Ihmisen elämänpolkua määrittelevät monet sattumat, ja vain jälkikäteen voi havaita, mitkä niistä olivat tulevan elämän ja uran kannalta merkittäviä. Kuvaan myös niitä oivalluksia, jotka tulivat ohjaamaan ajatteluani sekä toimintaani lääkärinä, tutkijana ja opettajana. Eräs keskeinen oivallus oli filosofi Daniel Callahanin huomio siitä, että lääketiede (medicine) on ytimeltään humanistinen oppiala, jota luonnontiede (science) palvelee.
Syyskuu 1976
Selailen Tampereen yliopiston opetusohjelmaa. Olen elokuussa vihdoin päättänyt, että lopetan vuoden kestäneet tietojenkäsittelyopin opinnot ja pyrin lääketieteelliseen tiedekuntaan. Pääsykokeet olisivat vasta vajaan vuoden päästä, ja käyttäisin kevätlukukauden niihin valmistautumiseen. Olen yliopistossa kirjoilla ja minulla on elämäni tilaisuus opiskella mitä huvittaa. Valitsen muutamia filosofian kursseja ja jään koukkuun. Professori Raili Kaupin Johdatus filosofiaan ja assistentti Juha Teräväisen (myöh. Varto) Filosofian historian peruskurssi avaavat uusia polkuja, joiden suuntaa en osaa aavistaa.
Joulukuu 1976
Osallistun filosofian kurssin suulliseen kuulusteluun, ja pääsen läpi. Käytän tilaisuutta hyväkseni ja totean professori Kaupille: “Nämä ovat kyllä erittäin kiinnostavia asioita, mutta en näe, mitä tekemistä niillä on minun elämäni kanssa”. Saan hämmästyneen vastauksen: ”Kyllä minä kohtaan filosofisia kysymyksiä tai ongelmia elämässäni joka päivä!”. Jään miettimään vastausta, ja vasta vuosia myöhemmin, jo lääkärinä toimiessani, ymmärrän, että lääketiedekin on täynnä filosofisia kysymyksiä, siis sellaisia, jotka eivät ratkea tieteenalan sisällä. Pari vuotta tästä keskustelusta Kauppi (1978) kirjoittaa filosofian merkityksestä seuraavasti: ”… filosofian harjoittaminen kuuluu ihmiselämään. Siinä ei primaarisesti ole kysymys teeseistä ja opeista, ei argumentoinnista ja vasta-argumentoinnista, ei taitavuudesta ja oikeassa olemisesta, vaan kysymisestä, etsimisestä, oivaltamisesta ja oman näkemyksen vähittäisestä muovautumisesta.”
Syyskuu 1977
Aloitan lääketieteen opinnot Tampereella. Olen edelleen kirjoilla myös taloudellis-hallinnollisessa tiedekunnassa, pääaineena tietojenkäsittelyoppi. Filosofia kiinnostaa enemmän ja vaihdan sen pääaineeksi. Päätän yrittää jatkaa opintoja, ainakin harrastuksena. Ystävystyn samalla kurssilla opiskelevan Hasse Karlssonin kanssa, ja hän lähtee mukaan filosofian luennoille.
Kevät 1981
Kliiniset opinnot ovat vihdoin alkaneet ja pääsemme tutkimaan oikeita potilaita. Koko kevään ajan pyörii viikoittainen potilasseminaari, jossa opiskelijat esittelevät potilastapauksia ja opettajat kommentoivat niitä. Erään seminaari yhteydessä sisätautien opettaja kertoo tapauksesta oman uransa alkupuolelta: ”Iltapäivystykseen tuli potilas, jolla oli korkea kuume sekä punaisia pilkkuja ympäri vartaloa. Muuta en hänestä löytänyt ja koska yleisvointi oli hyvä, lähetin potilaan kotiin. Aamulla kuulin, että hän oli kuollut.” Potilas kuoli meningokokkibakteerin aiheuttamaan sepsikseen (”verenmyrkytykseen”) ja luultavasti koko meidän yli sadan opiskelijan kurssimme muistaa tämän tarinan opetukset loppuikänsä.
