Suurin osa kartanoiden päärakennuksista ja talousrakennuksista on yhä jäljellä, mutta ne ovat julkisessa omistuksessa saaneet uusia käyttötarkoituksia juhla- ja näyttelytiloina, ravintoloina, kahviloina ja työtiloina. Esimerkiksi Hatanpään kartanon päärakennus on nykyisin kokous- ja juhlatilana, jossa pidetään kesäisin myös kahvilaa. Haiharan kartano toimii taidekeskuksena, jonka rakennuksissa järjestetään konsertteja, näyttelyitä, teatteriesityksiä ja muita tapahtumia ympäri vuoden. Molemmat kartanot omistaa Tampereen kaupunki.
Kartanoita on edelleen myös yksityisomistuksessa, ja osa niistä toimii vielä maatilana. Kaarilan ja Teiskolan kartanot ovat yhä samojen sukujen hallussa, jotka ovat omistaneet niitä yli kahden vuosisadan ajan. Kaarilan pellot ja metsät on myyty Tampereen kaupungille jo 1960-luvulla, mutta Teiskolassa harjoitetaan edelleen maanviljelyä. Kartanoita on myös purettu. Niistä yksi on Kaukajärven kartano, jonka rakennusten jäännöksiä ja puiston vanhoja puita on yhä nähtävissä Vehmaisten Kaukaniemessä. Pohdin tässä artikkelissa, miksi Kaukajärvelle syntyi kartano 1900-luvun alussa ja mitkä seikat johtivat sen purkamiseen 70 vuotta myöhemmin.
Kaukajärven kartano oli Messukylän kunnan suurin maatila maailmansotien välisenä aikana. Se ei ollut historiallinen kartano, vaan tiloja yhdistelemällä syntynyt suurtila, jota alettiin kutsua kartanoksi.
Kaukajärven kartano oli Messukylän kunnan suurin maatila maailmansotien välisenä aikana. Se ei ollut historiallinen kartano, vaan tiloja yhdistelemällä syntynyt suurtila, jota alettiin kutsua kartanoksi. Suurtilalla tarkoitetaan maatilaa, johon kuuluu vähintään sata hehtaaria peltoa. Tällaisia ”uusia kartanoita” syntyi 1800-luvulta lähtien, kun maatalous alkoi kaupallistua. Niitä perustettiin kaupunkien lähialueille, rautateiden läheisyyteen tai luonnonkauniisiin paikkoihin.[1]
Kaukajärven suurtilalla oli useita piirteitä, joita liitettiin kartanoihin: suuri maaomaisuus, komea päärakennus, laaja puisto, säätyläisomistus ja suuri palveluskunta.
Kaukajärven kartano perustettiin entisille Hatanpään kartanon maille Messukylään
Kaukajärven suurtilan perusti 1900-luvun alussa Bertel Grahn, joka oli syntynyt Haiharan kartanossa. Pankinjohtajana Tampereella toiminut Grahn vaikutti vuosikymmeniä Tampereen talouselämässä ja oli aktiivisesti mukana myös kaupungin seura- ja kulttuurielämässä. Varat maatilan hankintaan hän peri yritystoiminnassa rikastuneelta isältään, kapteeni Anshelm Grahnilta, joka oli itse perustanut Haiharan kartanon suurine päärakennuksineen 1870-luvulla Messukylän Haiharan kylään.[2] Monet teollisuudella ja kaupalla vaurastuneet liikemiehet ostivat tai perustivat kartanon. Maaomaisuus oli heille sijoituskohde, mutta uudet tilanomistajat olivat usein myös varsin kiintyneitä maaseutuun ja maalaiselämään sekä innostuneita maataloudesta ja sen kehittämisestä.[3]
Maanviljelystä ja karjanhoidosta kiinnostunut Bertel Grahn osti perinnöllään Hatanpään omistajalta Fedi Idmanilta Messukylän itäosassa sijainneita kartanon torppia ja lampuotitiloja sekä muita tiloja, tilanosia ja palstatiloja alueelta.[4] Lampuoti oli kokonaisen tilan vuokraviljelijä, kun taas torppari vuokrasi tilan osaa, torppaa. Molemmat maksoivat vuokransa tekemällä päivätöitä kartanoon. Maatalouden kaupallistuessa kartanot halusivat päästä eroon vuokraviljelijöistään, sillä päivätyöjärjestelmä ei vuosisadan vaihteen Suomessa enää vastannut ajan tehokkuus- ja rationalisointivaatimuksia. Kartanot liittivät lähellä olevia vuokratiloja kartanon omaan viljelyyn saadakseen lisää peltoalaa kaupallisen maatalouden harjoittamiseen ja myivät pois kauempana olevia.[5] Kun Fedi Idman järkeisti Hatanpään tilanhoitoa myymällä osan kartanon sivutiloista, hän samalla mahdollisti uuden suurtilan syntymisen Messukylään.
