Sahra Wagenknechtin vasemmistokonservatismi – ordoliberalismia ja perinteisiä arvoja

Pitkän kiistelyn jälkeen Saksan eräs näkyvimmistä politiikoista Sahra Wagenknecht on irtautunut  Saksan vasemmistopuolueesta Die Linkestä. Hänen rasistiseksi tulkitut ulostulonsa sekä esimerkiksi koronarokotekritiikkinsä olivat jakaneet puoluetta jo pitkään. Hänen perustamansa uusi liike nimeltä Bündnis Sahra Wagenknecht ajaa ”vasemmistokonservatiivista” politiikkaa.

Taustaltaan Wagenknecht on itäsaksalainen. 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa hän puolusti ehdoitta Saksan demokraattista tasavaltaa ja jopa Stalinia, mikä herätti tuolloin Die Linkessä vastalauseita. (Goeβman 2019, 19–37.) Taloustieteen tohtori Wagenknecht on kirjoittanut Karl Marxin filosofiasta ja poliittisen talouden kritiikistä (esim. Wagenknecht 1997). Hänet laskettiin pitkään puolueensa vasempaan, ”kommunistiseen” laitaan. Viime aikoina sekä Marx että avoin puhe sosialismista ovat jääneet pois.

Wagenknecht vaatii nykyisin paluuta ”vanhaan vasemmistoon”. Tämä vaatimus on saanut vastakaikua muun muassa arvostetussa New Left Review-lehdessä sekä Suomessa Kulttuurivihoissa . Saksassa marxilainen politiikantutkija Ingar Solty on kirjoittanut, että jokaisen antifasistin pitäisi toivoa menestystä Wagenknechtille.

Harva innostunut on kuitenkaan tutustunut tarkemmin Wagenknechtin ajatusmaailmaan eli siihen, mitä hän ”vanhalla vasemmistolla” tarkoittaa. Seuraavaksi analysoinkin hänen kirjoituksiaan pyrkien osoittamaan, että Wagenknechtin tapa jäsentää maailmaa muistuttaa sekä valtavirtataloustiedettä että äärioikeistoa.

Puhetta vasemmiston etääntymisestä luokkapolitiikasta on myös Suomessa. Harva innostunut on kuitenkaan tutustunut tarkemmin Wagenknechtin ajatusmaailmaan eli siihen, mitä hän ”vanhalla vasemmistolla” tarkoittaa. Seuraavaksi analysoinkin hänen kirjoituksiaan pyrkien osoittamaan, että Wagenknechtin tapa jäsentää maailmaa muistuttaa sekä valtavirtataloustiedettä että äärioikeistoa, minkä vuoksi hänen projektinsa pitäminen erityisen vasemmistolaisena hänen taustansa perusteella on harhaanjohtavaa. Erityisesti keskityn hänen tuoreimpaan kirjaansa Die Selbstgerechten (2021).

Sosiaalinen markkinatalous 2.0.

Wagenknechtin lähtökohta talouspolitiikkaan on nostalgia. Hänen mukaansa ne, jotka kritisoivat toiveita palata ”seitsemänkymmentäluvun sosiaalivaltioon”, ajattelevat, että kehitys on viime vuosikymmeninä vienyt ”kokonaisuudessaan hyvään suuntaan” (Wagenknecht 2021, 133). Näin Wagenknecht ohittaa kysymyksen siitä, onko 1970-luvun kaltaiseen sosiaalivaltioon esimerkiksi ekologisista syistä ylipäätään mahdollista palata. Uusliberalismikehitys on joka tapauksessa mahdollista tuomita ja silti vastustaa paluuta 1970-luvun sosiaalivaltioon. Tällöin huomio kiinnittyy esimerkiksi sosiaalivaltion epädemokraattiseen luonteeseen (Hall 1988), sen sukupuolittuneisuuteen, jossa markkinoiden ulkopuolinen uusintava työ näyttäytyy arvottomana (Fraser 1994), sekä sen riippuvuuteen ympäristölle haitallisesta talouskasvusta, jonka haitat ulkoistettiin ns. kolmanteen maailmaan (Lessenich 2016).

Wagenknechtin lähtökohta talouspolitiikkaan on nostalgia.