Oivallus: Kaikki tekevät virheitä ja omista virheistä oppii parhaiten.
Syyskuu 1984
Toimin terveyskeskuslääkärinä pienessä kunnassa. Lääketieteen opintojen aikana olen suorittanut yhden tai kaksi filosofian kurssia tai tenttiä lukukaudessa. Opettajani Raili Kauppi, Juha Teräväinen (myöh. Varto) ja Veikko Rantala ovat suhtautuneet kannustavasti harrastukseeni ja olen saanut cum laude -vaiheesta alkaen keskittyä lääketieteen etiikan ja filosofian kysymyksiin. Muut opinnot on suoritettu ja nyt alkaa laudaturseminaari.
Toukokuu 1986
Olen toiminut vuoden verran lääkärinä kehitysvammalaitoksessa, ja alkanut siellä kiinnostua kehitysvammaisuuden syistä ja näissä syissä mahdollisesti tapahtuneista muutoksista. Professori Olli Heinonen Helsingin yliopistosta on kirjoittanut aiheesta ja hakeudun hänen puheilleen. Tästä alkaa matka epidemiologisen tutkimuksen maailmaan. Tutkimuksen edistyminen sairaalatyön ohessa on hidasta, mutta parin kuukauden pätkissä saan hanketta eteenpäin.
Elokuu 1988
Professori Veikko Rantalan ehdotuksesta olen lähettänyt abstraktin 18. Filosofian maailmankongressiin, ja olen nyt Brightonissa. Oman esitykseni otsikko on ”Moderate view on abortion” ja sen kimmokkeena on toiminut Suomessa hiljattain abortin etiikasta käyty keskustelu, jonka koin olleen aika irrallaan oikeasta elämästä. Samassa sessiossa on muitakin lääketieteen etiikan aiheita, puheenjohtaja on bulgarialainen ja esittelee puhujat ranskaksi. Ihmettelen mielessäni, ymmärtääkö hän esitelmistä mitään. Toisen session valitsen kiinnostavien otsikoiden perusteella, mutta poistun vähin äänin, kun puheenjohtaja toteaa, että puhutaankin saksaa. Kolmannessa sessiossa yksi puhuja todistelee vakuuttavasti, että itse asiassa meidän kaikkien pitäisi nyt olla tekemässä jotakin hyödyllisempää maailman hädänalaisten hyväksi.
Elokuu 1990
Valmistun vihdoin filosofian kandidaatiksi, kirjoilla yliopistossa ehdin olla tätä tutkintoa varten 15 vuotta. Lääkärin työt, erikoistuminen ja päivystäminen ovat vieneet ajan sekä voimat, ja valmistuminen oli jäädä haaveeksi. Vuotta aiemmin tullut kirje yliopistolta oli kuitenkin antanut tarvittavan piristysruiskeen. Siinä nimittäin kerrottiin, että oikeuteni suorittaa vanhanmuotoinen tutkinto päättyisi kesällä 1990. Täpärästi ehdin valmistua määräajassa.
Elokuu 1993
Puolustan lääketieteen väitöskirjaani Kehitysvammaisuuden perinataaliset tekijät perjantaina 13.8. Väitöskirja alkoi kunnolla edetä, kun siirryin Helsingin yliopistoon kansanterveystieteen assistentiksi vuoden 1992 alusta. Loppukeväästä 1993 oli sitten aika sopia muodollisuuksista. Asuin tuolloin Lammilla ja olin tehnyt suuren osan varsinaisesta kirjoitustyöstä Lammin kirjaston tutkijanhuoneessa. Koska Helsingin yliopistolla oli toimipiste myös Lammilla, mieleeni tuli mahdollisuus väitellä Biologisen aseman tiloissa. Ohjaajani ei osannut sanoa asiaan mitään vaan pyysi kysymään tiedekunnasta. Sieltä puolestaan pyydettiin kysymään keskushallinnosta, ja lopulta myönteisen päätöksen väitöspaikasta teki päärakennuksen vahtimestari.
Lokakuu 1994
Mutkikkaan matkan jälkeen olen vihdoin päässyt Gregynog Halliin, Walesin yliopiston omistamaan kartanoon Powysissa Keski-Walesissa. Paikka on pieni paratiisi, johon tulen palaamaan vielä monta kertaa.