Lampuodit ja torpparit irtisanottiin, sillä Grahn teki Kaukajärven kartanosta palkkatyövoiman käyttöön perustuvan modernin suurtilan, jossa koko peltoala oli talon omassa viljelyssä. Kun hän peri sisarpuoleltaan Naimalta Haiharan kartanon 1930-luvun alussa, hänen omistamiensa tilojen yhteispinta-ala oli noin 800 hehtaaria, josta peltoa oli yli 200 hehtaaria. Grahnin maat melkein sulkivat sisäänsä koko Messukylän puoleisen osan Kaukajärveä.[6]
Linnamainen päärakennus ja suuret talousrakennukset Kaukaniemessä
Lähes kaikki lampuotitilojen vanhat rakennukset purettiin, ja tilalle rakennettiin kokonaan uusi rakennuskanta, joka sijoitettiin Kaukajärven pohjoisrannalla olevaan Kaukaniemeen. Pääosa rakennuksista valmistui 1905–1911.
Päärakennuksen rakennushistoria on poikkeuksellinen, sillä sitä laajennettiin muutaman vuoden sisällä moneen otteeseen. Ensin rakennettiin Torkel Nordmanin suunnittelema melko vaatimattoman näköinen yksikerroksinen hirsihuvila Kaukaniemessä sijaitsevan Sonnivuoren länsirinteelle. Kun Bertel Grahn avioitui Dagmar Hammarénin kanssa, Nordmanilta tilattiin uudet piirustukset, joissa huvilaa laajennettiin rinnettä alas länteen ja ylös pohjoiseen, jolloin rakennuksesta tuli osittain kaksikerroksinen.
Grahnit asuivat tilalla lähinnä kesäisin.[7] Talvet he viettivät Tampereella, jossa heillä oli kaupunkiasunto. Isännän poissaolessa tilanhoidosta vastasi pehtori. Eurooppalaiseen kartanokulttuuriin kuului, että osa vuodesta asuttiin kaupungissa ja osa maaseudulla. Suomessa tilanomistajaperheet muuttivat kartanoihinsa – kuten porvarisperheet kesähuviloilleen – yleensä koulujen päätyttyä kesäkuun alussa ja takaisin kaupunkiin palattiin vasta elo-syyskuun vaihteessa juuri ennen koulujen alkamista. Oli tapana, että perheen äiti ja lapset viettivät koko kesän maalla, kun taas perheen isä kulki maatilalta kaupunkiin työhön. Bertel Grahn totesi, että hän ei tarvinnut kaupunkiasuntoa työnsä takia, sillä Tampereelle oli Vehmaisista hyvät junayhteydet. Kaupunkiasunto oli vuokrattu ”perheen mukavuuden vuoksi”. Grahnit asuivatkin kaupungissa vain vuoden pimeimpinä kuukausina. Talvellakin he oleskelivat osaksi Kaukajärvellä, mutta kaupunkiin jäätiin yöksi erityisesti silloin, kun oli kokouksia, konsertteja tai huvitapahtumia. Kaupunkiasunto kuului kartanoasumisen traditioon, mutta kartano miellettiin yleensä perheen varsinaiseksi kodiksi.[8]
Oli tapana, että perheen äiti ja lapset viettivät koko kesän maalla, kun taas perheen isä kulki maatilalta kaupunkiin työhön. Bertel Grahn totesi, että hän ei tarvinnut kaupunkiasuntoa työnsä takia, sillä Tampereelle oli Vehmaisista hyvät junayhteydet.
