Sosiologian professuuri, jonka juhlistamiseksi tämä luento on pidetty, on kiinnitetty Tampereen yliopistossa kahteen tutkimusalaan, sosiologiaan ja tieteen- ja teknologiantutkimukseen. Tämä sopii minulle erinomaisesti, sillä tutkimukseni on alusta asti liikkunut sosiologian ja tieteentutkimuksen välimaastossa. Pohdin juhlaluennossani, millaista tutkijan työ on tässä tutkimusalojen välimaastossa.
Annan esimerkkejä mitä asioita voi tutkia, jos on kiinnostunut siitä, miten tiedon avulla pyritään vaikuttamaan ihmisten elämään ja yhteiskunnallisiin käytäntöihin, ja pohdin tieteellistä tietoa elämän hallinnan välineenä.
Tarkemmin käsittelen sitä, millä tavoin elämän alkua ja loppua säädellään tiedon ja erilaisten teknologioiden avulla. Tällöin kohtaamme esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksiä: Keillä on oikeus saada lapsia yhteiskunnassamme? Miten vaikkapa koeputkihedelmöitys tai sukusolujen tallettaminen ja luovuttaminen muovaavat perhesuhteita? Onko ikääntyminen sairaus, jota tulee hallita kaikin mahdollisin tavoin? Kuuluuko kehon heikentyminen osaksi elämänkulkua vai ei?
Aluksi muutama sana kahdesta tutkimusalastani: Sosiologia on 1800-luvulla syntynyt ja kuluneen reilun sadan vuoden aikana vakiintunut oppiaine, kun taas tieteen- ja teknologiantutkimus on verrattain uusi ja monitieteinen oppiala.
Yleisenä yhteiskuntatieteenä sosiologia tarkastelee laajalti yhteiskunnallista elämää ja sen muutosta. Me sosiologit tutkimme yhteiskunnan rakenteita, arvoja ja normeja sekä yksilöiden, ryhmien ja organisaatioiden välistä vuorovaikutusta ja valtasuhteita.
Tieteen- ja teknologiantutkimus puolestaan on kehittynyt 1970-luvulta lähtien vastauksena muutoksiin ihmisen, tiedon ja erilaisten teknologioiden välisissä suhteissa. Usein tätä tutkimusta tehdään sosiologian oppiaineen alla. Minä ja monet muut sosiologit olemme kiinnostuneita siitä, minkälainen tieteellisen tiedon kyllästämä maailmamme oikein on. Asetamme yhteiskuntatieteellisiä kysymyksiä tiedontuotannolle, koska lähtöolettamuksena on, että tieteellinen tieto syntyy aina ajassa ja paikassa. Tiede ei nouse tyhjästä, vaan sitä tekevät ihmiset, tutkimuslaitokset, laitteet, rahoitusjärjestelmät ja poliittiset ilmapiirit.
Tämän hetken hyväksytyt tosiasiat, faktat, ovat historiallisesti kehkeytyneitä ja ne voivat olla tulevaisuudessa erilaisia.
Tämän hetken hyväksytyt tosiasiat, faktat, ovat historiallisesti kehkeytyneitä ja ne voivat olla tulevaisuudessa erilaisia. Toisaalta tieteelliset tosiasiat ovat sitkeitä, yleisesti jaettuja, eikä niitä helposti horjuteta. Tutkittu tieto on yksi länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen peruskivistä.
*
Perustelin kansainvälisille arvioitsijoille ja Tampereen yliopiston valmisteluryhmälle, että olen pätevä sosiologian professoriksi, koska johtamani tutkimushankkeet ovat onnistuneesti osoittaneet, miten elämän tieteellinen hallinta muuttaa ihmisenä olemisen ehtoja nyt ja tulevaisuudessa. Tämä on pollea väite, joka vaatii tietysti konkretisointia.
