Euroopan unionin ulko- ja sisärajoilla on jatkuvasti käynnissä kriisejä. Suuri osa näistä kriiseistä on parin viime vuosikymmenen aikana tehty näkyviksi eri puolilla Välimerta, esimerkiksi Turkin ja Kreikan maa- ja merirajoilla sekä keskisen Välimeren alueella. Italiaan on vuoden 2023 aikana saapunut veneillä yli 140 000 henkilöä lähinnä Libyan ja Tunisian kautta. Marraskuun alussa kerrottiin ennätysmäärän ihmisiä saapuneen veneillä Länsi-Afrikan rannikolta Kanarian saarille vuoden 2023 aikana. Määrä on suurin sitten vuoden 2006. Samaan aikaan Euroopan unioni jäsenmaineen viimeistelee uutta muuttoliike- ja turvapaikkasopimusta, jonka on määrä valmistua vuonna 2024 järjestettäviin EU-vaaleihin mennessä. Uutuuden hehkutuksesta huolimatta sopimus lähinnä kokoaa yhteen jo aiemmin toimimattomiksi todettuja keinoja ja heikentää erityisesti turvapaikanhakijoiden ja sellaiseksi pyrkivien asemaa Euroopan unionin alueella ja sen rajoilla.
Lukumäärien arvioinnin vaikeus kriisin määrittämisessä
YK:n pakolaisjärjestö arvioi maailmassa olevan yli 110 miljoonaa ihmistä, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa pakosta joko evakkoina oman maansa rajojen sisällä tai hakemaan turvaa toisesta maasta. Nämä luvut ovat varovaisia arvioita, johtuen esimerkiksi siitä, että kaikki pakenemaan joutuneet eivät välttämättä ole päässeet jättämään turvapaikkahakemustaan. Näin ollen he eivät tule tunnistetuksi tilastojen pakolaisia ja turvapaikanhakijoita koskevassa tiedon keruussa.
On epäselvää, raportoidaanko näitä takaisintyöntöjä esimerkiksi Frontexin tilastoihin mitenkään, eli poistetaanko merkintä luvattomasta rajanylityksestä tilanteessa, jossa rajaviranomaiset työntävät henkilön kansainvälisen oikeuden vastaisesti takaisin rajan toiselle puolelle.
Euroopan rajaturvallisuusvirasto Frontex laskee tietoonsa tulleet rajanylitykset Euroopan ulkorajoilla. Myös nämä luvut voivat osaltaan johtaa harhaan: esimerkiksi vuonna 2015 Frontex raportoi 1 200 000 luvatonta rajanylitystä, mutta tarkensi sitten tähän lukuun sisällytetyn jokaisen EU:n ulkorajan ylityksen. Sama henkilö saattoi siis tulla lasketuksi useampia kertoja esimerkiksi ylitettyään ensin Turkin ja Kreikan välisen maa- tai merirajan, sitten poistuttuaan Kreikasta Pohjois-Makedoniaan ja jatkettuaan sieltä Serbian tai Bosnian kautta Unkarin tai Kroatian rajalle. Hänen ensimmäinen kirjattu ylityksensä olisi tuolloin saavuttaessa Kreikkaan, toinen tilastoitiin saavuttaessa Kroatiaan tai Unkariin. Lisäksi ylityksiä ja takaisintyöntöjä jo varsinaisen rajanylityksen jälkeen on yhden henkilön matkalle voinut osua useampia. On epäselvää, raportoidaanko näitä takaisintyöntöjä esimerkiksi Frontexin tilastoihin mitenkään, eli poistetaanko merkintä luvattomasta rajanylityksestä tilanteessa, jossa rajaviranomaiset työntävät henkilön kansainvälisen oikeuden vastaisesti takaisin rajan toiselle puolelle.
Mitä Välimerellä tapahtuu loppuvuodesta 2023 ja onko jotain muuttunut?
