikuisuus”. Velanotto edellyttää riskien hallintaa ja sen kanssa on tasapainoiltava. Kulutusluotoista velkaantumista saatettiin verrata huumeiden kokeiluun. Aikuistuvia lapsia autetaan aineiston mukaan paljon rahallisesti. Toiset auttavat, jotta lapset eivät joutuisi ottamaan opintolainaa. Toiset auttavat, että lapsi pääsisi vaurastumisen alkuun. Aikuisuuteen ohjataan ja taloutta tuetaan tiettyyn rajaan saakka, mutta loppu jää lapsen omalle kontolle. Auttamiseen liittyvät kommentit kuvastivat hyvin suvun raha- ja velka-asenteita.
Taloudellisen pärjäämisen ihanne oli vahva, suorastaan normatiivinen. Se voi kieliä myös ”vaurausviiruksesta”, ”statusahdistuksesta” tai ”luksuskuumeesta”, jotka merkitsevät kulissin ja statuksen itseisarvoista ylläpitoa.
Taloudellisen pärjäämisen ihanne oli vahva, suorastaan normatiivinen. Se voi kieliä myös ”vaurausviiruksesta”, ”statusahdistuksesta” tai ”luksuskuumeesta”, jotka merkitsevät kulissin ja statuksen itseisarvoista ylläpitoa. Ollaan ”kynsin ja hampain kiinni statuksessa”. (Wilkinson & Pickett 2011, 88–89.) 2000-luvun lapsuutta, jossa muun muassa vauvoille hankitaan osakesalkut sekä nuorelle rippilahjaksi asuntosäästötili ja ylioppilaslahjaksi omistusasunto, kuvataan ”investoidun lapsen” käsitteellä (Repo 2016). Rahan ja omaisuuden ylläpito näyttää hyvältä ja on tapana suvussa. Vauraus ja sosiaalinen asema periytyvätkin edelleen sitkeästi samoissa suvuissa sukupolvelta toiselle. (Kantola & Kuusela 2019, 11.) Toisaalta suomalaiset luottavat hyvinvointivaltion luomaan kollektiiviseen turvaan enemmän kuin esimerkiksi amerikkalaiset (ks. Graeber 2011) ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion uskotaan olevan resilientti, sitkeä ja selviytyvä, uusliberalismista huolimatta (ks. Julkunen 2017). Suomessa on historiallisistakin syistä heikko velkaantumiseen liittyvä riskinottohalukkuus, mikä voi juontaa juurensa esimerkiksi sotakorvauksista tai 1990-luvun lamasta. Pärjäämisen ihanteen voimakkuudessa voi kysymys olla toisaalta myös 2000-luvun hengestä ja taloudellisesta pakosta (ks. Kantola ym. 2022). Kantolan tutkijaryhmän mukaan 2000-luvun henki on ”tunne talouden kiristyvästä ruuvista”.
Pitkään rakennettu pohjoismainen hyvinvointivaltio palveluineen on ikään kuin taannut eri sukupolville individualistiset valinnanmahdollisuudet sekä vapauttanut hoivavelvollisuuksista ja riippuvuudesta lähimmäisistä. Tällainen elatuskuvio voi muuttua, jos hyvinvointivaltio rapautuu.
Sukupolvisuhteissa neuvotellaan rahasta enemmän kuin pikkulapsiperheessä. Aikuissukupolvien välillä ei ole lainsäädännöllisiä elatusvelvoitteita eikä velvoitteita puhaltaa yhteen hiileen. Vanhempien ei tarvitse elättää aikuisia lapsiaan eikä päinvastoin. Pitkään rakennettu pohjoismainen hyvinvointivaltio palveluineen on ikään kuin taannut eri sukupolville individualistiset valinnanmahdollisuudet sekä vapauttanut hoivavelvollisuuksista ja riippuvuudesta lähimmäisistä. Tällainen elatuskuvio voi muuttua, jos hyvinvointivaltio rapautuu, kuten kolmen nuoren aikuisen 62-vuotias isä toteaa:
”Tärkeintä on jälkikasvun onnellisuus mutta siihen usein kuuluu taloudellinen pärjääminen ja itsenäisyys. Olen myös painottanut, ettei yhteiskunnan tukiin kannata liikaa luottaa, koska politiikassa tuulet muuttuvat ja tuki voi kadota. Puhun näin 90-luvun laman kokeneena ja paljon rahaa menettäneenä.”