Yhdessä Riikka Homasen, Lotta Hautamäen, Elina Helosvuoren, Marianne Mäkelinin ja Emilia Tikan kanssa olemme tutkineet elämän alun ja lopun ehtojen muokkaamista. Olemme keskittyneet yhtäältä lisääntymiseen eli reproduktioon ja toisaalta ikääntymiseen Koneen säätiön, Suomen Akatemian ja Suomen Kulttuurirahaston rahoittamissa hankkeissa. Lisääntymisessä ja ikääntymisessä kiteytyy tällä hetkellä monia länsimaisen yhteiskunnan kipupisteitä. Kuten varmasti tiedätte, syntyvyys on laskenut Suomessa merkittävästi vuodesta 2010 lähtien. Kokonaishedelmällisyysluku oli viime vuonna 1,32 kun sen toivottaisiin olevan yli 2. Vastaavasti Eurostat ennustaa, että väestöllinen huoltosuhde eli yli 65-vuotiaiden osuus työikäisistä nousee Suomessa Euroopan korkeimpien joukkoon tämän vuosisadan loppuun mennessä. Mitä näiden numeroiden takana piilee? Muutostrendien ymmärtämiseksi tarvitaan yhteiskuntatieteellistä tutkimusta.
Yhdessä edellä mainittujen kollegoiden kanssa tutkimme, miten tieteellisen tiedon avulla elämän ongelmia otetaan haltuun, määritellään ja miten niihin pyritään vaikuttamaan. Olemme seuranneet erityisesti lääketieteellistä tutkimusta ja teknologioita. Lisäksi osana Venla Oikkosen johtamaa hanketta olen mukana tutkimassa sitä, miten lääketieteellinen tieto huomioi tai ei huomioi sukupuolta ja sen moninaisuutta. Sukupuolen ja etnisyyden asettamia haasteita elämän tieteelliselle hallinnalle tarkastelee myös uusi sosiologian tohtorikoulutettava ja väitöskirjaohjattavani Milla Hurme. Kaikki nämä tutkimushankkeet vaativat useita kymmeniä lääkäreiden ja tutkijoiden haastatteluita. Ne vaativat myös viikkoja ja kuukausia etnografista havainnointia eli luvallista hengailua tutkimuslaboratorioissa, klinikoilla, vertaistukiryhmissä ja tieteellisissä kokouksissa, paikan päällä ja virtuaalisesti. Lääketieteellinen tutkimus ja siihen nojaavat teknologiat ovat kiinnostavia, sillä niiden kautta todella yritetään auttaa sairaita ja hädänalaisia. Samalla tullaan muokanneeksi elämää itseään, jolloin ihmisenä olemisen ehdot, kuten tapamme syntyä ja kuolla, hiljalleen muuttuvat.
Lääketieteellinen tutkimus ja siihen nojaavat teknologiat ovat kiinnostavia, sillä niiden kautta todella yritetään auttaa sairaita ja hädänalaisia. Samalla tullaan muokanneeksi elämää itseään, jolloin ihmisenä olemisen ehdot, kuten tapamme syntyä ja kuolla, hiljalleen muuttuvat.
Mutta elävän elämän tutkiminen – niin luonnontieteissä kuin yhteiskuntatieteissä – on siitä jännittävää, että elämä pakenee hallintaa. Yksittäiset ihmiset tai laajemmat väestöryhmät eivät toimi kuten oletetaan tai toivotaan. Tieteellinen tieto pyrkii määrittämään ja tietämään kohteensa, mutta elämän hallinta ei suinkaan ole yksisuuntaista tai aukotonta. Tutkimushankkeissa olemme jäljittäneet, miten inhimillinen elämä – niin lisääntymisessä kuin ikääntymisessä — vastustaa hallintakäytäntöjä ja tuottaa yllätyksiä tietämiselle. Kun elämä niin sanotusti potkii vastaan, tieteelliset ja poliittiset käytännöt saattavat muuttua ongelmallisiksi ja niitä joudutaan muuttamaan. Tällöin ihmisenä olemisen ehdoista yleensä kiistellään. Kiistellään esimerkiksi siitä, millaista on normaali ikääntyminen, tai siitä, millaisia ovat yhteiskuntamme hyväksymät perhe- ja sukulaisuusmuodot.