Kartanorakentamista tutkineen Anne Sumnerin mukaan uuden päärakennuksen kautta rakennuttajan oli mahdollista osoittaa yhteiskunnallista asemaansa ja varallisuuttaan sekä identiteettiään kartanonomistajana.[9] Kun Bertel Grahn nimitettiin 1909 Pohjoismaiden Osakepankin apulaisjohtajaksi, arkkitehti Wivi Lönn teki huvilan muutossuunnitelman, jossa rakennusta laajennettiin edelleen kohti pohjoista. Huvilasta tehtiin nyt linnamainen kartanorakennus, jossa oli kaksi tornia, rapattu julkisivu ja näyttävä pääsisäänkäynti. Toiseen kerrokseen oli sijoitettu kaikki talon keskeisimmät huonetilat: sosiaalisen kanssakäymisen tilat eli sali, ruokasali, kirjasto sekä isännän ja emännän huoneet, perheen yksityiset tilat eli vanhempien makuuhuone ja lastenhuone sekä talousosa, johon kuului keittiö, tarjoiluhuone ja palvelijoiden huone. Sisätilat olivat valoisia ja avaria, ja talon parvekkeilta avautuivat vaikuttavat näköalat yli Kaukajärven.[10] Rakennuksen valmistuttua Grahnit muuttivat pysyvästi asumaan Kaukajärvelle.
Talous- ja työväenrakennukset olivat ehkä päärakennustakin tärkeämpiä, sillä tila piti saada tuottamaan.
Talous- ja työväenrakennukset olivat ehkä päärakennustakin tärkeämpiä, sillä tila piti saada tuottamaan. Suurin osa talousrakennuksista valmistui 1905–1906. Talouspihan muodostivat väentupa, viljamakasiini, tiilinavetta ja kolme pitkää talousrakennusta. Talouspihan ulkopuolella oli työntekijöiden asuinrakennuksia, mylly, paja ja kartanon saha. Väentupa oli talouspihan toiminnallinen ja työnjohdollinen keskus. Siellä asuttiin, ruokailtiin ja pidettiin työväenjuhlia ja sinne kartanon työntekijät kerääntyivät aamulla työnjakoon. Kaukajärven kartanon suuret talousrakennukset edustivat uutta rakentamisen tapaa, jossa aikaisemmin tyypillisesti erillisinä rakennuksina sijainneet tallit, kalustovajat, rehuladot ja muut vastaavat tilat oli yhdistetty saman katon alle. Kaukajärvellä oli kaikkiaan 39 rakennusta.[11]
Puutarha ja oma näkötorni
Kaukajärven puutarhan suunnitteli Helsingin kaupunginpuutarhuri Svante Olsson, ja se oli suurimmillaan lähes viisi hehtaaria. Kartanon puisto oli yhdistelmä eri puutarhatyyleistä. Päärakennuksen edustalla sijaitsi muotopuutarha, jota ympäröi Kaukajärven rantaan ulottuva maisemapuisto. Maantieltä päärakennukselle johti koivukuja. Sonnivuoren kallioisilla rinteillä oli luostaripuutarhaksi nimetty alue kivikkokasveineen. Hedelmä- ja marjatarha, keittiöpuutarha ja kaksi kasvihuonetta sijaitsivat Sonnivuoren itäpuolella. Kaukajärvellä oli oma puutarhuri, ja tilalla toimi kauppapuutarha.[12]
