Jäsennämme tässä tekstissä toimittamamme Osallisuutta ja osattomuutta yhteiskunnan marginaaleissa – Muuntuvat palvelut ja hyvinvointi koronapandemiassa -kokoelmateoksen antia vallan näkökulmasta. Teos käsittelee koronapandemian (engl. COVID-19 pandemics) merkityksiä ja vaikutuksia muun muassa ruoka-avussa, osallisuutta edistävissä kohtaamispaikoissa ja asunnottomuustyössä.
Tarkoitamme kriisinhallinnan kontekstissa vertikaalisella vallalla ylhäältä alaspäin suuntautuvaa valtaa: valtion hallitukselta ministeriöihin, valtion laitoksiin, kriisinhallinnassa keskeisten professioiden asiantuntija-asemiin, paikallishallintoon ja eri palvelusektoreille, sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille, kansalaisyhteiskuntaan ja lopulta yhteiskunnan marginaaleihin asemoituviin ihmisiin ketjuuntuvaa valtaa ja vallankäyttöä. Horisontaalisen vallan ymmärrämme dialogisena ja kumppanuuteen perustuvana tietojen vaihtamisena, neuvotteluna ja jaettuna päätöksentekona sekä toimimisena yhdessä sovittuihin päätöksiin nojaten. Tällaista toimintatapaa edustavat esimerkiksi hallinnolliset rajat ylittävät sekä julkista ja kolmatta sektoria yhdistävät työryhmät tai osallistujien ja työntekijöiden yhteistyö yhteisöllisessä ruoka-aputoiminnassa.
Marginaalisuus on etäisyyttä valtaan ja resursseihin
Teoksen kirjoituskutsussa kuvasimme marginaalisuutta etäisyydeksi valtaan eli perinteisiin yhteiskunnallisiin valtapositioihin kuten työelämään, koulutukseen, edustukselliseen demokratiaan ja muihin luottamustehtäviin. Marginaalisuutta voi hahmottaa ihmisten etäälle asettumisena tai työntämisenä pois sieltä, missä päätöksiä tehdään ja varallisuutta sekä muita resursseja tuotetaan ja jaetaan. Toisinaan etäisyys liittyy konkreettisesti tiloihin ja paikkoihin, toisinaan se on kulttuurista ja symbolista.
Tarkoitimme etäisyydellä myös sellaista välimatkaa, jonka takaa ”tavallinen ja normaali” elämä, kuten kodin suoja, mieluisten kulutus- ja elintarvikkeiden ostaminen tai ajanvietto turvalliseksi koettujen läheisten kanssa näyttäytyy kaukaisena, vieraana tai saavuttamattomana. Niukkuudessa, yksinäisyydessä, toiminta- ja vaikutusmahdollisuuksien puutteessa ja toiseudessa elämää leimaavat usein ennakoimattomuus, tarkoituksettomuus ja näköalattomuus.
Niukkuudessa, yksinäisyydessä, toiminta- ja vaikutusmahdollisuuksien puutteessa ja toiseudessa elämää leimaavat usein ennakoimattomuus, tarkoituksettomuus ja näköalattomuus.
”Tavallinen” käsitys eteenpäin suuntautuneesta ajasta voi myös muuttua pysähtyneisyydeksi tai samaa suppeaa kehää pyöriväksi (Isola ym. 2021), jolloin tulevaisuudesta voi ikään kuin tulla ”mykkä”. Esimerkiksi kodittomuudessa epävarmuus seuraavasta ateriasta ja yösijasta saattaa estää kaikkeen pitkäjänteisyyttä ja ”pitkää” aikaa vaativaan paneutumista. Se myös herkästi kyseenalaistaa kokemuksen ihmisarvosta ja olemassaolon jatkuvuudesta (Ilmoniemi 2023). Siten marginaalista asemaa kuvastavat myös moninaiset osallisuuden esteet ja rajoitteet.
Saimme teokseen yhteensä 12 tutkimusta ja puheenvuoroa, joissa koronakriisi hallintatoimenpiteineen hahmottuu monin tavoin marginaalisuudelle altistavana tai sitä voimistavana olosuhteena. Useissa kirjan luvuissa on kuitenkin esimerkkejä myös luovuudesta vastustaa ja ylittää mahdottomalta tuntuvia osallisuuden esteitä.
