Hamasin hyökättyä Israeliin 7. lokakuuta 2023, ja Israelin aloitettua vielä samana päivänä ennennäkemättömän tappavan operaationsa Gazassa, oli selvää, että jännitteet Israelin ja Libanonin välisellä rajalla kasvaisivat merkittävästi. Epäselvää on edelleen, kärjistyykö tilanne ensimmäiseksi laajamittaiseksi sodaksi sitten vuoden 2006 sodan Israelin ja Libanonin, tai tarkemmin ilmaistuna, Israelin ja Hizbullah-järjestön välillä.
Siinä missä laajamittaisen sodan välttäminen Israelin ja Hizbullahin välillä on edelleen mahdollista, sota on kuitenkin ollut jo hyvän aikaa todellisuutta rajaseudun asukkaille. Näin siitä huolimatta, että sotaa ei sodaksi virallisesti kutsuttaisikaan—libanonilainen sanomalehti L’Orient–Le Jour otsikoi marraskuussa 2023 Etelä-Libanonin tilannetta käsittelevän uutisensa “Au Liban-Sud, un mois d’une guerre qui ne dit pas son nom”. Joulukuuhun 2023 mennessä Israel oli raportoidusti iskenyt 985 kertaa Libanoniin, jonka alueelta oli vuorostaan isketty 270 kertaa Israeliin. Iskut ovat pääsääntöisesti keskittyneet rajan läheisyyteen, mutta yksittäiset iskut ovat ulottuneet rajan pohjoispuolella aina 30 kilometrin ja eteläpuolella 47 kilometrin syvyyteen. Al Jazeera uutisoi 10. joulukuuta 2023 iskujen tappaneen 120 ihmistä Libanonissa, mukaan lukien 85 Hizbullahin taistelijaa ja 16 siviiliä, sekä 11 ihmistä Israelissa, mukaan lukien seitsemän sotilasta ja neljä siviiliä.
YK:n Humanitaaristen asiain koordinointitoimisto (OCHA) raportoi 9. joulukuuta 2023 tilannekatsauksessaan vihollisuuksien ajaneen Libanonissa 55,835 ihmistä maan sisäiseen pakolaisuuteen, sekä johtaneen mm. koulujen ja terveyskeskusten sulkemiseen Etelä-Libanonin konfliktialueilla. Israelissa maan hallitus on evakuoinut kansalaisensa etäämmälle rajasta. Puolustusministeri Yoav Galantin sanoin Israelin hallitus ei oleta rajaseudun asukkaiden palaavan koteihinsa ennen kuin Hizbullah on ajettu rajaseudulta pois.
Noin 5,5 miljoonan asukkaan ja pinta-alaltaan noin kolmea prosenttia Suomesta vastaavassa Libanonissa on eniten pakolaisia maailmassa suhteutettuna väkilukuun ja pinta-alaan.
Noin 5,5 miljoonan asukkaan ja pinta-alaltaan noin kolmea prosenttia Suomesta vastaavassa Libanonissa on eniten pakolaisia maailmassa suhteutettuna väkilukuun ja pinta-alaan. Libanoniin Syyrian sotaa paenneille syyrialaisille tilanne on erityisen hankala. Syyrialaiset pakolaiset ovat joutuneet hakemaan turvaa Israelin iskuilta vailla apua Libanonin hallinnolta. Ilmapiiriä Libanonissa on jo pitkään leimannut heihin kohdistuva rasismi ja epäily. Lisäksi YK:n Pakolaisjärjestö (UNHCR) ilmoitti marraskuussa—Libanonissa pakolaisille aina haasteita merkitsevän talven kynnyksellä—että se joutuu heikon rahoitustilanteensa vuoksi leikkaamaan maassa käteisapua saavien syyrialaisten pakolaisten määrää lähes kolmanneksella. Libanonissa on 795,322 UNHCR:n rekisteröimää syyrialaista pakolaista, varsinaisen luvun ollessa todennäköisesti huomattavasti suurempi. Libanonin hallitus, jonka vaatimuksesta UNHCR lopetti pakolaisten rekisteröinnin vuonna 2015 (Janmyr 2018), viittaa usein 1,5 miljoonaan maassa oleskelevaan syyrialaiseen.
Libanonissa on 490,687 YK:n Lähi-idässä olevien palestiinalaispakolaisten avustus- ja työelimen (UNRWA) rekisteröimää palestiinalaispakolaista. Etelä-Libanonissa sijaitsevilla palestiinalaisten pakolaisleireillä on ymmärrettävästi noussut huoli Israelin mahdollisista iskuista näihin tiiviisti asutettuihin leireihin.