Kaukajärven kartanon erikoisuuksia olivat talvipuutarha ja näkötorni. Wivi Lönn suunnitteli päärakennuksen yhteyteen talvipuutarhan, johon oli käynti pohjakerroksesta. Suoraan asuinrakennukseen liittyvät kasvihuoneet olivat harvinaisia Suomessa, mutta yleisiä Englannissa, jossa Lönn oli käynyt opintomatkoillaan.[13] Talvipuutarha oli ylellisyys, joka sopi kartanoasumisen statukseen. Sonnivuorelle 1908 rakennettu puinen näkötorni oli arkkitehti Birger Federleyn piirtämä, ja se kohosi 24 metrin korkeuteen. Siinä oli kaksi näköalatasannetta, kellomainen kattorakenne sekä pitkä ja siro torninhuippu. Sonnivuorella ja näkötornissa käynti kuuluivat Kaukajärven vilkkaan seuraelämän ohjelmanumeroihin. Torni purettiin ilmeisesti 1930-luvun alussa, sillä muistitiedon mukaan kirkontornia muistuttanut näkötorni houkutteli kutsumattomia vieraita läheiseltä maantieltä kartanon pihaan.[14]
Lypsykarjatalous pääelinkeinona
Suomen maataloudessa siirryttiin viljanviljelystä paremmin kannattavaan lypsykarjatalouteen 1800-luvun jälkipuoliskolla. Tuotantosuunnan muutosta vauhditti viljan maailmanmarkkinahinnan romahtaminen ja yleinen kaupallistumiskehitys. Kaupunkien kasvu lisäsi maataloustuotteiden kysyntää, nosti hintoja ja takasi tuotteiden aiempaa suuremman ja tasaisemman menekin.[15]
Suurtilan perustamisen motiivina Bertel Grahnilla näyttää olleen laajamittaisen karjatalouden harjoittaminen. Lähistön kasvava teollisuuskaupunki loi toiminnalle erinomaiset edellytykset. Grahn kasvatti ja jalosti ayrshire-karjaa, joka oli tyypillisesti herraskartanoiden karjarotu. Kaukajärvellä oli sotienvälisenä aikana keskimäärin 70 lehmää ja kaikkiaan noin sata nautaeläintä.[16]
Suurtilan perustamisen motiivina Bertel Grahnilla näyttää olleen laajamittaisen karjatalouden harjoittaminen. Lähistön kasvava teollisuuskaupunki loi toiminnalle erinomaiset edellytykset.
Maitokuski ajoi päivittäin maidon kaupunkiin, jossa kartanolla oli omat tinkiasiakkaansa. Maitotinki tarkoitti etukäteen sovittua tai tilattua maitomäärää, joka haettiin itse tilalta tai saatiin kotiovelle toimitettuna. Osa maidosta myytiin suoraan kartanosta lähialueen asukkaille. Maidon lisäksi Kaukajärveltä myytiin Tampereelle vain viljaa ja puutarhatuotteita. Hevosia oli 20–30. Työhevosten lisäksi kasvatettiin ravi- ja ratsuhevosia ja harjoitettiin hevosjalostusta. Kartanossa elettiin melko pitkälle omavaistaloudessa, sillä hevosten ja lehmien lisäksi pidettiin lampaita, vuohia, sikoja, kanoja, ankkoja, hanhia ja kalkkunoita sekä mehiläisiä.[17]
Kaukajärven kartanossa oli suuri palveluskunta
Kaukajärvellä työskenteli parisenkymmentä vuosipalkkaista työntekijää ja lisäksi palkattiin tarvittaessa tilapäistyövoimaa esimerkiksi rakennustöihin ja heinän- ja viljankorjuuseen. Oli pehtori eli tilanhoitaja, vouti eli itse työhön osallistuva etumies, karjakko, kuski ja myöhemmin autonkuljettaja, seppä, emännöitsijä, keittäjä, sisäkkö ja apusisäkkö, muonamiehiä, renkejä ja piikoja sekä mylläri, puutarhuri ja