Kokonaiskuvassa Välimeren liikkuvuustilanne on säilynyt ennallaan. Venekuntia lähtee liikkeelle eri puolilta Välimeren eteläisiä ja itäisiä rantoja, osa näistä pääsee perille ja osaa merihätään joutuneista ehditään auttaa. Tämä jälkimmäinen on viime vuosina toteutunut erityisesti kansalaisjärjestöjen organisoimien pelastusalusten voimin. Lisäksi kansalaisjärjestöt ja näiden muodostamat verkostot, kuten esimerkiksi Watch the Med -verkosto, väsymättä muistuttavat Euroopan unionia ja sen jäsenvaltioita kansainvälisen merioikeuden määrittämiä etsintä ja pelastusvelvoitteista (SAR-yleissopimus, 1979). Osa menehtyy matkalla, esimerkiksi hukkumalla, sairauskohtaukseen tai nestehukkaan. Pelastusalusten kyytiin noukitut yritetään saada turvalliseen satamaan siten, että heillä olisi mahdollisuus saada paitsi välitön huolenpito, myös jonkinlainen hallinnollinen polku eteenpäin. Kuten aiemmilta vuosilta tiedämme, tämä toteutuu hyvin huonosti, jos ollenkaan. EU:n muuttoliike- ja turvapaikkasopimus on taas yksi ohjelma, jolla näitäkin kysymyksiä yritetään ratkaista, mutta käytännön toteutus jäänee kysymysmerkiksi riippumatta siitä, runnotaanko itse sopimus maaliin huhtikuuhun 2024 mennessä.
Kanarian saarilla on rikottu saapumisennätyksiä. Pyrkiminen EU-alueelle Atlantin kautta ei missään vaiheessa lakannut kokonaan, mutta vuoden 2006 jälkeen reitti on ollut harvemmin otsikoissa.
Samaan aikaan Kanarian saarilla on rikottu saapumisennätyksiä. Pyrkiminen EU-alueelle Atlantin kautta ei missään vaiheessa lakannut kokonaan, mutta vuoden 2006 jälkeen reitti on ollut harvemmin otsikoissa. Pandemiarajoitusten aikaan saarille saapuneiden määrät lähtivät kasvuun, johtuen paitsi elinolosuhteiden hankaloitumisesta eri puolilla läntistä Afrikkaa, myös siitä, että pandemian takia tiukennettujen rajatarkastusten vuoksi Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tulleiden liikkuminen esimerkiksi Pohjois-Marokossa oli entistäkin vaikeampaa.
Sen lisäksi, että mietitään saapuneiden määriä ja sitä, mitä heille tapahtuu rantautumisen jälkeen, on tärkeä miettiä myös sitä, mitä tapahtuu ennen kuin liikkeellä olevat ihmiset edes pääsevät Euroopan unionin rajoille. Toisin sanoen on pohdittava sitä, miten Linnake-Eurooppa pyrkii ulottamaan rajakontrolliaan unionin maantieteellisten rajojen ulkopuolelle ja mitä näistä pyrkimyksistä seuraa. Tutkimuskielellä tätä kutsutaan rajojen ulkoistamiseksi (esim. Andersson 2014). Afrikan mantereella näistä ulkoistamisyrityksistä yksi tiiveimmin toimineista on ollut Nigerissä, mikä on liikkuvuushallinnoinnin muodollistamisen ohessa tuottanut myös seurauksia, jotka ovat entisestään lisänneet turvattomuutta Sahelin alueella (esim. Bøås 2021).
Maahanmuuttohallinnoinnin ja rajakontrollin ulkoistaminen räätälöityjen kahdenvälisten kumppanuuksien avulla
Kahdenväliset räätälöidyt kumppanuudet ovat olleet EU:n lähestymistapa liikkuvuuden hallinnointiin myös Välimeren alueella. Näistä tunnetuimpia esimerkkejä viime vuosikymmeneltä ovat EU:n ja Turkin välinen julkilausuma maaliskuulta 2016, EU:n ja Egyptin välinen muuttoliikeyhteistyö 2017 alkaen sekä EU:n ja Tunisian välinen sopimus vuodelta 2023.