Kuten Gazassa, myös Libanonissa Israelin iskut ovat herättäneet kysymyksiä maan tavasta käydä sotaa.
Kuten Gazassa, myös Libanonissa Israelin iskut ovat herättäneet kysymyksiä maan tavasta käydä sotaa. 13. lokakuuta 2023 Israelin isku tappoi uutistoimisto Reutersille työskennelleen libanonilaisen toimittajan, Issam Abdallahin, haavoittaen kuutta muuta paikalla ollutta. Amnesty International totesi selvityksensä perusteella, että iskua “tulisi tutkia sotarikoksena.” 21. marraskuuta 2023 kaksi toimittajaa, Rabih Al-Maamari ja Farah Omar, sekä heidän autonkuljettajansa, Hussein Akil, menehtyivät Israelin iskussa. Human Rights Watch on todennut Israelin käyttäneen Libanoniin tekemissään iskuissa kansainvälisen humanitaarisen oikeuden vastaisella tavalla valkoista fosforia, sekä vaatinut sotarikostutkintaa Israelin 5. marraskuuta 2023 tekemästä iskusta, joka tappoi 10-, 12- ja 14-vuotiaat sisarukset, ja heidän isoäitinsä. Israelin iskut ovat johtaneet muun materiaalisen tuhon ohella myös tulipaloihin ja maaperän saastumiseen maanviljelyyn Etelä-Libanonissa käytetyillä mailla—ei vähiten kiitos valkoisen fosforin—estäen sadonkorjuuta ja hankaloittaen näin jo entuudestaan hauraiden elinkeinoja harjoittamista maassa.
Kaikki vaihtoehdot pöydällä
Hizbullahin pääsihteeri Hassan Nasrallah julisti 3. marraskuuta 2023 pitämässään, ensimmäisessä Hamasin hyökkäystä seuranneessa julkisessa puheessaan, kaikkien vaihtoehtojen olevan pöydällä sodan suhteen. Nasrallah otti etäisyyttä Hamasin operaatioon, ja kutsui sitä “sataprosenttisesti palestiinalaiseksi”. Nasrallahin lausunnon saattoi tulkita siten, että viime vuosina laajaa kannatusta asiantuntijoiden piirissä saanut näkemys Hizbullahin haluttomuudesta uuteen laajamittaiseen aseelliseen konfliktiin Israelin kanssa, ja Iranin tuesta tälle strategialle, on edelleen perusteltu. Hizbullahin toimeenpanevan neuvoston johtaja, ja Nasrallahin seuraajaksi pääsihteerinä uumoiltu Hashem Safieddine, kiisti 11. joulukuuta 2023 järjestön pyrkivän laajempaan aseelliseen konfliktiin Israelin kanssa juuri nyt.
Israelin edustajat ovat jo hyvän aikaa ennen Gazan sotaa uhkailleet palauttavansa Libanonin “kivikaudelle”, jos laajamittainen sota puhkeaa Israelin ja Hizbullahin välillä.
Israelin puolustusministeri Galant on korostanut Nasrallahin tapaan, että kaikki vaihtoehdot ovat pöydällä myös toisella puolen rajaa. Israelin edustajat ovat jo hyvän aikaa ennen Gazan sotaa uhkailleet palauttavansa Libanonin “kivikaudelle”, jos laajamittainen sota puhkeaa Israelin ja Hizbullahin välillä. Pääministeri Benjamin Netanyahu uhkasi joulukuussa Beirutin ja Etelä-Libanonin muuttuvan “Gazaksi ja Khan Younisiksi”, jos Hizbullah aloittaa laajamittaisen sodan Israelia vastaan. Israelin kansallinen turvallisuusneuvonantaja Tzachi Hanegbi totesi joulukuisessa haastattelussaan, että Israel ei voi enää hyväksyä Hizbullahin läsnäoloa rajan tuntumassa: “Tämä tulee muuttumaan. Jos Hizbullah suostuu muutokseen diplomatian keinoin, hyvä niin. Mutta en usko, että se tulee suostumaan.”
Siinä missä Hizbullah olisi todennäköisesti tyytyväinen paluusta ennen Hamasin lokakuista iskua vallinneeseen tilanteeseen Libanonin ja Israelin rajalla, Israel näyttää pyrkivän luomaan rajaseudulle uuden todellisuuden, aivan kuten Gazan vastaiselle rajalleenkin. Tässä keskeisenä viittauskohtana on toiminut vuonna 2006 taistelujen päättymiseen johtanut YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1701, jonka oli tarkoitus saattaa Libanonin puoleinen rajaseutu maan asevoimien ja YK:n johtaman UNIFIL-rauhanturvaoperaation kontrolliin.