Teos syntyi osana Korona yhteiskunnan marginaaleissa (KoMa, Euroopan sosiaalirahasto) -tutkimus- ja kehittämishanketta. Hyödynnämme tässä tekstissä myös tutkimustamme koronapandemian kriisiviestinnästä (Raitakari ym. 2022). Teimme tekstiä lisäksi osana AISAPA-hanketta (Sosiaalityöntekijöiden paikka ja saavutettavuus hyvinvointialueiden aikuissosiaalityössä, STM 2023–2024).
Koronakriisi vertikaalista vallankäyttöä voimistavana olosuhteena
Koronapandemian kriisiviestintä teki näkyväksi ylintä valtaa käyttävän valtion hallituksen vastuun ja rajat kriisinhallinnassa. Voimme olettaa, että koronakriisin hallintaan käytetyt keinot kuvastavat yleisemminkin julkisen vallan tapoja toimia kriisitilanteissa. Demokraattisissa valtioissa julkinen valta pyrkii ensisijaisesti käyttämään suostuttelevaa valtaa, joka perustuu asiantuntijatietoon, ohjeiden antamiseen ja ihmisten taivutteluun toimia vapaaehtoisesti halutulla tavalla. (Raitakari ym. 2022.)
Koronakriisin hallintaan käytetyt keinot kuvastavat yleisemminkin julkisen vallan tapoja toimia kriisitilanteissa.
Tästä kertoivat koronakriisissä yhtäältä yksityiskohtaiset käyttäytymisohjeet etäisyyden pitämisestä, suojautumisesta, ravitsemuksesta ja liikkumisesta, jotka koskettivat kaikkia ihmisiä tasapuolisesti. Toisaalta ohjaamalla ”tavallisia” ihmisiä ja kuntatason toimijoita huolehtimaan tartuntataudin riskiryhmiin kuuluvista ja mahdollisesti marginaalisessa asemassa olevista ihmisistä hallitus myönsi, ettei sen (suojelevaksi tarkoitettu) valta välttämättä suoraan tavoita kaikkia. (Raitakari ym. 2022.)
Tällä tavalla delegoimalla valtaa hallitus loi vastuullistamisketjuja (ks. Juhila ym. 2017; Raitakari ym. 2022), joissa valta ketjuuntuu ylhäältä alas. Tämän seurauksia teoksemme käsittelee monesta näkökulmasta yhteiskunnan marginaaleissa. Esimerkiksi yhteisöllinen ruoka-aputoiminta, muut matalan kynnyksen yhteisöt, päiväkeskukset ja monipaikkainen jalkautuva päihdetyö joutuivat sulkemaan avointa toimintaansa, supistamaan aukioloaikoja tai hyödyntämään ajanvarauskäytäntöjä, vastoin toimintaperiaatteitansa.
Vastuullistamisketjuissa sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia vastuutettiin myös huolehtimaan ja valvomaan sitä, että yhteiskunnan marginaaleissa palveluiden käyttäjät ja osallistujat noudattivat varotoimia, joiden tarkoitus oli estää tartuntataudin leviäminen. Vaikka vastuullistamisketjut olivat monessa tilanteessa välttämättömiä, vahvistivat ne epätoivottavalla tavalla ammattilaisten vertikaalista vallankäyttöä, mikä puolestaan saattoi tuottaa etäisyyttä ja epäluottamusta osapuolten välille. Etenkin, jos marginaalisessa asemassa oleva ihminen on aiemminkin kokenut huonoa kohtelua ja vertikaalisen vallan kohteena olemista viranomais- ja ammattilaissuhteissa.
Vaikka vastuullistamisketjut olivat monessa tilanteessa välttämättömiä, vahvistivat ne epätoivottavalla tavalla ammattilaisten vertikaalista vallankäyttöä, mikä puolestaan saattoi tuottaa etäisyyttä ja epäluottamusta osapuolten välille.
Luottamuksellisen vuorovaikutuksen rakentumisen esteeksi saattoi muodostua myös kasvomaski, jonka takaa tunteiden, ymmärryksen ja huolenpidon eleet eivät parhaalla mahdollisella tavalla välittyneet kasvokkaisissa kohtaamisissa. Joitakin ihmisiä sähköiset viestintäpalvelut auttoivat toisten ihmisten ja resurssien tavoittamisessa, mutta toisille avun saamisen eteen nousi niiden myötä uusi kynnys, mikä edelleen tuotti etäisyyttä ihmisiin ja resursseihin. Esimerkiksi silloin, jos sosiaaliturvaetuuksia koskevia hakemuksia saattoi jättää vain sähköisesti tai tiukasti rajattuina vastaanottoaikoina, ne saattoivat jäädä toimittamatta.