Saksalaista vapaita markkinoita ja vahvaa valtiota korostavaa ordoliberaalia perinnettä seuraten Wagenknecht tekee erottelun kapitalismin ja kilpailullisen markkinatalouden välille. Hänestä kilpailu ja kapitalismi ovat ristiriidassa keskenään ja kapitalismissa suuria voittoja syntyy juuri kilpailun puutteen vuoksi. (Wagenknecht 2018/2018, 143; 140.)

Varhaisemmissa teoksissaan, joissa Wagenknecht puhui sosialismista, sosialismi merkitsi markkinoiden kilpailuideaalin toteuttamista: ”Kun ajatellaan alkuperäiset markkinatalouden ideat loppuun saakka, päädytään suoraan sosialismiin, joka arvostaa sentralismin sijaan suorituskykyä ja kilpailua” (2011, 12). Uudemmissa teoksissa ’sosialismi’ jää pois, mutta perspektiivi säilyy: ”aito kilpailu tekisi talousjärjestelmästämme rikkaamman ja innovatiivisemman kuin mihin kapitalismi kykenee” (171). Tästä seuraa Joseph Schumpeterilta omaksuttu erottelu ”aitojen yrittäjien” ja kapitalististien” välillä (2021, 293). Nykykapitalismia Wagenknecht kuvaa markkinatalouden sijaan ”feodalistiseksi” (2016/2018, 17; 2021, 330).

Ordoliberalismin mukaan vapaat markkinat ovat kaikkein ”tarkin” mittari, jolle ”kaikki yhteiskunnan jäsenet on alistettava samalla tavalla”.

Ordoliberalismin mukaan vapaat markkinat ovat kaikkein ”tarkin” mittari, jolle ”kaikki yhteiskunnan jäsenet on alistettava samalla tavalla” (keskeinen ordoliberaali taloustieteilijä Walter Eucken, sit. Slobodian 2018, 233). Valtio varmistaa kilpailullisen järjestyksen lainsäädännöllä, minkä vuoksi politiikka, myös ammattiyhdistykset, on pidettävä taloudesta erillään. Ordoliberalismiin kuuluukin ”fundamentaalinen skeptisismi demokratiaa kohtaan” (Ptak 2009, 125).  Wolfgang Streeckin mukaan ”nykypäivän jälkidemokraattista kapitalismia”, jonka ydintä on ”markkinatalouden eristäminen demokraattisesta politiikasta”, voidaan pitää ”ordoliberalismin historiallisesti päivitettynä versiona” (Streeck 2015, 365).

Wagenknechtille ordoliberalistisen ”sosiaalisen markkinatalouden” aikakausi 1950–1970 lukujen Länsi-Saksassa oli aikaa, jolloin mahdollisuudet perustuivat ensi kädessä ”omaan suoritukseen ja vaivannäköön” (Wagenknecht 2021, 330). Järjestelmän puutteista huolimatta termi ”suoritusyhteiskunta” vastasi ”vähintäänkin lähestulkoon tuon aikaisia yhteiskunnallisia suhteita” (270). Wagenknechtin mukaan ordoliberaalilla talousopilla ei ”ollut juurikaan hyvää sanottavaa kapitalismista”, minkä vuoksi se tarjosi talouspoliittisen ”kolmannen tien” sosialismin ja kapitalismin tuolle puolen (2016/2018, 147) vaatiessaan ”vahvaa valtiota sekä markkinataloutta ilman suuryrityksiä” (2021, 257). Hän valittelee, ettei ordoliberalismi koskaan toteutunut täysin ja puhuu ordoliberaalin pitkäaikaisen valtiovarainministerin (1949–1963) ja liittokanslerin (1963–1966) Ludwig Erhardtin ”rikotusta lupauksesta” (2011, 45).

Syytä ordoliberalismin rikottuun lupaukseen Wagenknecht ei analysoi talouden rakenteita tarkastellen, vaan näkee syynä ensinnäkin ahneet ja laiskat eliitit, joiden ”lobbausyhdistykset” saivat aikaan ”rajoittamattoman kapitalismin” (Wagenknecht 2007, 277). Toinen syy on kulttuurinen, ja paikantuu vasemmistoliberalismin nousuun 1960-luvun lopulla: 68-sukupolvi korostaa ”autonomiaa ja itsensä toteuttamista” ja pitää ”perittyjä arvoja kuten suorittamista, ahkeruutta ja vaivannäköä epäcooleina” (2021, 26), asettuen näin ”koko tolkun ja keskitien arvokaanonia vastaan” (96). Vasemmistoliberalismi huipentuu ajatukseen vastikkeettomasta perustulosta, joka hylkää kaiken kuvitelman ”mitattavista ansaintakriteereistä” (297).