Kriittinen yhteiskuntatiede tutkii juuri tätä: se hahmottaa tietämiseen ja hallintaan liittyviä valtasuhteita ja eriarvoisuuden isoja ja pieniä mekanismeja. Vaikka suomalainen yhteiskunta on moderni, maallistunut ja individualistinen eli yksilöiden oikeuksia kunnioittava, hyvinvointivaltio on kuitenkin biopoliittinen siinä mielessä, että elämään puututaan yhteiskunnallisen edun nimissä. Minua on tutkijanurani hämäristä ja sekavista alkuajoista asti kiinnostanut, miten juuri lisääntyminen ja erityisesti naisen ruumis uuden elämän synnyttäjänä ovat yhteiskunnallisen vallankäytön ja teknologisten kokeiluiden kohteena.
*
Reilut 22 vuotta sitten vastaanotin Westermarck-seuran gradupalkinnon sosiologipäivillä tässä samassa salissa. Olin kirjoittanut tutkielmani 1900-luvun alun laittomista aborteista käyttäen aineistona Helsingin raastuvanoikeuden materiaalia. Olin innostunut ranskalaisen filosofin Michel Foucault’n valta-analytiikasta, feministisestä ruumiillisuuden tutkimuksesta ja historiallisesta sosiologiasta. Kiitospuheessa yritin muistaakseni kovasti peitellä hermoiluani siitä, että työn aihe oli niin outo ja harrastamani sosiologia jotakin muuta kuin mainstreamia, mitä se sitten mielikuvissani olikaan. Haaveilin tutkijantyöstä, mutta aavistin, että minua kiinnostavat aiheet ja lähestymistavat, jotka ponnistavat jollain tapaa tieteenalojen välimaastosta.
Mutta sosiologia otti vastaan ja kannatteli. Yleisenä yhteiskuntatieteenä sosiologia on teoreettisesti laaja-alainen ja tutkimusaiheiden suhteen ihastuttavan salliva. Joillekin oppiaineen laajeneminen ja erikoisalaistuminen on ollut hälyttävä kehityssuunta – on esimerkiksi ajateltu, että tieteenalan kova teoriaydin uhkaa kadota. Ymmärrän näitä huolia, mutta itselleni sosiologian teoreettinen laaja-alaisuus ja sallivuus on kuitenkin ollut akateemisen ponnistelun elinehto. Kunnioitan ja käytän alan klassikoita ja yleisesti hyväksyttyjä tutkimusmenetelmiä. Samalla on käynyt niin, että olen tarttunut työtehtäviin ja yhteistyökuvioihin, joissa tutkimuksen tekeminen tieteenalojen rajapinnassa korostuu. Olen tuottamassa tietoa metodisesti kokeellisemmissa asetelmissa kuin aikaisemmin.
Vuosien kuluessa tutkijan katseeni on myös kääntynyt historiasta yhä selkeämmin nykyisyyteen ja tulevaisuuteen – sinne, minne meidän kaikkien on vaikea nähdä.
Jos yliopistossa hakee mitä hyvänsä pysyvää opetustehtävää, joutuu pitämään opetusnäytteen aiheesta ”oppialasi tulevaisuus”. Tulevaisuuden tai tulevaisuuksien liputtaminen ja nimeäminen kunnianhimoisten tutkimushankkeiden otsikoissa mahtaa jo kyllästyttää rahoituslaitostenkin arviointipaneeleja. Omaa julkaisuluetteloani kun katselen, niin olen saanut kollegoideni kanssa tungettua sanan ”future” hämmästyttävän moneen tieteelliseen artikkeliin. Riikka Homasen kanssa järjestimme viime vuonna jopa ison kansainvälisen konferenssin Tampereella otsikolla Reproductive Futures.
Mistä on kyse? Olemmeko alkaneet sotkea yhteiskunnallisen muutoksen kriittistä analyysia jonkinlaiseen ennustajan kristallipallon pyörittelyyn?
Omalla kohdallani näen kaksi kehityskulkua, jotka saattavat selittää tutkimuksen kääntymisen kohti tulevaisuutta.
