Työmarkkinamuutokset edellyttävät tutkimusperusteista valmistelua

Samaan aikaan, kun ulkopoliittiset kysymykset raastavat päivänpoliittista keskustelua, työmarkkinakamppailu kovenee. Työmarkkinaosapuolet eivät saa solmuja auki, ja hallitus on toimillaan kiristämässä tilanteen umpisolmuksi.

Työn sääntely alkoi Suomen suuriruhtinaskunnassa 1800-luvulla lasten tehtaissa tekemän (yö)työn rajoittamisesta. Pohjoismaisen, kollektiivisiin neuvotteluihin nojaavan työmarkkinamallin rakenteet muodostettiin aikaa myöten 1900-luvulla. Kantavana ideana on ollut neuvotella kolmikantaisesti työmarkkinoiden ohjaamisesta ja yhteiskuntapoliittisista kysymyksistä. Kyse oli samalla laajasta yhteiskuntasopimuksesta.

Luottamukseen ja vastavuoroisuuteen nojaavaa neuvottelurakenne perustui ymmärrykseen siitä, että työlainsäädäntö on jähmeämpi keino reagoida toimialoittain vaihtelevaan markkinatilanteeseen kuin kollektiivinen neuvottelurakenne. Eri Pohjois- ja Keski-Euroopan maiden työmarkkinoilla on hieman erilainen työnjako lainsäädännön ja työehtosopimusten välillä. Kaikilla niillä on saavutettu jokseenkin korkeat työllisyystulemat, hallittu inflaatiota ja kustannuskilpailukykyä sekä jaettu ja tuotettu vaurautta eri kansalaisryhmille verrattain tasapuolisesti.

Nyt nämä rakenteet on kuitenkin leimattu Suomessa vanhanaikaisiksi. Yhä edelleen Suomi on kuitenkin kuulunut työmarkkinarakenteineen pohjoismaisen ”työllisyysihmeen” maaklusteriin, jossa korkea työllisyysaste yhdistyy turvaan sosiaalisilta riskeiltä kuten työttömyydeltä.

Ihmeen takana ovat naiset työmarkkinoille vapauttaneet laajat julkiset palvelut sekä työmarkkinoiden keskitetty tai koordinoitu ohjaaminen – eli juuri se sama työmarkkinamalli, jota nyt parjataan ja halutaan purkaa.

Olisi aivan olennaista ymmärtää, että pelkkään hajautettuun sopimiseen nojaavat mallit pärjäävät kansainvälisessä vertailussa työllisyys- ja työttömyysasteen sekä eriarvoisuuden näkökulmasta heikommin. Kyseisessä vertailussa keskitetyt ja koordinoidut pohjoismaisen työmarkkinaregiimin maat tuottivat verrattain myönteiset työmarkkinaseuraukset. Kahta parhaiten vertailussa menestynyttä maata, Suomea ja Belgiaa, yhdisti itse asiassa kolmikantainen yleissitova neuvottelujärjestelmä.

Työmarkkinainstituutiot eivät tuota väitettyjä ongelmia

Työmarkkinaväittämien keskeinen ongelma on yhteyksien assosioiminen institutionaalisen rakenteen ja eri ilmiöiden välille. Tutkimusta luetaan värittynein silmälasein tai ei lainkaan. Työmarkkinoiden hallittua kehitystä ja yhteiskunnallista järjestystä kannattelevien instituutioiden merkitys typistyy haitallisesti ideologisiksi oikeisto–vasemmisto-väittelyiksi, vaikka instituutioiden muuttaminen on vakavaa harkintaa vaativa asiakysymys.

Työmarkkinainstituutioiden ”jäykkyyttä” olettavat myytit onkin jo kumottu. Hyvinvointivaltion ja työmarkkinoiden rakenne ei tuota pitkäaikaistyöttömyyttä tai työn heikkoa tuottavuutta.