Wagenknechtin lähtökohta muistuttaa uusliberaalin taloustieteen valtavirtaa, vaikka hän kritisoi taloudellista eriarvoisuutta.

Wagenknechtin lähtökohta muistuttaa uusliberaalin taloustieteen valtavirtaa, vaikka hän kritisoi taloudellista eriarvoisuutta. Hänen mukaansa ”kilpailu on ilman muuta tuotannon kasvun, innovaation ja hyvinvoinnin keskeisin vipuvoima”, mutta ”me” (eli Saksa) emme enää pärjää kansainvälisessä kilpailussa (Wagenknecht 2021, 14). Vastaus on toteuttaa se, mihin uusliberalismi ei ole kyennyt: ”Tarvitsemme, mitä uusliberalismi niin usein kirjoittaa lippuihinsa, mutta todellisuudessa tuhoaa: vapautta, oma-aloitteisuutta, suoritusta vastaavia palkkoja, omaan työhön perustuvan omaisuuden suojaa” (20).

Wagenknechtin mukaan ”innovaatiot” ovat ”avain” kestävään talouteen ja hän omaksuu ajatuksen ”uusiin teknologioihin” perustuvasta vihreästä kasvusta (Wagenknecht 2021, 285). Talouskasvun kritiikki on hänestä sen sijaan hyvinvoivien vasemmistoliberaalien fantasia (273). Wagenknecht katsoo, että ympäristöliike – kuten Fridays for Future – koostuu ”etuoikeuteuista”, jotka moralisoivat enemmistön elämäntyyliä (200). Bündnis Sahra Wagenknechtin alustavassa ohjelmassa sanotaankin, että ”sokea aktivismi” ei auta ympäristöä, vaan tekee elämästä kalliimpaa ja vaarantaa ”talouden substanssin”. Fossiilisten polttoaineiden kieltämisen sijaan ”tärkein Saksan kaltaisen maan anti ilmastonmuutoksen ja ympäristöntuhoamisen vastaiseen kamppailuun on innovatiivisten avainteknologioden kehittäminen”.

Kaiken kaikkiaan Wagenknechtin talousajattelu edustaa ”ekologista modernisaatiota”, jossa ilmastokriisi ei tarkoita perustavaa talouden uudelleenajattelua, eli Wagenknecht kiistää ilmastokriisin vakavuuden.

Elämäntyylivasemmiston peikko

Talouden sijaan Wagenknecht on puhunut enemmän kulttuurisista kysymyksistä. Hänen kritiikkinsä keskittyy pääasiassa ”vasemmistoliberalismiin”, jota hän kutsuu myös ”elämäntyylivasemmistoksi”. Sen ”identiteettipolitiikka” perustuu hänestä ”vaatimukseen vähemmistöjen etuoikeuksista” eli ”epätasa-arvon pyhittämiseen” (Wagenknecht 2021, 105). Esimerkiksi Black-Lives-Matter- liikkeessä ei tosiasiassa olisi kyse poliisiväkivallasta, vaan ”vähemmistön asettamisesta enemmistöä vastaan” (113–114).

Wagenknechtin ”elämäntyylivasemmisto” on heterogeeninen. Sen puhdas muoto ovat vihreät puolueet (Wagenknecht 2021, 25), mutta siihen kuuluu myös valtavirran oikeistososiaalidemokraatteja kuten Tony Blair ja Gerhard Schröder (121). Se on ”hallitseva virtaus myös sosiaalidemokraattisissa, sosialistisissa ja muissa vasemmistopuolueissa” (25). Elämäntyylivasemmiston identiteettipolitiikka hallitsee medioita ja yliopistoja (104). Sen lähtökohta ”biologisen sukupuolen kieltävä” gender-teoria sekä ”jälkistrukturalismi”, jonka mukaan ”kielen ulkopuolella ei ole todellisuutta” eikä ”objektiivisuutta” tai eroa ”toden” ja ”epätoden” välillä ole (103). Wagenknechtin mukaan elämäntyylivasemmisto ”kiinnittää huomionsa aina vain naurettavampiin vähemmistöihin, jotka löytävät identiteettinsä milloin mistäkin pelleilystä, jolla he erottavat itsensä enemmistöyhteiskuntasta, ja johtavat tästä väitteen siitä, että he ovat uhreja” (102). Eri mieltä olevat ”lähestulkoon teloitetaan julkisesti” (38).