Jotkut sanoivat, että rahalla ja hyvällä palkalla on vain välinearvo, ja tärkeintä on koulutuksen avulla hankittu mielekäs työ. Vastauksista erottui ryhmä, vajaa kolmannes kaikista, joka korosti aikuistuvien lastensa onnellisuutta ja omaa päätösvaltaa, eikä pitänyt ”hyvätuloista ja vakavaraista aikuisuutta” itseisarvoisena.
Taloustaidot eivät näytä siirtyvän sukupolvisuhteissa eteenpäin kovin yksiselitteisesti ja suoraviivaisesti, eivätkä suvut tai perhekulttuurit ole samanlaisia. Aineiston mukaan rahan käytön tavoitteellisuus on se ylisukupolvinen selviytymismekanismi, jolla aikuistumisen haavoittuvuutta pyritään torjumaan. Tavoitteellisuus näyttäytyy hyvin aktiivisena valintana, joka periytyy ainakin hyväosaisten sukupolvisuhteissa.
Juho Saaren ym. (2020, 81) tutkimuksen mukaan myös korkean statuksen ammatit periytyvät ylisukupolvisesti aktiivisen esimerkin ja kasvatuksen kautta (myös Kantola & Kuusela 2019, 66–67). Niitä aineistossakin kuvailtiin vuolaimmin. Ylisukupolvinen huono-osaisuuskin ja kädestä suuhun eläminenkin näyttää myös periytyvän (Saari ym. 2020, 91) mutta passiivisemmin. Silloin lapsiin ei investoida (emt. 57), vaan heihin kohdistuu jopa hyväksikäyttöä ja välinpitämättömyyttä. Osa vastaajista oli saanut vanhemmiltaan kaoottisen esimerkin rahankäytöstä, ja jotkut heistä kokivat olleensa jopa vastuussa perheen raha-asioista.
Lapsuudenkodin ilmapiirin ”traumaattisuutta” korostaneet vastaajat eivät olleet kädestä suuhun eläjiä, vaan heillä näytti olevan tavoitteena sosiaalinen nousu.
Tavoitteellisuus saattoi periytyä myös lapsuudenkotiin nähden poikkeavana valintana. Jotkut kuvailivat vanhempiaan jotenkin kunnottomiksi: he olivat eri mieltä tai riitelivät rahasta, tuhlasivat tai olivat pihejä, niin että heistä poikkeava valinta oli tavoitteellinen säästäjä ja sijoittaja tai rento elämästä nauttija. Lapsuudenkodin ilmapiirin ”traumaattisuutta” korostaneet vastaajat eivät olleet kädestä suuhun eläjiä, vaan heillä näytti olevan tavoitteena sosiaalinen nousu. Lapsuudenkodissa saattoi olla resursseja, kuten akateeminen tai muu koulutus, mutta vanhempien elämäntapoja ei pidetty kunnollisina. Kukaan ei kertonut itse olleensa tuhlaajapoika/-tyttö.
Nuorten aikuisten hyvinvointi polarisoituu
Mitä nuoret aikuiset itse ajattelevat tilanteesta, on hyvä jatkotutkimuksen aihe. Miten perhekulttuuri vaikuttaa ihmisten tulevaisuuteen, kun heistä tulee kuluttajia ja ”kuluttajakansalaisia”, varsinkin nyt kun toimintaympäristö on muuttunut?
Suurin osa vastaajista kehui lapsiaan ja luotti heidän pärjäävyyteensä. Samalla koulutuksen merkitystä korostettiin voimakkaasti. Aineisto antoi kuitenkin vihjeitä siitä, että ainakin kädestä suuhun eläminen jatkuu sukupolvisuhteissa. Kaikkein syrjäytyneimmät nuoret aikuiset, joita ei tue kukaan (ks. Majamaa 2011), ovat silti aineistossa näkymättömiä. On syytä olettaa, että nuorten aikuisten hyvinvointi polarisoituu voimakkaasti. On nähtävissä sekä koulutuskilpailua että tulevaisuuden epävarmuutta (ks. Piispa 2018).