puutarhatyöntekijöitä. Gunvor-tytärtä varten hankittiin lastenhoitaja ja ruotsinkielinen kotiopettaja. Jokaisella oli oma tehtävänsä ja asemansa palkolliskunnan sisäisessä hierarkiassa. Kaukajärvellä keittäjä ja sisäköt asuivat päärakennuksessa ja ruokailivat kartanon keittiössä. Väentuvassa asuivat ja ruokailivat karjakko, emännöitsijä ja navettapiiat. He kaikki olivat talon ruuassa. Perheelliset työntekijät asuivat erillisissä asunnoissa ja valmistivat itse ruokansa. Pehtorilla oli käytössään kaksi huonetta ja keittiö; muut asuivat perheen koosta riippumatta huoneen ja keittiön asunnoissa.[18]
Muonamiehet muodostivat Kaukajärvellä tärkeimmän maataloustyövoiman. Muonamies oli vuosipalkkainen, perheellinen työntekijä, joka sai osan palkasta rahana ja osan luontoispalkkana. Luontoispalkkaan kuului elintarvikkeita, asunto, polttopuut ja perunamaa. Lypsykarjatalouden laajentuessa suurtilojen navetoissa tarvittiin yhä enemmän työvoimaa. Lypsäminen oli naisten työtä, ja yksi piika lypsi aamuin illoin 10–12, jopa 15 lehmää. Lypsyaikojen välillä navettapiiat olivat kesällä peltotöissä ja talvella he tekivät puhdetöitä.[19]
Kartano puretaan
Bertel Grahnin kuoltua 1940 Dagmar Grahn vuokrasi kartanon maita ja rakennuksia ja asui itse palvelijoidensa kanssa päärakennuksessa. Kartanoa vuokrasi 1940-luvulla vapaaherra G. von Haartman ja 1950-luvulta lähtien Reino Avonius ja hänen 1955 perustansa yhtiö, Saarioinen Oy. Saarioinen kasvatti Kaukajärven pelloilla hedelmäpuiden, marjapensaiden ja koristepensaiden taimia sekä vihanneksia ja mansikkaa. Kaukajärvessä oli yhtiön kalanviljelyaltaita. Kartanon talousrakennuksissa toimivat taimitarhan lajittelutilat ja pakkaamo, Saarioisten sikala sekä Artekno Oy, jonka kangaspaino oli sijoitettu entiseen navettaan ja lujitemuovitehdas sikalaan.[20]
Dagmar Grahn myi 1952 kartanon ja Kaukajärven pohjoispuoliset maat Tampereen kaupungille. Kaupunki jatkoi Grahnin tekemiä vuokrasopimuksia, mutta vuokralaisten hallussa olleita rakennuksia ei kunnostettu.
Dagmar Grahn myi 1952 kartanon ja Kaukajärven pohjoispuoliset maat Tampereen kaupungille. Kaupunki jatkoi Grahnin tekemiä vuokrasopimuksia, mutta vuokralaisten hallussa olleita rakennuksia ei kunnostettu. Päärakennus palveli Saarioisten työntekijöiden asuntoina, mutta yhtiö halusi 1974 luopua rapistumaan päästetyn rakennuksen kunnossapidosta. Talon katto vuoti, ja siellä oli talvisin kylmä asua. Tampereen kaupungin kiinteistöosasto selvitti päärakennuksen korjaus- ja käyttömahdollisuuksia ja päätyi suosittelemaan rakennuksen purkamista. Kaukajärven maisemaa hallinnut linnamainen päärakennus purettiin Tampereen kaupunginhallituksen päätöksellä talvella 1975, mikä oli yllätys monille lähiseudun asukkaille.[21]