Edellä mainitut isot liikkuvuuskumppanuussopimukset herättävät keskustelua ja saavat vaihtelevasti näkyvyyttä myös valtamediassa eri EU-maissa, mutta vähemmälle huomiolle jäävät ne toimenpiteet, joita on edistetty niin sanotusti normaalitoimin. Tällä viittaan rajavalvonnan ja muuttoliikehallinnoinnin ulkoistamiseen osana kehitysyhteistyötä, kauppapolitiikkaa ja ulkopolitiikkaa niin unionin tasolla kuin kahdenvälisissä sopimuksissa eri maiden välillä. Ulkoistamiseen on kuulunut esimerkiksi säilöönottoyksiköiden rakentaminen Euroopan unionin ulkopuolelle. Esimerkiksi marraskuun 2023 alkupuolella Italia ja Albania sopivat säilöönottoyksikön perustamisesta Albaniaan aluksi kolmelle tuhannelle liikkumaan pyrkineelle.
Julkisuudessakin on näkynyt, että Venäjän aloitettua laajamittaisen hyökkäyksensä helmikuussa 2022 Ukrainassa säilöön otetuilla ei ollut mahdollisuutta lähteä pakoon suljetusta laitoksesta aseellisen hyökkäyksen alettua. Tässä yhteydessä on tärkeä huomata, että säilöönoton perusteena ei edes ole syyllistyminen varsinaiseen rikokseen; toisin sanoen kyse ei ole niin sanotusti henkeä uhkaavista vaarallisista rikollisista, vaan henkilöistä, jotka ovat oleskelleet maassa vailla voimassa olevaa oleskeluoikeutta tai jotka ovat yrittäneet ylittää kansainvälisen rajan vailla siihen oikeuttavia dokumentteja. Maantieteellisesti toisaalla, esimerkiksi Turkissa, säilöön otettuja on sittemmin pakkopalautettu kolmansiin maihin, esimerkiksi afganistanilaisia Iraniin. Tällaisia ketjutettuja palautuksia EU ei tunnu kokevan omaksi ongelmakseen. Libyassa epäviralliset miliisijoukot ovat mukana merivartioinnissa ja ne myös operoivat säilöönottokeskuksia, joissa olot ovat epäinhimilliset.
Uuden muuttoliike- ja turvapaikkasopimuksen suuntaviivoista
Euroopan unionin muuttoliike- ja turvapaikkapolitiikassa vaikutetaan olevan tilanteessa, jossa ne vähätkin vaatteet, joita keisarilla ehkä oli, ovat pudonneet. Sopimus on kokoelma kiristettyjä säädöksiä ja toimimattomia kokeiluja aiemmilta vuosilta ja vuosikymmeniltä. Esimerkiksi järjestelykeskusten perustamista Pohjois-Afrikkaan ja Balkanin maihin esitti muun muassa Iso-Britannian silloinen pääministeri Tony Blair jo vuonna 2003. Jo viitisentoista vuotta tuotakin aiemmin, eli huomattavasti ennen EU:n yhteisen muuttoliike- ja turvapaikkapolitiikan virallista alkua, Tanska oli YK-foorumilla esittänyt ajatusta turvapaikkaprosessin hoitamisesta Euroopan ulkopuolella. Niin ikään turvapaikanhakijoiden vapaaehtoisia uudelleen sijoittamisjärjestelyjä kokeiltiin varsin heikolla menestyksellä esimerkiksi vuoden 2015 jälkimainingeissa, koskien tuolloin syyrialaisia ja eritrealaisia.
Nyt valmisteilla olevassa sopimuksessa nämä ja monet muut keinot on esitelty ikään kuin uusina käytäntöinä, jotka ratkaisevasti muuttaisivat jatkuvasti jumissa olevaa EU-maiden yhteistä lähestymistapaa liikkeellä oleviin ja liikkumaan pakotettuihin kolmansien maiden kansalaisiin. Lukuisat organisaatiot ovat arvostelleet politiikkatoimien yksittäisiä ja yhteisiä ihmisoikeusvaikutuksia. Mahtipontisista suunnitelmista huolimatta yhteisymmärrystä uuden sopimuksen linjoista ei toistaiseksi ole kuitenkaan löytynyt, mikä voi ihmisoikeusnäkökulmasta olla lopulta hyvä asia.
Viitteet:
Andersson, Ruben (2014) Illegality, Inc. Clandestine Migration and the Business of Bordering Europe. Oakland: University of California Press.
Bøås, Morten (2021) EU migration management in the Sahel: unintended consequences on the ground in Niger? Third World Quarterly 42(1): 52–67.