Ensinnäkin ne lääketieteelliset käytännöt ja bioteknologiset innovaatiot, joita olen päässyt etnografisessa kenttätyössä seuraamaan, ovat itsessään kurotuksia kohti tulevaisuuden maailmaa. Tässä maailmassa esimerkiksi ihmisen ihosoluista saadaan muokattua kantasoluja, jotka sitten erilaistetaan sukusoluiksi. Tämä tarkoittaisi, että jotkut ihmiset saattaisivat voida hankkia lapsia ihonsa avulla. Synteettisiä sukusoluja on jo onnistuttu tuottamaan hiirillä. Miksi ei ihmiselläkin onnistuttaisi, ajan kanssa?
Kun olen seurannut lisääntymistä koskevaa biolääketieteellistä tutkimusta, olen myös päätynyt pitkäikäisyyden tutkijoiden pariin. Elämän alku ja loppu kiertyvät toisiinsa. Reilu vuosi sitten pitkäikäisyyden tutkimuksen maailmankongressissa Lontoossa nimekkäät tutkijat ja riskipääoman sijoittajat pohtivat yhdessä, miten vanhenemiseen liittyvää lihasmassan katoamista voitaisiin estää lääkityksen avulla. Tulevaisuudessa, monet toivoivat, ihminen saa elää satavuotiaaksi terveenä eikä ruumis petä ennen kuin ihan lopussa. Eräs biogerontologian professori totesi, että ”evoluutio ja luonto ovat tehneet osansa, nyt on meidän ihmisten hoidettava asia loppuun”. Elämää on siis näiden informanttien mukaan hallittava tieteellisen tiedon avulla ja sen ehtoja on muokattava yhteisen hyvän nimissä. Tällaiset tutkimusaiheet pakottavat ajattelemaan ja kirjoittamaan tulevaisuudesta ja sen spekulatiivisista, epävarmoista ulottuvuuksista.
Mutta on toinenkin painava syy, miksi tulevaisuus on uinut niin monen sosiologin tutkimukseen.
Elämme ilmastokriisin, lajikadon ja antroposeenikiistojen aikaa. Tulevaisuus huolettaa ja se tulee ilmi, kun haastattelemme tutkijoita ja havainnoimme tieteellisen tiedon tuotantoa. Lisääntyminen ja ikääntyminen ovat joillekin paitsi väestötieteellisiä, myös planetaarisia kysymyksiä. Koska bioteknologiat osallistuvat ihmiselämän, mutta myös muiden elollisten olentojen elämän muokkaamiseen, on relevanttia selvittää, miten nämä erilaiset huolet kytkeytyvät toisiinsa ja millaista toimintaa ne tuottavat.
Olemme kirjoittaneet yhdessä väitöskirjaohjattavieni kanssa näistä tulevaisuuteen liittyvistä teemoista myös metodologisesta näkökulmasta. Väitämme, että tulevaisuushuolien korostuminen tieteellisessä elämän hallinnassa asettaa meidät yhteiskuntatieteilijät uusiin, joskus kiistanalaisiinkin asemiin. On entistä vaikeampaa ja kenties myös epäuskottavampaa pysytellä ulkopuolisena havainnoijana ja haastattelijana, kun tutkimusinformantti palauttaa kysymyksiä takaisin meille.
”Sinä olet yhteiskuntatieteilijä. Mitä sinä ajattelet tämän teknologian eettisistä riskeistä?”
”Voidaanko ajatella näitä tulevaisuuksia yhdessä?”
Kun on poliittisesti epäselvää ja kiisteltyä, millaisia tulevaisuuksia esimerkiksi pohjoismainen hyvinvointivaltio itselleen haluaa, sosiologien täytyy olla paikalla jäljittämässä tieteellisten tosiasioiden ja tulevaisuuskuvien muutoksia.
Tutkijan ja tutkittavien roolit saattavat tällöin vaihdella ja rajat hämärtyä. Tätä kutsutaan tiedon yhteistuottamiseksi – co-creation of knowledge. Kun on poliittisesti epäselvää ja kiisteltyä, millaisia tulevaisuuksia esimerkiksi pohjoismainen hyvinvointivaltio itselleen haluaa, sosiologien täytyy olla paikalla jäljittämässä tieteellisten tosiasioiden ja tulevaisuuskuvien muutoksia. Samalla me osallistumme itse niiden tuottamiseen, mistä on syytä olla entistä tietoisempi. Minua innostaa tällaisen metodologisen työn kehittäminen ja sitä meillä on tekeillä myös Elina Mäkisen johtamassa hankkeessa, joka yhteistyössä erilaisten toimijoiden kanssa tarkastelee tieteellisiä ja teknologisia ponnisteluita päästä eroon eläinkokeista tulevaisuuden lääketieteessä.