Tampereelle oli jo 1972 syntynyt kansanliike puolustamaan kaupungin rakennettua kulttuuriperintöä, ja taidemuseossa 1973 pidetty Tampereen jugend -näyttely oli nostanut yleiseen tietoisuuteen kaupungin jugend-rakennusten purkamisen.[22]
Kaukajärven kartanon päärakennus oli yksi jugend-kauden persoonallisimpia asuinrakennuksia Tampereella. Sen syrjäinen sijainti ja nopeasti tapahtunut purku olivat ehkä syynä, ettei mitään sen pelastamiseksi ehditty tehdä. Kartanoa tutkineen taidehistorioitsija Paula Kivisen mukaan päärakennus olisi ollut kunnostettavissa. Vaikka talon julkisivurappaus oli osin lohkeillut, hirret sen alla olivat terveitä.[23] Kiinteistöosaston laskelmissa kunnostamista ei pidetty taloudellisesti kannattavana, eikä rakennukselle katsottu olevan mitään käyttöä. Jugend eli suomalainen art nouveau oli tuohon aikaan väheksytty ja ehkä halveksittukin tyylisuunta, eikä edes kaupungin oman arkkitehdin, Wivi Lönnin, töitä vielä riittävästi arvostettu. Saarioisten taimitarha siirtyi pois Kaukajärveltä jo 1960-luvulla ja yhtiön muu toiminta 1970-luvun kuluessa. Kartanon rakennukset jäivät tyhjilleen, ja loputkin niistä hävitettiin 1980-luvun alussa.[24]
Kaupungilla ei rakennusten purkamisen jälkeen ollut alueelle mitään käyttöä, vaan se jäi vuosikymmeniksi luonnontilaan. Ainoa suunnitelma kartanoalueen hyödyntämisestä oli 1970 tehty toteutumatta jäänyt ehdotus korkeatasoisen kongressi- ja leirintäkeskuksen rakentamisesta Kaukaniemeen.[25] Tällä hetkellä entinen kartanomiljöö on lähiseudun asukkaiden virkistysalueena.
Kaukajärven kartano syntyi yhden miehen projektina, kun Bertel Grahn halusi sijoittaa varallisuuttaan maahan ja rakennuttaa luonnonkauniille paikalle, hyvien kulkuyhteyksien päähän kasvavasta kaupungista, oman kartanon. Maatilan perustamisen motiivina hänellä oli kaupallisen lypsykarjatalouden harjoittaminen, mutta kartano oli hänelle ennen kaikkea koti, jossa Tampereella työskennellyt pankkimies saattoi kiireisen kaupunkielämän vastapainona nauttia perheineen maalaiselämästä.
Kartanon rakennusten purkamisen taustalla oli Tampereen kaupungin voimakas maanhankinta, kun se 1900-luvulla osti runsaasti ympäristön maatiloja. Tilakauppojen mukana kaupungin omistukseen tuli paljon rakennuksia, eikä niille kaikille löytynyt mitään käyttöä.
Kartanon rakennusten purkamisen taustalla oli Tampereen kaupungin voimakas maanhankinta, kun se 1900-luvulla osti runsaasti ympäristön maatiloja. Tilakauppojen mukana kaupungin omistukseen tuli paljon rakennuksia, eikä niille kaikille löytynyt mitään käyttöä. Kun 1800-luvun lopun ja 1900-luvun rakennuksilla ei vielä 1970-luvulla ollut mitään itseisarvoa, niiden purkaminen näyttäytyi taloudellisesti järkevänä. Usein niiden annettiin hoitamattomina ränsistyä – kuten tapahtui Kaukajärven kartanon rakennuksille – jolloin purkamista ei vastustettu.