Työmarkkinainstituutioiden ”jäykkyyttä” olettavat myytit onkin jo kumottu. Hyvinvointivaltion ja työmarkkinoiden rakenne ei tuota pitkäaikaistyöttömyyttä tai työn heikkoa tuottavuutta. Päinvastoin pohjoismaiset instituutiot ennakoivat korkeaa työllisyyttä, alhaista työttömyyttä ja säällistä elämää ihmisille. Ne tasaavat myös työn teettämisen hinnan ehtoja eri yritysten välillä.

Suomen muita Pohjoismaita korkeampi pitkäaikaistyöttömyys johtuu harvaan asutun maan alueellistuneesta työmarkkinarakenteesta ja työttömien koulutus- ja terveysvajeista. OECD:n vuonna 2020 julkistamassa arviossa Suomesta työtä vailla olon syyt olivat 1) työnhausta luopuminen harvaan asutuilla seuduilla (26 % työttömistä vuoden 2018 kyselyssä), 2) epävakaa kiinnittyminen työmarkkinoille ja vaihtelevat pätkätyöt (20 %) sekä 3) osaamisvajeet nuorilla ja keski-ikäisillä (yht. 17 %). Erittäin monilla työnhausta luopuneilla syynä olivat terveysongelmat. Terveysongelmista kärsi peräti 45 prosenttia työtä vailla olevista.

Nämä seikat ovat samalla ydin työllisten määrän kohottamiseen. Ne selittävät myös työmarkkinoiden kohtaanto-ongelman syvenemistä eli sitä, että työtä vailla olevat ja työpaikat eivät kohtaa. Esimerkiksi osaamisvajeiden paikkaamiseen tarvitaan etuutta, jolla aikuisena voi opiskella, erilaisia työvoimakoulutuksia, tutkintoon johtajaa koulutusta, oppisopimuskoulutusta ja oppilaitosten, työnantajien ja työvoimahallinnon paikallista yhteistyötä. Sen sijaan kyseisiin ongelmiin vastaaminen ei edellytä nykyisen työmarkkinamallin murtamista.

Onko työmarkkinamallissa muutostarpeita?

Ei ole yllättävää, että eri etujärjestöt vetoavat poliittisiin toimijoihin halutessaan paaluttaa työlainsäädäntöön omia tavoitteitaan toista osapuolta sitovasti. Mitä tulee hallituksen esittämiin ja työnantaja- ja yrittäjäjärjestöjen kannattamiin työmarkkinamallin muutostarpeisiin, tarvittaisiin kuitenkin jäitä hattuun. On mahdollista, ettei esitetyille muutoksille ole erityistä tarvetta. Tutkimusperustainen arvio tilanteesta puuttuu.

Eri Pohjoismaiden työmarkkinarakenteista tulisi tehdä perusteellinen ja monitieteinen vertailu. Siinä tulisi verrata sopimisen tasoja ja käytäntöjä, valtakunnansovittelijan roolia, palkkakoordinoinnin tapaa, yleissitovuuden merkitystä, paikallista sopimista ja työntekijäedustusta työpaikoilla, työntekijöiden edustusjärjestelmiä työpaikan päätöksenteossa, työrauhasäädöksiä, työvoiman joustavan käytön eri muotoja ja yleisyyttä, irtisanomis- ja muutosturvasääntelyä, sairauspoissaolokäytäntöjä, työpaikan ristiriitojen ratkontaa, työntekijöiden tulkintaetuoikeutta ja työtuomioistuimen tehtäviä. Myös ansio-, perus- ja viimesijaisen turvan kestoa, tasoa, velvoittavuutta ja etuuksien integroivia ja poiskäännyttäviä vaikutuksia tulisi verrata. Kaikki tämä tulisi suhteuttaa myös kansainvälisiin sitoumuksiin ja säädöksiin.

Esimerkiksi paikallisen sopimisen kohdalla institutionaalista muutostarvetta ei välttämättä ole. Suomen työmarkkinakenttä on poikkeuksellisen pienyritysvaltainen. Pienyrityksissä yrittäjillä itsellään sen kummemmin kuin työntekijöilläkään ei riittäne asiantuntemus tai aika työlainsäädännön ja työehtosopimusten nykyistä paikallisempiin neuvotteluihin. Mitä paikallisempia ovat sopimukset, sen enemmän tarvitaan työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen asiantuntemusta niiden muodostamisessa ja soveltamisessa.