Vaikka koronapandemiaa vaarallisena tartuntatautina voi yleisesti ottaen pitää kiistattomana oikeutuksena käyttää vertikaalista valtaa, kirjamme luvut osoittavat joitakin ylitulkintoja ja -lyöntejä. Esimerkiksi kohtaamispaikkojen ja ruoka-aputoiminnan ajoittainen voimakas rajoittaminen uhkasi lukuisten ihmisten perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista ja perustarpeiden tyydyttymistä, jos vaikkapa sosiaaliturvaetuuksien hakeminen olisi edellyttänyt palvelun työntekijän tukea.
Työntekijöiden havainnot joidenkin palveluiden käyttäjien ja osallistujien vaikeiden elämäntilanteiden edelleen syvenemisestä ovat perusteltuja. Toisin sanoen kriisinhallintatoimet kasvattivat marginaalisessa asemassa olevien ihmisten etäisyyttä sosiaalisesta tuesta ja resursseista. Raportissa toteammekin, että koronakriisi tuotti ”alakriisejä”, joista yksi oli etuuksien ja palveluiden saavutettavuuden kriisi.
Tilapäismajoituksessa, jossa palveluiden käyttäjinä olevilla asunnottomuutta kokevilla ihmisillä on jo lähtökohtaisesti olemattomat resurssit suojaan, turvaan ja itsemääräämisoikeuden toteuttamiseen, ihmiset saattoivat joutua karanteenissa luopumaan myös vapaudestaan liikkua palvelun lukitessa heitä sisätiloihin. Asunnottomuutta kokevien ihmisten kannalta myös ”kulkuoikeudet” julkisissa tiloissa niiden sulkemisen myötä kaventuivat merkittävästi, mikä aiheutti joillekin ihmisille totaalista paikattomuuden kokemusta. ”Tavallisten” ihmisten eristäytyessä koteihinsa marginaalisessa asemassa olevat ihmiset yhtäältä menettivät paikkoja, joissa olla, ja toisaalta tulivat selkeämmin näkyville tyhjissä julkisissa tiloissa, kuten kaduilla.
Asunnottomuutta kokevien ihmisten kannalta myös ”kulkuoikeudet” julkisissa tiloissa niiden sulkemisen myötä kaventuivat merkittävästi, mikä aiheutti joillekin ihmisille totaalista paikattomuuden kokemusta. ”Tavallisten” ihmisten eristäytyessä koteihinsa marginaalisessa asemassa olevat ihmiset yhtäältä menettivät paikkoja, joissa olla.
Vertikaalinen valta koronakriisin hallinnan välineenä vahvisti sosiaalista eriarvoisuutta ja erivertaisuutta ylläpitäviä käytäntöjä. Kriisinhallinnan vastuullistamisketjuissa ”ylemmän tason” oli välttämätöntä tehdä ”alempaa tasoa” koskevia kohtalokkaitakin päätöksiä, usein varsin puutteellisen tiedon varassa. Ylempää tulleiden ohjeiden noudattaminen esimerkiksi kohtaamispaikoissa ja tilapäismajoituksissa tarkoitti sitä, ettei neuvottelua ohjeiden soveltamisesta marginaalisessa asemassa olevien ihmisten kanssa ollut välttämättä edes mahdollista käydä. Palveluiden käyttäjien ja osallistujien tiedon esiin tulemiselle ja hyödyntämiselle oli aiempaa vähemmän tilaisuuksia.