Wagenknechtin ”elämäntyylivasemmisto” on heterogeeninen. Sen puhdas muoto ovat vihreät puolueet (Wagenknecht 2021, 25), mutta siihen kuuluu myös valtavirran oikeistososiaalidemokraatteja kuten Tony Blair ja Gerhard Schröder (121).

Wagenknecht esimerkiksi väittää, että hänen entinen puolueensa Die Linke on muuttunut ”akateemisten puolueeksi”, jota ”sosiaalinen kysymys” ei juuri kiinnosta (Wagenknecht 2021, 42). Esimerkiksi heinäkuussa 2021 puolueen kotisivulla oli kuitenkin 5000 kirjoitusta työstä, 2300 vuokrista ja asumisesta, mutta vain 60 sukupuolesta ja yksi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöstä (Wolowitz 2022, 156). Wagenknecht myös väittää vegaanisen ruokavalion olevan usein ympäristölle haitallisempaa kuin lihapitoisen (2021, 85). Fridays for future on Wagenknechtin mukaan kutsunut kaivostyöläisiä ”hiilinatseiksi” (em., 31), vaikka kyse on siitä, että äärioikeistolaiset (eivät kaivostyöläiset) ovat hyökänneet heidän mielenosoitukseensa.

Lisäksi Wagenknecht väittää itäeurooppalaisen työperäisen maahanmuuton alentaneen Saksan palkkoja 20 % (Wagenknecht 2021, 161). Tosiasiassa palkkatyöläisten alimman kymmenyksen palkat alenivat 20 % vuosina 1999–2006, eli kauan ennen vuodesta 2012 lisääntynyttä maahanmuuttoa idästä (Wendl 2022, 70–71). Wagenknecht väittää myös, että korkean maahanmuuton ja ammattiyhdistysten heikkouden välillä on ”suora yhteys (2021, 157). Saksassa maahanmuuttajavaltaiset alat ovat kuitenkin olleet erityisen lakkoherkkiä ja suuressa IG-Metall-ammattiyhdistyksessä maahanmuuttajatausteiset ovat yliedustettuja jäsenistössä ja erityisesti johtoportaassa. (Wolowitz 2022, 148–150)

Sukupuolten tasa-arvon kohdalla yhteiskunnan muuttuminen vähemmän konservatiiviseksi on Wagenknechtin mukaan palvellut vain eliittiä: ”Naisten, joilla ei ole yliopistotutkintoa, saati naisten, joilla ei ole ylioppilastutkintoa, kohdalla ei ole tapahtunut juuri tai ollenkaan emansipaatiota” (Wagenknecht 2021, 136). Vasemmistoliberalismi ”legitimoi” väitetysti uusliberalismia (92), sillä sekin keskittyy vain yksilöihin (102) ja edustaa ”yhteiskunnan voittajia” (137). Wagenknecht lainaa valikoiden Nancy Fraserin (2019) ”edistyksellisen uusliberalismin” kritiikkiä, jossa identiteetti- ja tunnustuskysymykset erotetaan taloudellisen eriarvoisuuden kysymyksistä, jolloin uusliberalismi voi omia nämä kysymykset taloudesta irrotettuina.

Edistyksellisen uusliberalismin sijaan Wagenknecht vaatii ”arvokonservatiivista” (2021, 226) paluuta ”klassisen keskiluokan arvokäsityksiin” (78) ja homogeeniseen kansallisvaltioon. Tarvitaan ”kansallisiin kertomuksiin” ja ”historiaan” perustuvia ”jaettuja arvoja” (240). Valtio sitoo olettavasti kansalaiset osaksi samaa ”kohtalonyhteisöä”, kun taas maahanmuutto hajottaa ”arvosidokset, jotka antavat ihmiselle rauhaa ja vakautta” (221). Wagenknecht irtisanoutuu etnisestä nationalismista, mutta luonnollistaa kansalaisten ”me-tunteen” kuitenkin seuraukseksi ”vuosisataisista yhteisistä kokemuksista” (229).