Luottamushenkilörakenteen purkaminen ja liittoon kuulumattomien luottamusvaltuutettujen salliminen purkaisi paitsi työntekijöiden turvan työsuhteita ja työoloja koskevissa henkilökohtaisissa ja paikallisissa neuvotteluissa, myös työntekijöiden mahdollisuuden asiantuntija-apuun ristiriitatilanteissa työpaikoilla.

Edelleen, neuvottelurakenteen muutosta seuraisi muutospaine työtuomioistuimeen, jolla nyt ratkotaan työpaikkojen ristiriitoja. Pahimmillaan aiheutettaisiin painetta työriitojen käsittelyyn siviilioikeuden puolella. Esimerkiksi irtisanomissuojan heikentäminen lisäisi syrjintälainsäädännön soveltamista henkilökohtaisissa irtisanomistilanteissa. Instituutioiden muutoksella on siten kerrannaisvaikutuksia toisiin instituutioihin.

Edustuksellisiin tes-neuvotteluihin nojaava työehtosopimusten rakenne ja paikallinen sopiminen voivat turvata Suomen työmarkkinoiden kehitystä jatkossakin. Rakenteella turvataan yritysten välistä kilpailuasetelmaa työehtojen osalta. Näin vältytään haitalliselta palkkakilpailulta ja yhä heikompien työsuhteiden myötä fiskaaliselta kuormitukselta. Sovitellun työttömyysturvan tarve kasvaa jo nyt yhtä jalkaa osa-aikatyön teettämisen lisääntyessä. Suomessa joustavan työvoiman käyttöä ei ole haluttu säännellä, vaikka esimerkiksi Alankomaissa liialliseen heikkolaatuisen työn teettämiseen on puututtu kolmikantaisesti.

Entä jos tärkein työmarkkinatoimi tässä hetkessä olisikin suositus yrityksille liittyä työnantajajärjestöihin? Tätä kautta yrityksillä on mahdollisuus vaikuttaa paikallisen sopimisen edistämiseen nykyisen työehtosopimusinstituution sisällä. Aleneva järjestäytymisaste ei edellytä työmarkkinamallin murtamista vaan työnantajien ja työikäisen väestön muistuttamista siitä, miksi molempia osapuolia tukevat ja turvaavat instituutiot on aikanaan luotu.

Työmarkkinoilla on toki aina muutostarpeita, joita toimivissa työmarkkinaneuvotteluissa tulee alati arvioida. Eritoten pienyritysten työllistämisen edellytyksiä kannattaisi ratkoa kollektiivisesti. Vaikka työtunnin kustannukset eivät ole Suomessa erityisen korkeat ja työvoimaa voi rekrytoida nollatuntisopimuksilla tai vuokratyöyritysten kautta varsin riskittömästi, muodostuu pienille työnantajille kohtuuttomia kustannuksia esimerkiksi työntekijöiden sairauspoissaoloista ja perhevapaista. Voisiko näitä riskejä tasata kollektiivisella työnantajien ja työntekijöiden yhdessä rahoittamalla vakuutusturvalla? Myös yrittäjän esittämä huoli vakituisen työntekijän irtisanomisen vaikeudesta edellyttää selvittämistä.

Kokonaisveroastetta tulee arvioida suhteessa verorahoitteisiin palveluihin

Selvitystyössä tulisi myös katsoa veroastetta avarakatseisesti työmarkkinoiden kannalta. Kokonaisveroasteen arvioinnissa unohtuvat verojen vastineeksi saatavat poikkeuksellisen laajat, pohjoismaisen hyvinvointivaltion ytimeen kuuluvat julkiset palvelut. Palveluissa työskentely on tuottanut mielekkäitä työuria ja kohtuullisen ansion erityisesti naisille. Hyvinvointivaltion palvelut ovatkin kansainvälisesti verraten korkeimman mahdollisen naisten työllisyysasteen tae.