Esimerkiksi yhteisöllisessä ruoka-aputoiminnassa, jossa osallistujat olivat saaneet vaikuttaa yhteisön toimintaan omilla tiedoillaan ja ideoillaan, työntekijät joutuivat ottamaan ennen koronakriisiä osallistujille jakamaansa valtaa takaisin itselleen. Marginaalisessa asemassa olevien ihmisten valta on siis usein työntekijöiden tukemaa ja mahdollistamaa, ja se voidaan ottaa kriisin yllättäessä heiltä myös pois, kuten toki monelta muultakin väestöryhmältä, jolloin toimintamahdollisuudet kaventuvat entisestään. Osallisuuden edistämisen kannalta koronakriisi teki näkyväksi palveluiden käyttäjien ja osallistujien vallan haurauden ja osallisuustyön sokean pisteen. Valtahierarkian pohjalla mahdollisuudet vaikuttaa omalla tiedolla tai tekemisellä yhteisiin tai edes omiin asioihin näyttäytyvät sattumanvaraisina.
Valtahierarkian pohjalla mahdollisuudet vaikuttaa omalla tiedolla tai tekemisellä yhteisiin tai edes omiin asioihin näyttäytyvät sattumanvaraisina.
Koronakriisin myötä moni kohtaamispaikka joutui yllättäen myös sopimaan tapaamisia etukäteen, mikä synnytti odotuksia ajanvarauksiin sitoutumisesta ja osallistumisen suunnitelmallisuudesta. Tällaiset käytännöt saattoivat tarkoittaa sellaista periaatteellista muutosta, jossa kohtaamispaikkojen toiminta ei enää vastannut sitä ideaa, johon osallistujat olivat kiinnittyneet. Palveluiden olisi pitänyt olla joustavia ja saavutettavia, mutta kriisitilanteessa vaadittiinkin apua tarvitsevien ihmisten joustavuutta ja halua tulla rajoitetuiksi ja ohjatuiksi. Aiemmin joustavasti toimineet palvelut muuttuivat siis kriisinhallinnan pyrkimyksissään etäännyttäviksi.
Yhteiskunnan marginaaleissa huolenpitotyö tapahtuu kriiseissäkin ihmisiä lähellä ja lähityönä. Monet teoksen luvut kuvaavat työntekijöiden ja kokemusasiantuntijoiden sitoutuneisuutta etsivään ja liikkuvaan työhön. He ovat läsnä niissä paikoissa, joissa ihmiset liikkuivat ja oleskelivat: kodeissa, kaduilla, verkossa, yhteisöissä ja päiväkeskuksissa. Teos osoittaa ensinnäkin sen, miten marginaalisessa asemassa olevia ihmisiä tavoittavaa sosiaalista työtä ei voi tehdä etätyönä missään olosuhteissa. Toiseksi, vaikka huolenpitotyö kuinka pyrkisi tasavertaisuuteen palveluiden käyttäjien ja osallistujien kanssa, on vertikaalinen valta silti aina siinä läsnä.
Horisontaalisen vallankäytön pyrkimyksiä ja onnistumisia koronakriisissä
Kuva koronakriisistä ja sen hallinnasta ei ole kuitenkaan yksinomaan synkkä. Etäännyttävän vallankäytön rinnalla kriisiaikaa värittävät monien toimijoiden pyrkimykset ja onnistumiset pitää huolta perusturvasta, muista osallisuuden edellytyksistä ja vallan jakamisesta. Huolenpitotyön lisäksi osallisuuden edistäminen edellyttää vallan uudelleen jakamista eli erilaisissa yhteiskunnallisissa asemissa olevien ihmisten yhteistä toiminnan suunnittelua, toteutusta ja arviointia. Tällaisen osallisuustyön tavoitteena on ihmisten välisen yhdenvertaisuuden edistäminen. (Isola ym. 2020; Hekkala ym. 2023.)
Yksi koronakriisin aikainen esimerkki tällaisesta kumppanuudesta on kahvin ja voileipien valmistelu yhdessä vapaaehtoisten osallistujien kanssa ja niiden jakaminen kadulla silloin, kun kohtaamispaikan oli rajattava toimintansa vain muutaman ihmisen samanaikaiseen sisälläoloon. Toisessa esimerkissä vapaaehtoiset vastasivat avustusruoan jakamisesta palvelun työntekijöiden rinnalla.