Maahanmuutto on Wagenknechtin mukaan keskeinen syy luottamuksen puutteelle, jonka vuoksi ”suoritusvalmiutta […] kuria, ahkeruutta ja paneutumista” (2021, 220) ei enää arvosteta, sillä ”yhteiskunta, joka tuhoaa perinteensä, arvonsa ja yhtäläisyytensä” tuhoaa sitä yhdessä pitävän ”liiman”, eikä enää ole ”yhteisprojekti” vaan ”egoistien liitto” (94). Nykyään ihmiset ”eivät enää koe olevansa osa yhteistä kokonaisuutta”, minkä vuoksi työntekijätkään eivät enää ”identifioidu yritykseensä” (213–214). Tämän vuoksi ”monikulttuurisuus” tarkoittaa tosiasiassa ”epäonnistunutta integraatiota” (121). Nykyään kantasaksalaisten ”elintila” (197) on Wagenknechtin mukaan kaventunut. Hänestä on luonnollista olla peloissaan, jos julkisissa kulkuvälineissä ”on iso joukko vierasta kieltä puhuvia ulkomaalaisia miehiä” (32). Wagenknecht väittääkin ”arkipäivän rasismin” olevan vasemmistoliberaalien keksintö, jolla vähätellään tavallisten ihmisten huolia (32).

Vasemmistoliberalismi ja uusliberalismi, jotka kummatkin kritisoivat homogeenistä kansallisvaltiota ja unelmoivat ”maailmanhallituksesta” (Wagenknecht 2021, 229), tuhoavat vuosisataisiin jaettuihin kokemuksiin perustuvan yhteenkuuluvuuden. Wagenknecht väittää, että vasemmistoliberaalit puolustavat uusliberaalia halpatyövoiman lisäämistä ja status quoa (35). Status quoa palvelee myös pakolaisia hukkumiselta pelastava Seebrücken-organisaatio (34). Hän vaatii pakolaisuuden juurisyiden hoitoa paikan päällä, mutta asettaa avun paikan päällä vastakkain pakolaisten auttamisen kanssa, sillä valtion budjetti ei riitä kumpaankin ja jokainen euro pakolaisten auttamiseksi on pois saksalaisilta (152).

Wagenknecht ja vasemmiston kriisi

Osa Wagenknechtin esittämistä ehdotuksista on varmasti monien vasemmistolaisten näkökulmasta kannatettavia – EU:n epädemokraattisuuden kritiikki, teknologiajättien vallan rajoittaminen ja esimerkiksi huomio siitä, kuinka suurpääoman edut hallitsevat politiikkaa. Samalla hän kuitenkin kritisoi ”elämäntyylivasemmistoa”, eli ilmastoliikettä, feminismiä, antirasismia ja vähemmistöjen oikeuksia. Wagenknecht asemoi itsensä oppositioon järjen äänenä, joka ajaa ”yhteenkuuluvuutta” ja ”maalaisjärkeä” tilanteessa, jossa ”vasemmistoliberaali suvaitsemattomuus” ja ”cancel-kulttuuri” myrkyttävät keskusteluilmapiirin ja jakavat yhteiskunnan ”vihamielisiin leireihin” (Wagenknecht 2021, 11, 18). Kyseessä on populistinen liike, jolla Wagenknecht esittää edustavansa samanaikaisesti sekä järkeä että konformismin vastaisuutta – turvautuessaan samalla itse epätotuuksiin ja yksinkertaistuksiin.

Wagenknechtin tarkoitus on palata vahvaan kulttuurisesti homogeeniseen kansallisvaltioon, vähät välittää ilmastosta ja pyrkiä ordoliberalistisen sosiaalivaltion uuteen muotoon perustuvaan talouskasvuun, jonka hedelmät jaetaan kantasaksalaisille.