Kokonaisveroasteen arvioinnissa unohtuvat verojen vastineeksi saatavat poikkeuksellisen laajat, pohjoismaisen hyvinvointivaltion ytimeen kuuluvat julkiset palvelut. Palveluissa työskentely on tuottanut mielekkäitä työuria ja kohtuullisen ansion erityisesti naisille.

Naisenemmistöisten alojen ansiokehitys on kuitenkin jäänyt pahasti takamatkalle, minkä vuoksi kesän 2022 sopimus vientialoja korkeammista prosenttikorotuksista oli tarpeen. Pienipalkkaisimpien lasten- ja laitoshoitajien palkat eivät kohoa säällisiksi edes 15 prosentin korotuksilla. Myöskään julkisalojen liiallista työkuormitusta ei saa sivuuttaa, sillä työn liiallinen intensiteetti ja alhaiset vaikutusmahdollisuudet lisäävät työntekijöiden mielenterveysoireilua. Kestämättömät työolot muodostavat siksi riskin työurien ennenaikaiselle katkeamiselle.

Työehtoneuvottelujen rajoittaminen lainsäädännöllä olisikin naisvihamielinen teko – vieläpä tilanteessa, jossa työvoimapula jo nyt uhkaa sosiaali- ja terveyspalveluita. Julkisalojen työehdot ja palkkaneuvottelut vaikuttavat aivan olennaisesti koko palvelujärjestelmän kehitykseen.

Lopuksi: Työmarkkinaneuvotteluille on eksistentiaalinen tarve

Kokonaisvaltaisen työmarkkinainstituutiota koskevan selvitystyön jälkeen tulisi neuvotella koottuun tietoon perustuen, mistä jatkossa määrättäisiin laissa ja mistä työehtosopimuksissa, mikä eri instituutioiden työnjako ja neuvottelurakenne tulisi olemaan. Samalla arvioitaisiin, millainen veroaste tukisi mielekkäitä työuria ja sellaista palvelujärjestelmää, josta me kaikki saamme riittävästi suojaa syntymän, lapsuuden, opintojen, hädän, sairauden ja hoivantarpeen hetkellä.

Parlamentaarisessa ja eri järjestöt osallistavassa työskentelyssä tulisi sosiaaliturvakomiteatyöskentelyn tavoin muodostaa yhteinen näkemys työmarkkinoista ja julkisrahoitteisten palveluiden työehtojen hallittavuudesta tuleviksi vuosiksi ja ehkä jopa vuosikymmeniksi, mikä rauhoittaisi työmarkkinaneuvotteluiden tilannetta. Tarvitaan siis eri instituutioiden vahvistamista ja yhteen pelaamista, ei työntekijän suojan tai työmarkkinanormien purkamista.

Tarvitaan siis eri instituutioiden vahvistamista ja yhteen pelaamista, ei työntekijän suojan tai työmarkkinanormien purkamista.

Hallittu työmarkkinoiden muutos on erittäin tärkeää myös eksistentiaalisen kriisin eli ilmastonmuutoksen hillinnässä. Työmarkkinaosapuolten soisi voivan käyttää aikansa toimialakohtaisesti siihen, että Suomessa saadaan työn ja tuotannon rakenteet pikimmiten kestäviksi hiilipäästöjen ja luontokadon hillinnän kannalta.

Tilanne edellyttää aivan uudenlaisia kollektiivisia neuvotteluita ja uutta sääntelyä – jota juuri peräänkuuluttivat luontokadon osalta Finanssialan, EK:n ja Sitran johtajat. Eikö tässä ole todellinen tehtävä työmarkkinatoimijoille? Nyt niiden ja hallituksen aika kuluu mahdollisesti tarpeettomaan riitelyyn.

Kansainvälisen työmarkkinatutkimuksen mukaan dialogi ja institutionaalinen vakaus ovat kestävän kasvun ja myönteisen kierteen (”virtuous circle”) edellytyksiä. Työmarkkinoiden institutionaalisen rakenteen muuttaminen ei voi olla puoluepoliittinen eikä etujärjestöjen temmellyskenttä. Työmarkkinamallin muutosten tulee nojautua systemaattisesti kerättyyn tietoon ja yhteisesti tunnistettuihin ja neuvoteltuihin muutostarpeisiin.