Tampereen kartanot muuttuivat 1900-luvun yhteiskunnallisten muutosten tahdissa
Tampereen lähiseudun kartanot elivät vielä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kukoistuskauttaan. Ne kasvattivat maaomaisuuttaan ja lisäsivät peltoalaansa, ja uusia päärakennuksia, suuria navettoja ja moderneja työväenrakennuksia rakennettiin lähes joka tilalle. Kartanot olivat oman maaseutualueensa keskuksia, ja niiden omistajaperheet olivat huomattavan aktiivisia ja vaikutusvaltaisia toimijoita myös Tampereen kaupungin taloudellisessa, poliittisessa ja sosiaalisessa elämässä. Seudun kartanot selvisivät pitkään kaupunkiympäristön ja yhteiskunnan muutoksista uudistumalla. Uudenaikaisiin navettoihin hankittiin lisää karjaa, kehitettiin tehokkaita maidonmyyntitapoja, puistoja ja puutarhoja uudistettiin ja perustettiin kauppapuutarhoja. Maataloustuotantoa suunnattiin sellaisiin tuotteisiin, joista oli kysyntää kaupungissa ja joista sai parhaan hinnan.[26]
Suuri muutos Tampereen ympäristössä tapahtui 1910-luvulla, kun isoimmat kartanot, Hatanpää ja Lielahti, siirtyivät pois yksityisomistuksesta ja menettivät näin merkityksensä toimivina kartanoina ja suurina maatiloina.
Suuri muutos Tampereen ympäristössä tapahtui 1910-luvulla, kun isoimmat kartanot, Hatanpää ja Lielahti, siirtyivät pois yksityisomistuksesta ja menettivät näin merkityksensä toimivina kartanoina ja suurina maatiloina. Tampereen kaupunki osti Hatanpään kartanon 1913 ja sijoitti sairaalansa Hatanpään niemelle, jolloin kaikki tärkeimmät kartanorakennukset muutettiin sairaalakäyttöön. Lielahden kartanomiljöö muuttui tahdasalueeksi, kun J. W. Enqvist Oy rakensi sinne selluloosatehtaansa 1914, ja yhtiön konttori ja toimitusjohtajan asunto sijoitettiin kartanon päärakennukseen. Osittain Hatanpään ja Lielahden entisille maille syntyi kuitenkin 1900-luvun alussa kaksi uutta suurtilaa: Kaukajärvi ja Niemi.[27]
Kun kaupunkiasutus levittäytyi voimakkaasti kartanoiden maille, maatalouden harjoittaminen kaupungin ympäristössä alkoi vaikeutua. Kartanoiden omistajat itse edistivät kaupungistumista vuokraamalla ja myymällä maata asutustarkoituksiin ja teollisuutta varten.[28] Viimeistään 1960-luvulla Tampereen lähiympäristön kartanot luopuivat maanviljelystä ja karjanhoidosta ja myivät maansa kaupungille tai rakennusliikkeille. Kartanoista jäi uuden asutuksen keskelle jäljelle yleensä vain rakennusryhmä puistoalueineen.
KIRJALLISUUS
Ackerman, James S. 1990: The Villa. Form and Ideology of Country Houses. Princeton: Princeton University Press.
Avotie, Kaisu & Avotie, Leena 2011: Saarioinen. Kartanosta elintarvikekonserniksi. WSOY.
Gadd, Carl-Johan 2000: Den agrara revolutionen 1700–1870. Det svenska jordbrukets historia. Borås: Natur och Kultur/LTs förlag.
Halila, Aimo 1974: Alfred Kordelin. Porvoo: WSOY.
Jutikkala, Eino 1969: Maalaisyhteiskunta siirtoväen tuloon saakka. Hämeen historia IV:1. Noin vuodesta 1870 vuoteen 1945. Hämeenlinna: Hämeen Heimoliitto, 77–199.
Kivinen, Paula 1982: Tampereen jugend. Arkkitehtuuri – taideteollisuus. Helsinki: Otava.
Martiin, Carin 2008: Milk as Payment for Farm Labour. The Dairy Economy of a Swedish Estate, 1874–1913. The Agricultural History Review 56 (2), 167–188.
Morell, Mats 2001: Jordbruket i industrisamhället 1870–1945. Det svenska jordbrukets historia. Borås: Natur och Kultur/LTs förslag.
Morell, Mats 2011: Agriculture in Industrial Society 1870–1945. Janken Myrdal and Mats Morell (ed.): The Agrarian History of Sweden 4000 bc to ad 2000. Falun: Nordic Academic Press.