Puolustusministeri Galantin lisäksi päätöslauselman 1701 toimeenpanoon on nykyisen konfliktin kuluessa viitannut myös Libanonin virkaatekevä pääministeri Najib Mikati, ja esimerkiksi Ranska on toistellut sitoutumistaan sen täyteen toimeenpanoon. Ongelmana tässä on se, että on vaikea uskoa, että kukaan näkisi tätä realistisena vaihtoehtona juuri nyt, tai edes keskipitkällä aikavälillä. Päätöslauselman täysi toimeenpano merkitsisi nimittäin Libanonin valtion muuttumista sellaiseksi täyden suvereniteetin alueellaan omaavaksi toimijaksi, jollainen se ei ole ollut enää vuosikymmeniin. Se merkitsisi Hizbullahin aseellisen läsnäolon päättämistä Litani-joen eteläpuolella ja lopulta sen riisumista aseista—päätöslauselman sanoin, maan hallituksen saattamista ainoaksi Libanonin koko alueella “aseita ja auktoriteettia” omaavaksi toimijaksi.[i]
Päätöslauselman 1701 toimeenpanolla voidaan toisaalta tarkoittaa Hizbullahin osittaista vetäytymistä rajaseudulta Litani joen pohjoispuolelle—tiedostaen, että se tulee pian palaamaan takaisin rajan tuntumaan—osana laajempaa pakettia, jossa se säilyttäisi aseensa, ja saisi esimerkiksi kannattamansa Suleiman Franjieh’n maan seuraavaksi presidentiksi. Että tämä riittäisi Israelille tässä kohtaa, on Libanonin poliittisia kiemuroita hyvin tuntevan Michel Youngin mukaan ainakin teoreettisesti mahdollista. Olettaen siis, että Israel haluaa välttää laajamittaisen sodan Libanonissa. Kansainvälinen diplomatia on ottanut lisää kierroksia tämän skenaarion välttämiseksi, mutta Israelin sotakabinetin on uutisoitu olevan sisäisesti jakautunut sen suhteen, tulisiko ratkaisua hakea diplomatian keinoin, vaiko aseellisesti. Varmaa lienee ainoastaan se, että niin kauan kuin Israel jatkaa Gazan tuhoamista, Nasrallahin ja Galantin sanoin, kaikki vaihtoehdot ovat pöydällä.
Quo vadis, Libanon?
Lokakuun 7. 2023 jälkeiset tapahtumat toimivat muistutuksena siitä, että Hizbullahin ymmärtäminen Libanonin kontekstissa “valtiona valtiossa” (ks. esim. Abdul-Hussain 2009) ei ole tyhjä klisee. Kuten vuonna 2006, niin myös vuonna 2023 valtiosuvereniteetin ytimeen menevästä sodan ja rauhan kysymyksestä ei päätä Libanonin puolella maan presidentti, parlamentti, tai hallitus, vaan Hizbullah. Järjestö on ehtinyt myös jo lausumaan, vuoden 2006 sodan tavoin, että tälläkin kertaa se tulee kompensoimaan iskuista koituneita materiaalisia vahinkoja niitä kärsineille libanonilaisille. Hizbullah on singulaari poliittinen ja aseellinen toimija, ei ainoastaan Libanonissa, vaan koko Lähi-idässä (Saad 2019). Hizbullahiin liitettyä valtio valtiossa -kliseetä on silti edelleen syytä tarkastella kriittisesti, joskin hieman erilaisesta tulokulmasta: missä määrin Libanonia on syytä kutsua edelleen valtioksi?