Wagenknecht ylistää Tanskan sosiaalidemokratiaa, jossa vaaditaan ”enemmän sosiaalivaltiota ja vähemmän maahanmuuttoa” (2021, 48) sekä Puolan aiemman oikeistokonservatiivisen hallituksen sosiaalipolitiikkaa. (148). Hänen mukaansa näiden puolueiden suosio ei ole merkki äärioikeistolaisten ajatusten noususta, sillä äärioikeistolaista ”ajanhenkeä” tai ”trendiä” ei ole (201), vaan kyse on kuvitelmasta, joka perustuu vasemmistoliberaalien ”karmivaan suvaitsemattomuuteen, joka vetää vertoja äärimmäiselle oikeistolle” (30).

Wagenknechtin tarkoitus on palata vahvaan kulttuurisesti homogeeniseen kansallisvaltioon, vähät välittää ilmastosta ja pyrkiä ordoliberalistisen sosiaalivaltion uuteen muotoon perustuvaan talouskasvuun, jonka hedelmät jaetaan kantasaksalaisille. Se, että tällainen avoimen ulossulkeva ohjelma paikoin ymmärretään vasemmistossa paluuna ”vanhaan vasemmistoon”, kertoo vasemmiston kriisistä.

LÄHTEET

Hall, Stuart (1988). “The State: socialism’s old caretaker”. Teoksessa Stuart Hall, The Hard Road to Renewal. Thatcherism and the Crisis of the Left. Lontoo: Verso, 220–233.

Goeβman, David (2019). Sahra Wagenknecht. Von Links bis heute. Berliini: Das Neue Berlin

Fraser, Nancy (1997). “After the Family Wage: Gender Equity and the Welfare State”. Political Theory vol. 22, no. 4 (November 1994), 591–618.

Fraser, Nancy (2019). The Old is Dying and the New Cannot Be Born: From Progressive Neoliberalism to Trump and Beyond. Lontoo: Verso.

Lessenich, Stephan (2016). Neben uns die Sintflut. Die Externalisierungsgesellschaft und ihr Preis. Berliini: Hanser.

Ptak, Ralf (2009). “Neoliberalism in Germany: Revisiting the Ordoliberal Foundations of the Social Market Economy”. Teoksessa Philip Mirowski & Dieter Plehwe (toim.), The Road from Mont Pèlerin: The Making of the Neoliberal Thought Collective. Cambridge, MA: Harvard University Press, 98–138.

Slobodian, Quinn (2016). Globalists. The End of Empire and the Birth of Neoliberalism. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Streeck, Wolfgang (2015). “Heller, Schmitt and the Euro.” European Law Journal 21, 361–370.

Wagenknecht, Sahra (1997). Vom Kopf auf die Füße? zur Hegelkritik des jungen Marx oder das Problem einer dialektisch-materialistischen Wissenschaftsmethode. Bonn: Pahl-Rugenstein.

Wagenknecht, Sahra (2007). Armut und Reichtum heute. Berliini: Edition Ost

Wagenknecht, Sahra (2011). Freiheit statt Kapitalismus. Frankfurt a. M: Eichborn.

Wagenknecht, Sahra (2016/2018). Raha ilman ahneutta. Kuinka pelastautua kapitalismilta. Suom. Kirsimarja Tielinen. Helsinki: Into.

Wagenknecht, Sahra (2021). Die Selbstgerechten. Mein Gegenprogramm – für Gemeinsinn und Zusammenhalt. Campus: New York.

Wendl, Michael (2022). „Marktwirtschaft statt Kapitalismus. Wagenknechts ökonomisches Glaubensbekenntnis. Vom ‚einfachen‘ Marxismus zur ordoliberalen Kapitalismuskritik.“ Teoksessa Wolfgang Veiglhuber & Klaus Weber (toim.), Wagenknecht – nationale Sitten & Schicksalsgemeinschaft. Hampuri: Argument, 56–116.

Wolowicz, Ernst (2022). „Wagenknechts Drei-Schichten-und-Zwei-Lager-Modell: wenig originell, empirisch nicht unterlegt und zu einfach“. Teoksessa Wolfgang Veiglhuber & Klaus Weber (toim.), Wagenknecht – nationale Sitten & Schicksalsgemeinschaft. Hampuri: Argument, 117–165.