*
Tämänkaltaisia aiheita voi siis tutkia, jos tekee työtä sosiologian ja tieteen- ja teknologiantutkimuksen välimaastossa. Lopputuloksena on erilaisia tutkimusraportteja – perusteltuja kertomuksia siitä, miten tieteellisen tiedon avulla pyritään vaikuttamaan ihmisten elämään ja yhteiskunnallisiin käytäntöihin. Nämä kertomukset ovat sosiologian ydinaluetta ja ovat olleet sitä jo oppiaineen alkuajoista lähtien.
Tässä eräänä päivänä mieleeni palautui eräs hankala tenttikirja, jota me sosiologian opiskelijat jouduimme tenttimään 90-luvulla. Kyse on huonosti saksasta englantiin käännetystä, mutta kiinnostavasta kirjasta nimeltä Between Literature and Science: The Rise of Sociology. Tässä teoksessa Wolf Lepenies osoittaa, että sosiologian alku 1800-luvulla oli jatkuvaa kamppailua omasta paikasta luonnontieteiden ja kirjallisuuden välissä. Se oli tasapainoilua kylmän rationaalisuuden ja tunteiden kulttuurin välillä. Se oli kiistelyä sosiologialle ominaisista tutkimusmetodeista ja tieteellisesti pätevistä tavoista kuvata teollisen vallankumouksen mullistamaa maailmaa.
Sosiologia tapahtuu erilaisten tiedontuotannon tapojen välimaastossa. Tämä tarkoittaa myös sitä, että ei tarvitse tehdä valintaa kylmän rationaalisuuden ja tunteiden kulttuurin välillä, tai tiukkojen metodien ja luovempien lähestymistapojen välillä.
Kun sosiologian professorina arvioin tilannetta nyt, tuntuu, että samojen kysymysten kanssa painiskellaan edelleen. Sosiologian ei kannata lähteä imitoimaan luonnontieteitä, mutta emme ole myöskään kaunokirjailijoita tai kirjallisuuskriitikoita. Niin kutsuttuna kolmantena kulttuurina luonnontieteiden ja humanististen tieteiden välissä sosiologian on ylläpidettävä paikkansa jaetun todellisuuden erittelemisessä, kuvaamisessa ja selittämisessä. Näiden sosiologian historiallisten lähtökohtien muistaminen on tärkeätä. Sosiologia tapahtuu erilaisten tiedontuotannon tapojen välimaastossa. Tämä tarkoittaa myös sitä, että ei tarvitse tehdä valintaa kylmän rationaalisuuden ja tunteiden kulttuurin välillä, tai tiukkojen metodien ja luovempien lähestymistapojen välillä. Sosiologian professorina haluan olla edistämässä tällaista kriittistä sallivuutta – tai sallivaa kriittisyyttä.
Juhlaluennon lopuksi haluan vielä korostaa, että sosiologia(kaan) ei ole yksinäistä sankari-nero-toimintaa. Tutkimus on parhaimmillaan arkista ja antoisaa yhteistyötä välkkyjen ihmisten kanssa, josta iloitsee hankalinakin päivinä. Olen oppinut opiskelijoiden, ohjattavien ja kollegoiden avulla, millainen tutkija, opettaja ja johtaja haluan olla ja olen siitä heille tavattoman kiitollinen. Odotan innolla, mitä työni Tampereen yliopiston sosiologian professorina tuo mukanaan.
Alustus perustuu sosiologian juhlaluentoon, jonka kirjoittaja piti 13.10 2023 Tampereen yliopistolla.
Kirjoittaja on sosiologian professori ja Tampereen yliopiston tiedon, tieteen, teknologian ja innovaatioiden tutkimuskeskus TaSTI:n johtaja. Kirjoittajan kuva: Studio Metsä.