Mäntylä, Mirja 2012: Kaukajärven kartanon rakentaminen ja tilankäyttö 1905–1939. Taidehistorian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/items/bc11fd62-3bff-4c57-bc58-ef8fe7f9e2a6
Mäntylä, Mirja 2018: Kartanot ja kaupunki. Lähiympäristön suurtilojen suhde Tampereen kaupunkiin 1890–1930. Tampereen yliopisto.
Mäntylä, Mirja 2022: Tampereen kartanot. Tampere: Vapriikki.
Rasila, Viljo 2007: Suomen kartanolaitoksen viimeinen vaihe. Helsinki: Suomalainen Tiedeakatemia.
Short, John Rennie 1991: Imagined country. Environment, culture and society. London and New York: Routledge.
Sirén, Olle 1985: Malmgård. Grevliga ätten Creutz’ stamgods. Helsingfors: Svenska Litteratursällskapet i Finland.
Sumner, Anne 2004: Borgerliga ambitioner och adliga ideal. Slott och byggherrar i Sverige kring sekelskiftet 1900. Stockholm: Carlssons.
Tarna, Tarna 2018: Saatteeksi. Antti Liuttunen: Kadonneet kaunottaret. Tampereen rakennushistoriaa. Tampere: Vapriikki, 8.
Vihola, Teppo 2004: Pärjääkö pienviljelys? Matti Peltonen (toim.): Suomen maatalouden historia II. Kasvun ja kriisien aika 1870-luvulta 1950-luvulle. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 135–216.
[1]Jutikkala 1969, 96; Morell 2001, 34.
[2]Mäntylä 2022, 222.
[3]Halila 1974, 36; Short 1991, 73.
[4]Mäntylä 2018, 68–69.
[5]Sirén 1985, 99; Gadd 2000, 214–216, 358–359.
[6]Mäntylä 2018, 69; Mäntylä 2022, 222.
[7]Mäntylä 2018, 143–144.
[8]Ackerman 1990, 135; Mäntylä 2018, 18, 251, 253–254.
[9]Sumner 2004, 295.
[10]Mäntylä 2018, 145–147; Mäntylä 2022, 225, 227.
[11]Mäntylä 2022, 228–229.
[12]Mäntylä 2018, 176, 222.
[13]Kivinen 1982 73–74.
[14]Mäntylä 2012, 21, 26, 56.
[15]Vihola 2004, 157–158, 160; Morell 2011, 166–168.
[16]Mäntylä 2022, 230.
[17]Mäntylä 2022, 230, 232.
[18]Mäntylä 2012, 65; Mäntylä 2022, 232–234.
[19]Morell 2001, 71; Rasila 2007, 58; Martiin 2008, 178; Mäntylä 2018, 173.
[20]Avotie & Avotie 2011, 203–204; Mäntylä 2022, 237.
[21]Vuokko Majara 10.5.1991, haastattelija Eeva Anero, Kansanperinteen arkisto, Tampereen yliopisto; Tiedonanto Toivo Jauhiainen 22.9.2009; Pk §2936 Kaukajärven kartanon päärakennuksen purkaminen. CI:772. Kaupunginhallitus. TKA; Mäntylä 2022, 237.
[22]Tarna 2018, 8.
[23]Vuokko Majara 10.5.1991, haastattelija Eeva Anero, Kansanperinteen arkisto, Tampereen yliopisto; Kivinen 1982, 76.
[24]Kaukajärven kartanon tarina päättyy, Hervannan Sanomat 18.5.1983; Kivinen 1982, 76, 216; Avotie & Avotie 2011, 61.
[25]Kaukajärvelle korkeatasoinen virkistysalue, Kaukajärven Uutiset 2/1970, 12.
[26]Mäntylä 2018, 345–346.
[27]Mäntylä 2018, 345.
[28]Mäntylä 2018, 339.