Libanonin valtion rajattu ja ohut olemus ei ole uusi ilmiö. Libanonin itsenäistyessä Ranskan mandaattivallan alaisuudesta vuonna 1943, se luotiin tarkoituksella minimalistiseksi, jotta se palvelisi mahdollisimman hyvin maassa tuolloin hegemoniseen asemaan nousseen kauppa- ja finanssiporvariston taloudellisia intressejä. Libanonilaisen nationalismin ja yhteiskuntajärjestyksen yhden keskeisimmistä arkkitehdeista, Michel Chihan (1951, 15), sanoin, Libanonin “valtion on hyväksyttävä väistämätön … ja uskallettava mennä liberalismin äärimmäisille rajoille saakka. … Rajoittavat lait on vähennettävä käytännössä olemattomiin.” Näin tapahtuikin ja tämä “kauppiaiden tasavalta” (Gates 1998) oli yli neljä vuosikymmentä ainoa laissez-faire-ideologiaa kehittyvässä maailmassa systemaattisesti seurannut valtio. Yksikään sen hallituksista ei ole kyseenalaistanut tätä linjaa. (Gaspard 2004, xvii, xix, 62–3, 142). Sosiologi Rima Majed onkin pohtinut ääneen, tulisiko Libanon—yli kaksikymmentä vuotta ennen Augusto Pinochetin Chileä—nähdä ensimmäisenä “uusliberaalina” valtiona.[ii]
Hizbullahiin liitettyä valtio valtiossa -kliseetä on silti edelleen syytä tarkastella kriittisesti, joskin hieman erilaisesta tulokulmasta: missä määrin Libanonia on syytä kutsua edelleen valtioksi?
Libanonin ensimmäisen tasavallan minimalistinen valtio tuotti ns. “kultakautenaan”, 1950- ja 1960-luvuilla, suurta eriarvoisuutta ja epätasa-arvoa libanonilaisten välille, mikä johti omalta osaltaan maan veriseen 1975–1990 sisällissotaan (Kardahji 2015). Tämä yhteiskuntamalli kaivettiin kuitenkin naftaliinista sisällissodan päätyttyä ja se sai uuden elämä maan pääministeriksi tuolloin nousseen, sittemmin murhatun, Rafic Haririn (1944–2005) mukaan nimetyn harirismin muodossa, jonka myötä yksityiset intressit onnistuivat kolonisoimaan Libanonin valtion lähes täysin (Makdisi 1997; Baumann 2016). Tämä ei tarkoittanut kuitenkaan valtion astumista täysin takavasemmalle. Mouawad ja Baumann (2017) kyseenalaistivatkin vielä viitisen vuotta sitten Libanonin kontekstissa “väsyneitä käsityksiä koskien valtion heikkoutta, poissaoloa ja epäonnistumista”. He argumentoivat Libanonin valtion heikkouden korostamisen kätkevän näkyvistä niitä tapoja, joilla esimerkiksi maan keskuspankki on keskeinen toimija maan kapitalistisen järjestyksen uusintamisessa ja armeija on aktiivisesti läsnä maan kansalaisten elämässä.
Paljon on kuitenkin tapahtunut Libanonissa sitten Mouawadin ja Baumannin analyysin. Harirismin leimaama Libanonin toinen tasavalta ajoi rytinällä päin seinää vuodesta 2020 maata runnoneen talouskriisin myötä, jonka Maailmanpankki on arvioinut yhdeksi pahimmista mitään maata kohdanneista kriiseistä sitten vuoden 1850. Talouskriisin myötä Libanonin bruttokansantuote on pienentynyt noin 40 prosenttia, sen valuutta on menettänyt arvostaan 98 prosenttia, inflaatio laukkaa kolmenumeroisissa luvuissa, keskuspankki on menettänyt kaksi kolmasosaa valuuttavarannoistaan, valtion tulot ovat romahtaneet, työttömyys on kasvussa nuorisotyöttömyyden ollessa jo arviolta 58 prosenttia, köyhyys on historiallisesti korkealla tasolla, sähköntuotantoa ja vedenjakelua on leikattu dramaattisesti, vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Kuten Kansainvälinen valuuttarahasto toteaa viimeisimmän vuonna 2023 tekemänsä Libanonin maakonsultaation perusteella, maan “julkinen sektori on kaatumassa ja julkisten palveluiden tarjonta on lähes olematonta”. Ilman reformeja, joita maan hallinto ei ole kolme vuotta kriisiin edelleenkään halunnut tai kyennyt toteuttamaan, seuraukset maalle tulevat olemaan “peruuttamattomat”.
Siinä määrin, kuin Libanonin valtio näyttelee vielä jotain roolia kansalaistensa elämänsä, se tekee tämän pitkälti ulkomaisen rahoituksen turvin. Sam Heller (2023, 11) kuvaa tuoreessa raportissaan, miten Libanonin ulkoministeri on ottanut yhteyttä läntisiin diplomaatteihin ja pyytänyt näiden edustamia maita “adoptoimaan” Libanonin ministeriöitä, toisin sanoen, ottamaan näiden toimintakustannukset kontolleen.