Kolmannessa esimerkissä lukuisat julkisen ja kolmannen sektorin toimijat perustivat Helsingissä viikoittain kokoontuvan työryhmän asunnottomuustilanteen seuraamiseksi ja asunnottomuutta kokeville ihmisille suunnattujen palveluiden toteuttamiseksi kriisin eri vaiheissa. Kumppanuuteen ja matalaan hierarkiaan perustuvassa työryhmässä eri tahojen toimijat liikuttivat ajantasaista tietoa omista organisaatioista työryhmään ja työryhmästä takaisin omiin organisaatioihinsa. Työryhmä onnistui hallitsemaan tilannetta muun muassa siten, ettei esimerkiksi asunnottomuutta kokeville ihmisille suunnattu ruokajakelu kokonaan keskeytynyt missään kriisin vaiheessa, vaan toiminta sopeutui vaihtuviin rajoituksiin ja ohjeisiin joustavasti.
Neljännessä esimerkissä tutkija (tekstin 1. kirjoittaja) keräsi aineistoa kaikille avoimessa päihtymystilan sallivassa kohtaamispaikassa koronakriisin aikana. Tutkimuksen edetessä monet aiotut aineiston tuottamisen menetelmät, kuten ryhmähaastattelut ja työpajat, osoittautuivat epätarkoituksenmukaisiksi ja erivertaisuutta korostaviksi. Kun tutkija luopui odotuksistaan saada koronakriisiä koskevaa tietoa suunnitelluilla menetelmillä ja asettui jakamaan kriisin aikaista elämää osallistujien kanssa rinta rinnan, osallistujille tuli merkittävästi enemmän tilaa tutkimuksen osapuolina. Osallistujalähtöisyyden vahvistuminen mahdollisti tutkijalle näkymän yhteiskuntaan osallistujien silmin. Se synnytti kirvelevää statustietoisuutta siitä, miten erivertaisesti eri asemassa olevat ihmiset tulevat kohdatuiksi auttamisjärjestelmässä ja yhteiskunnassa.
Osallistujalähtöisyyden vahvistuminen mahdollisti tutkijalle näkymän yhteiskuntaan osallistujien silmin. Se synnytti kirvelevää statustietoisuutta siitä, miten erivertaisesti eri asemassa olevat ihmiset tulevat kohdatuiksi auttamisjärjestelmässä ja yhteiskunnassa.
Vallan näkökulmasta näissä esimerkeissä kriisinhallinta ja kriisin läpi eläminen toteutuivat horisontaalisessa tai siihen pyrkivässä vuoropuhelussa. Eri tahot jakoivat tietojaan, kokemuksiaan ja osaamistaan, jolloin syntyi myös toisilta oppimista ja innovaatioita. Vertikaalisten valta-asetelmien purkautumista ei näistä avauksista huolimatta kuitenkaan todennäköisesti tapahtunut, vaikka ihmisten välinen yhdenvertaisuus saattoi edistyä hetkellisesti pienen askeleen.
Opit vallankäytöstä
Hyvinvoinnin näkökulmasta koronakriisi vaikutti kaikkien ihmisten käytettävissä oleviin resursseihin, elämän ennakoitavuuteen ja arkisiin rutiineihin. Yhteiskunnan marginaaleissa koronakriisi oli kriisi kriiseissä, yksi olosuhdetekijä muiden elämän jatkuvuutta uhkaavien tekijöiden, kuten asunnottomuuden, joukossa. Vertikaalinen vallankäyttö pääasiassa asetti marginaalisissa asemissa olevia ihmisiä entistä etäämmälle osallisuudesta ja muista hyvinvointia turvaavista resursseista. Monesti heistä tuli julkisen vallan vastuullistamisketjujen myötä korostuneesti myös heitä lähellä olevien työntekijöiden vallankäytön kohteita.
Yhteiskunnan marginaaleissa koronakriisi oli kriisi kriiseissä, yksi olosuhdetekijä muiden elämän jatkuvuutta uhkaavien tekijöiden, kuten asunnottomuuden, joukossa.
Koronakriisi oli ja on erityinen kriisi, mutta samanlaista vertikaalisen vallankäytön oikeutusta luovat tässä ajassa esimerkiksi turvallisuuskriisi ja vallalla oleva tulkinta talouskriisistä, jolloin etäälle ja kontrollitoimien kohteiksi määrittyy esimerkiksi turvapaikkaa hakevia ja työttömiä ihmisiä. Turvallisuusuhka ja tulkinta talouden ”romahtamisesta” ovat voimakkaita oikeutuksia horisontaalisesta vallankäytöstä luopumiseen ja hierarkkisten valtasuhteiden vahvistamiseen.