Jotkut arvioivat kuitenkin itsekriittisesti omia kykyjään ohjata nuorta. Vanhempien neuvot eivät aina mene perille toivotulla tavalla. ”Olen säästänyt lapselleni rahastoihin, mutta parempi olisi ollut opettaa työnteko ja pitää rahahanat tiukalla.”, sanoi 60-vuotias nainen, jolla on yksi lapsi. Sukupolvien välille voi tulla jopa valtataistelua hyvän aikuisuuden määrittelystä, väittävät brittitutkijat Kloep ja Hendry (2010).
Aikuistumisihanteissa nousi voimakkaasti esiin myös jännite yhtäältä rahanansainnan ja taloudellisen pärjäämisen ja toisaalta lapsen yksilöllisyyden, onnellisuuden ja ammatissa viihtymisen välillä. Vajaa kolmannes vastaajista korosti ensisijaisesti lasten omaa toimijuutta ja itsemääräämisoikeutta sekä onnellisuutta. Nämä vastaajat näyttivät pyrkivän autoritaarisuuden sijaan dynaamisuuteen ja suvaitsevaisuuteen sekä dialogiseen ja neuvottelevaan suhteeseen aikuistuvan lapsen kanssa (ks. Proulx & Helms 2008, 238, 819; Thompson 2005). Taustatiedoista ei voi suoraan päätellä, kenen perhekulttuuriin tällainen ajattelutapa kuuluu. Taustatiedoilla, joissa vastaaja ilmoitti ammatikseen asiantuntija-ammatin, asuvansa omistusasunnossa, tienaavansa yli 5201 euroa (bruttona) kuukaudessa ja kokevansa, että rahaa on käytössä ”riittävästi” tai ”ylimääräistäkin”, saatettiin suhtautua eri tavoin nuorten omaan päätöksentekoon. Aineiston ollessa pääasiassa lyhytsanaista arvojen ja ihanteiden ilmausta voi lisäksi miettiä, meneekö vanhempien ohjeistus välttämättä nuorille perille ja paljonko vastaajien lapset muistavat siitä, jos heiltä kysytään sitä 30 vuoden kuluttua.
Lapsille/nuorille halutaan nyt puhua rahasta enemmän kuin välisukupolven omassa lapsuudessa.
Säästöyhteiskunnan (Muttilainen 2002) olennainen piirre näyttää olleen, että raha-asiat olivat aikuisten asioita. Lapsille/nuorille halutaan nyt puhua rahasta enemmän kuin välisukupolven omassa lapsuudessa. Suurin osa välisukupolvesta ei muista, että vanhemmat olisivat juurikaan puhuneet rahasta lasten kuullen. Falkin ja Mäenpään (1997) mukaan jopa lottovoittajat koettivat salata voittonsa. Yli puolet ei kertonut voitosta edes lapsilleen.
Kaoottisesta aikuistumisesta (ks. Nätkin 2014, 23) ja ristiriidoista voi olla vaikeampi puhua kuin ihanteista. Kaoottisuutta aiheuttaa esimerkiksi päihteiden käyttö, johon liittyykin usein maksuhäiriöitä ja ylivelkaantumista (ks. Kaulio & Uotila 2009). Aineistossa ei kuvailla rahalla ohjailua, kiristystä ja lahjontaa tai muita negatiivisia kasvatuskeinoja. Vertaistukea vanhemmille tarjoavat Pia Kaulio ja Marja Uotila (2009, 37) neuvovat, että nuoren liiallinen vapaus ei aina toimi. On parempi asettaa pahassa velkakierteessä olevalle aikuistuvalle lapselle ulkoapäin rajat, eli antaa hänen luottotietojensa mennä, kuin auttaa häntä rahallisesti. Tällöin lapsi on turvassa myös itseltään.
Nuorten velkaantumisessa ja maksuhäiriöissä ei aina ole kysymys köyhyydestä vaan myös arvoista, asenteista ja taidoista (ks. Oksanen ym. 2017). Tulevaisuuden suunnittelu ja ennakointi on nuorille vaikeaa epävarmassa, riskejä täynnä olevassa yhteiskunnassa. Luottojen markkinointi on voimakasta, mikä voi vaikuttaa erityisesti aikuistuvan nuoren omaan harkintaan (Peura-Kapanen 2005, 12–13; Lehtinen 2017, 58; Oksanen ym. 2017). Kiristyvä ruuvi ja talouden pakot kapeuttavat rajattomilta tuntuvia mahdollisuuksia, mistä voi joutua uudessa toimintaympäristössä ja yhteiskunnallisessa tilanteessa maksamaan kohtuuttomat oppirahat.