Heller (2023, 11, 23) argumentoikin, että Libanonissa ei ole käynnissä ainoastaan taloudellinen kriisi, vaan monitahoinen poliittinen, taloudellinen, yhteiskunnallinen ja valtiollinen kriisi. Libanonin hallinto on saattanut maan “niin surkeaan tilanteeseen, että ulkomaiset avunantajat tarjoavat sille apua, joka on normaalisti varattu sodan tuhoamille maille”, ja “on luultavasti mahdotonta, että Libanonin suvereniteetti säilyisi koskemattomana.” Näin siis ennen, kuin Israelin ja Hizbullahin sotatoimet alkoivat Etelä-Libanonissa, tai libanonilaisten poliitikkojen maan talouden pelastajaksi täysin epärealistisesti maalaamat kaasuvarantojen koeporaukset tuottivat vesiperän.
Mitä tulee Libanonin hallintoon, maa on ollut ilman presidenttiä lokakuusta 2022, jolloin edellisen presidentin Michel Aounin kausi tuli päätökseensä. Ilman toimintakykyistä hallitusta Libanon on ollut toukokuusta 2022, jolloin maassa järjestettiin edellisen kerran parlamenttivaalit. Parlamentti ei voi ryhtyä normaaliin lainsäädäntötyöhön, ennen kuin se valitsee maalle uuden presidentin, joka vuorostaan voi nimittää maalle uuden hallituksen. Laajamittaisen sodan uhkakaan ei ole saanut libanonilaisia poliitikkoja kiiruhtamaan näitä jo yli vuoden roikkuneita prosesseja. Kesällä 2023 maassa oli määrä järjestää kunnallisvaalit, mutta nämä lykättiin hamaan tulevaisuuteen taloudellisiin syihin vedoten.
Keskuspankkia vuodesta 1993 johtaneen, aiemmin hänet virkaan nimittäneen Rafic Haririn portfoliota Merrill Lynch-investointipankissa hoitaneen, Riad Salameh’n todennäköisesti viimeiseksi jäävä virkakausi päättyi heinäkuussa 2023. Sittemmin hänet on lisätty Interpolin etsintäkuulutettujen listalle ja häntä vastaan on asetettu sanktioita Yhdysvaltojen, Iso-Britannian ja Kanadan toimesta. Koska Salameh’lle ei onnistuttu nimeämään seuraajaa ennen hänen virkakautensa päättymistä, keskuspankin johtajana toimii tällä hetkellä virkaatekevänä sen entinen varajohtaja.
Maan oikeuslaitos, koulutusjärjestelmä ja terveydenhuolto ovat henkitoreissaan.
Maan puolustusvoimien komentajan, Joseph Aounin, kauden oli määrä päättyä 10. tammikuuta 2024. Koska hänen seuraajastaan ei löytynyt yksimielisyyttä hallitsevan luokan keskuudessa, 15. joulukuuta 2023 Aounin kautta päädyttiin pidentämään vuodella. Maan oikeuslaitos, koulutusjärjestelmä ja terveydenhuolto ovat henkitoreissaan. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.
Siinä määrin, kuin Hizbullah onkin valtio valtiossa, niin tämä kertoo juuri tällä hetkellä hyvin vähän Hizbullahin vallasta ja hyvin paljon Libanonin valtion vallattomuudesta. Jos Hizbullahin ja Israelin väliset väkivaltaisuudet laajenevat täysmittaiseksi sodaksi, tämä saattaa osoittautua kuoliniskuksi Libanonin tasavallalle, sellaisena kuin se on vuodesta 1943 tähän päivään saakka tunnettu. Nasser Saidin, entisen talousministerin ja keskuspankin varajohtajan sanoin, jos taistelut leviävät, tämä voisi johtaa maan “täydelliseen romahtamiseen.” Vielä vuoden 2006 sodan yhteydessä Kuwait ja Saudi-Arabia tallettivat varojaan Libanonin keskuspankkiin vakauttaakseen tämän valuuttaa ja taloutta konfliktin keskellä (Baumann 2023). Sittemmin maiden suhteet Libanoniin ovat viilentyneet ja ei ole takuita sille, että jokin toinen valtio olisi valmis toimittamaan samanlaista roolia nyt käynnissä olevan konfliktin yhteydessä. Libanonin poliittis-taloudellista järjestelmää ja hallitsevaa luokkaa suremaan jäisi varmasti harva. Tilanteen luisumista sisällissotaankaan ei voi kuitenkaan sulkea pois, sillä edelliseen sisällissotaan liittyneet maan sisäiset jännitteet lakaistiin ainoastaan maton alle vuonna 1990.