Tällöin niiden ihmisten, jotka jo ovat marginaalisessa asemassa ja työskentelevät heidän kanssaan, toimintaedellytykset ja muut resurssit heikkenevät entisestään. Niin ihmisoikeuksien kuin yhteiskuntarauhankin näkökulmasta on tärkeää, että erilaisten ihmisten yhdenvertaisuutta edistävien työtapojen, kuten kohtaamispaikkojen, toimintaedellytykset turvataan kaikissa olosuhteissa.
Marginaaleissa tapahtuva vallan jakaminen ei kuitenkaan yksinään pysty purkamaan ihmisten marginaalista yhteiskunnallista asemaa. Tähän tarvitaan koko yhteiskunnan ja erityisesti julkisen vallan harjoittamaa horisontaalista vallankäyttöä. Ihmisten tahto ja kyky toimia kriiseissä julkisen vallan suostuttelemalla tavalla itsessään edellyttää, että horisontaaliset valtarakenteet ja niiden mukainen hallinta ovat yhteiskunnan valtavirtaa normaalioloissa, mutta lisäksi niitä on myös kehitetty, harjoiteltu ja tutkittu kriisiolosuhteissa.
Lähteet:
Hekkala, Marja & Makkonen, Iida & Saraketo, Katja (2023) Osallisuustyön osaaminen kynnyksettömässä päihde- ja asunnottomuustyössä. Teoksessa Suvi Raitakari, Timo Harrikari, Marja Hekkala & Minna Kivipelto (toim.) Sosiaalityö kriiseissä ja poikkeuksellisissa olosuhteissa. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2023. Jyväskylä: SoPhi, 333–367. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-9490-7
Hekkala, Marja & Raitakari, Suvi (2023) (toim.) Osallisuutta ja osattomuutta yhteiskunnan marginaaleissa – Muuntuvat palvelut ja hyvinvointi koronapandemiassa. Tampereen yliopisto. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-3018-7
Ilmoniemi, Mikko (2023) Kodittomuus pitkittyneenä ontologisen turvallisuuden kriisinä. Teoksessa Suvi Raitakari, Timo Harrikari, Marja Hekkala & Minna Kivipelto (toim.) Sosiaalityö kriiseissä ja poikkeuksellisissa olosuhteissa. Jyväskylä: SoPhi, 32–60. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-9490-7
Isola, Anna-Maria & Nousiainen, Marko & Valtari, Salla (2020) Osallisuustyö välineenä heikossa asemassa olevien vallan lisäämiseen. Teoksessa Lea Suoninen-Erhiö, Anneli Pohjola, Mirja Satka & Jenni Simola (toim.) Sosiaaliala uudistuu. Tietopohjan ja vuorovaikutuksen kysymyksiä. Huoltaja-säätiön julkaisuja. https://www.huoltaja-saatio.fi/wp-content/uploads/2020/12/SU-ia.pdf
Isola, Anna-Maria & Virrankari, Lotta & Hiilamo, Heikki (2021) On social and psychological consequences of prolonged poverty – A longitudinal narrative study from Finland. Journal of Social and Political Psychology 9 (2), 654–670. https://doi.org/10.5964/jspp.7615
Juhila, Kirsi & Raitakari, Suvi & Hansen Löfstrand, Cecilia (2017) Responsibilisation in governmentality literature. Teoksessa Kirsi Juhila, Suvi Raitakari & Christopher Hall (toim.) Responsibilisation at the Margins of Welfare Services. London: Routledge, 11–34.
Korona yhteiskunnan marginaaleissa -hanke (KoMa 2021–2023) Heikompiosaisten arki ja pandemia. https://projects.tuni.fi/koma/
Raitakari, Suvi & Hekkala, Marja & Ilmoniemi, Mikko (2022) Suostutteleva ja tuottava valta aikuiskansalaista koskevassa koronapandemian kriisiviestinnässä. Teoksessa Arja Jokinen, Suvi Raitakari & Johanna Ranta (toim.) Sosiaalityö yhteiskunnan marginaaleissa: Konstruktionistisia jäsennyksiä. Tampere: Vastapaino, 343–384. https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202301251720
Sosiaalityöntekijöiden paikka ja saavutettavuus hyvinvointialueiden aikuissosiaalityössä (AISAPA 2023–2024). https://research.tuni.fi/margi-fi/aisapa/