Lähteet:
Falk, Pasi & Mäenpää, Pasi 1997. Lottomiljonäärit: tutkimus suomalaisista lottovoittajista. Helsinki: Gaudeamus
Graeber, David 2011. Debt: the first 5.000 years. New York: Melvillehouse
Julkunen, Raija 2017. Muuttuvat hyvinvointivaltiot: eurooppalaiset hyvinvointivaltiot reformoitavina. Jyväskylä: SoPhi
Kantola, Anu & Kuusela, Hanna 2019. Huipputuloiset: Suomen rikkain promille. Tampere: Vastapaino.
Kantola, Anu & työryhmä 2022. Kahdeksan kuplan Suomi. Yhteiskunnan muutosten syvät tarinat. Helsinki: Gaudeamus
Kaulio, Pia & Uotila, Marja 2009. Äiti ei jätä. Helsinki: Minerva.
Kloep, M & Hendry, L.P. 2010. Letting go or holding on? Parents’ perceptions of their relationships with their children during emerging adulthood. British Journal of Developmental Psychology (2010), 28, 817–834
Lehtinen, Anna-Riitta 2017. Nuorten asuntolainojen takaisinmaksu ja talousosaaminen. Teoksessa Niemi, Marja-Leena (toim.) Nuoret ja velka – Akatemiahankkeen tutkimuskoosteita. Lapin yliopisto, 53–67
Majamaa, Karoliina 2011. Dismissed intergenerational support? New social risks and the economic welfare of young adults. Journal of Youth Studies, Volume 14, Issue 6, 729–743
Muttilainen, Vesa 2002. Luottoyhteiskunta. Kotitalouksien velkaongelmat ja niiden hallinnan muodonmuutos luottojen säännöstelystä velkojen järjestelyyn 1980- ja 1990-luvun Suomessa. Helsinki: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos
Nätkin, Ritva 2014. Sukupuoleen ja sukupolveen kasvatetut – äitien reflektioita lastensa aikuistumisesta. Nuorisotutkimus. Vol. 32 (1), 18–33
Nätkin, Ritva & Sahlgren, Laura 2023. ”Velka on rumaa sanoi momma”: Ylisukupolvinen talouskasvatus perheissä. Kasvatus & Aika, 17(2), 5-22.
Oksanen, Atte, Aaltonen, Mikko, Majamaa, Karoliina & Rantala, Kati 2017. Debt problems, home-leaving, and boomeranging: a register-based perspective on early leavers. International Journal of Consumer Studies. DOI: 10.1111/ijcs.12348
Peura-Kapanen, Liisa 2005. Kuluttajien rahatalouden hallinta. Helsinki: Edita.
Piispa, Mikko 2018. Yhdeksän sanaa Y-sukupolvesta. Teos: Helsinki
Proux, C.M. & Helms, H.M. 2008. Mothers’ and Fathers’ Perceptions of Change and Continuity in Their Relationships With Young Adult Sons and Daughters. Journal of Family Issues 29 (2), 234–261
Repo, Katja 2016. Lastenhoito, investoitu lapsi ja lapsen ääni. Teoksessa Halmetoja, Antti, Koistinen, Pertti & Ojala, Satu (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo. Tampere: Tampere University Press, 67–73. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-0114-9
Saari, Juho, Eskelinen, Niko & Björklund, Liisa 2020. Raskas perintö. Ylisukupolvinen huono-osaisuus Suomessa. Helsinki: Gaudeamus
Wilkinson, Richard & Pickett, Katie 2011. Tasa-arvo ja hyvinvointi. Miksi tasa-arvo on hyväksi kaikille? Helsinki: HS-kirjat
Wilska, Terhi-Anna 2010. Tytöt, pojat ja talous. Teoksessa Halko, Marja-Liisa, Mikkola, Anne & Ruuskanen, Olli-Pekka (toim.) Naiset, miehet ja talous. Helsinki: Gaudeamus, 119–137