Jos taas laajamittainen sota Israelin kanssa vältetäänkin tässä kohtaa, tämä ei tule ainakaan heikentämään Hizbullahin asemaa maan sisällä. Järjestön toimiessa myös maata hallitsevan luokan takuumiehenä yli sektirajojen—kuten saatiin todistaa viimeksi Libanonin vuoden 2019 kansannousun yhteydessä (Karam 2023, 93–4)—kaikki toiveet merkittävistä reformeista tapaan, jolla maata ja sen taloutta on hallittu, voinee unohtaa pitkäksi aikaa. Libanon tullee tässä tapauksessa jatkamaan olemassaoloaan valtion kaltaisena entiteettinä siinä määrin, kuin tästä aiheutuville kustannuksille on edelleen löydettävissä kuittaaja maan ulkopuolelta.[iii]
Artikkelin kuva: Hizbullahin ulkoilmamuseossa Mleetassa on esillä Israelilta aikaisemmissa taisteluissa saatua sotasaalista.
Lähteet
Abdul-Hussain, Hussain (2009). “Hezbollah: A State within a State”, Current Trends in Islamist Ideology, 8: 68–81.
Baumann, Hannes (2016). Citizen Hariri: Lebanon’s Neoliberal Reconstruction. Oxford University Press.
——— (2023). “Critical Approaches to State and Sovereignty: Part 1”, SEPAD, https://www.sepad.org.uk/announcement/critical-approaches-to-state-and-sovereignty-part-1 (Vierailtu 15.12.2023).
Chiha, Michel (1951). “Lebanon in the World: Future Prospects”. Michel Chiha Foundation, http://michelchiha.org/lebanon-in-the-world-future-prospects-1951/ (Vierailtu 21.3.2023).
Gaspard, Toufic K. (2004). A Political Economy of Lebanon, 1948–2002: The Limits of Laissez-faire. Brill.
Gates, Carolyn L. (1998). The Merchant Republic of Lebanon: Rise of an Open Economy. Centre for Lebanese Studies & I.B. Tauris.
Heller, Sam (2023). “Adopt a Ministry: How Foreign Aid Threatens Lebanon’s Institutions”, The Century Foundation, https://tcf.org/content/report/adopt-a-ministry-how-foreign-aid-threatens-lebanons-institutions/ (Vierailtu 10.11.2023).
Janmyr, Maja (2018). “UNHCR and the Syrian Refugee Response: Negotiating Status and Registration in Lebanon”, The International Journal of Human Rights, 22(3): 393–419.
Karam, Jeffrey G. (2023). “The Shadow Guardians of the Status Quo: The Lebanon Uprising of 2019 and the International Politics of Counterrevolution”, teoksessa Jeffrey G. Karam & Rima Majed (toim.), The Lebanon Uprising of 2019: Voices from the Revolution, 89–105. I.B. Tauris.
Kardahji, Nick Chafic (2015). A Deal With the Devil: The Political Economy of Lebanon, 1943–75. Väitöskirja, University of California, Berkeley.
Makdisi, Karim (2011). “Constructing Security Council Resolution 1701 for Lebanon in the Shadow of the ‘War on Terror’, International Peacekeeping, 18(1): 4–20.
Makdisi, Saree (1997). “Laying Claim to Beirut: Urban Narrative and Spatial Identity in the Age of Solidere”, Critical Inquiry, 23: 661–705).
Mouawad, Jamil & Hannes Baumann (2017). “Wayn al-Dawla?: Locating the Lebanese State in Social Theory”, The Arab Studies Journal, 25(1): 66–91.
Saad, Amal (2019). “Challenging the Sponsor-Proxy Model: The Iran-Hizbullah Relationship”, Global Discourse, 9(4): 627–50.
[i] Kilpailevista narratiiveista päätöslauselman 1701 tulkinnassa, kts. Makdisi 2011.
[ii] Rima Majed, “‘Sectarian Neoliberalism’: The Social and Political Economy of Lebanon”. Keynote -luento, Kuudes Lähi-idän ja Pohjois Afrikan tutkimuksen kollokvio, 9.12.2021, Helsinki. Katsottavissa osoitteessa: https://www.youtube.com/watch?v=HEZkX1aYMPw (Vierailtu 19.5.2023).
[iii] Kiitos Ari Kerkkäselle tekstin käsikirjoitusversiota koskevista kommenteista.