Alkamassa on parinkymmenen opiskelijan ensimmäinen ”teaching conference”. Opiskelijat ovat sekalaista joukkoa, mutta kaikilla on jokin tutkinto jo olemassa, useimmiten terveydenhuollon alalta. Opettajatkin ovat sekalaista joukkoa, parasta on monialaisuus ja raikas keskusteleva ilmapiiri.
1990-luvun alussa olin tutkinut mahdollisuuksia jatko-opintoihin lääketieteen etiikan alalla. Euroopan lääketieteen filosofian seuran lehdestä luin Swanseassa toimivasta Centre for Philosophy and Medicine –nimisestä laitoksesta, joka tarjosi osa-aikaisia opintoja lääketieteen etiikassa ja filosofiassa. Olin kirjoittanut laitoksen perustajalle Donald Evansille, joka oli saman tien toivottanut tervetulleeksi.
Kuvittelin suorittavani Master of Arts –tutkinnon, mutta Gregynog Hallissa tajusin sitten, että minut oli sijoitettu suoraan Doctor of Philosophy –ohjlmeaan, koska takanani oli jo tutkinto filosofiassa.
Kahden ensimmäisen vuoden ajan PhD-opiskelijat ja MA-opiskelijat kokoontuvat yhteensä viiteen neljän päivän mittaiseen opetuskonferenssiin, joiden väliaikoina kirjoitetaan esseitä. Sen jälkeen opiskelijat alkavat kirjoittaa gradujaan (MA thesis) tai väitöskijojaan (PhD thesis). Ohjaajaksi pyydän puolalaisen professori Zbigniew Szawarskin, joka oli tuolloin virailevana opettajana Walesissa.
Ensimmäisen opetuskonferenssin tärkein luento on Martyn Evansin ”Facts and values”, joka avasi silmäni sille, kuinka syvällisesti tosiseikat ja arvot ovat kietoutuneet toisiinsa kaikessa. Tämän ajatuksen merkityksestä lääketieteessä tulen seuraavina vuosikymmeninä puhumaan lukuisilla kursseilla ja luennoilla.
Oivallus: Aivan kaikki hoitopäätökset sisältävät arvovalintoja, eikä ”puhtaasti tieteellisiä” hoitopäätöksiä ole.
Syyskuu 1995
Osallistun Signe ja Ane Gyllenbergin säätiön järjestämään kolmen päivän symposiumiin ”The environmental syndrome – psychosomatic disease experience induced by environmental factors”. En tunne säätiötä ennestään, mutta aihe kiinnostaa. Kun alun perin sain tiedon symposiumista, se oli jo täynnä, mutta yllätyksekseni sain kuitenkin kutsun mukaan. Asian oli järjestänyt esimieheni professori Matti Klockars, joka toimi myös säätiössä. Tämä ensimmäinen kosketus säätiöön tuli johtamaan monenlaiseen hedelmälliseen yhteistyöhön ja lopulta nelivuotiseen professuuriin Tampereen yliopistossa vuosina 2020-23.
Syksy 1996
Varhainen perjantaiaamu, pidän pakollista epidemiologian ryhmäopetusta, joka tuntuu kivireen vetämiseltä. Opiskelijat eivät ole millään tavoin aktiivisia ja oma motivaationikin on hukassa, koska opetuksen aihe ei ole itseäni lähellä. Lopussa totean vain vaivoin turhautuneisuuteni peittäen: ”taisitte olla aika väsyneitä tänään.”. Huomaan välittömästi virheeni ja kadun sitä.
Oivallus: Älä koskaan syytä opiskelijoita, jos opetus epäonnistuu.
Syyskuu 2000
Yhteistyö Signe ja Ane Gyllenbergin säätiön kanssa jatkuu. Olen yli vuotta aiemmin ehdottanut symposiumin aiheeksi ”Philosophy Meets Medicine” ja pitkällisten valmistelujen jälkeen ollaan Hanasaaressa lääketieteen filosofisten kysymysten äärellä kansainvälisen joukon kanssa. Järjestelytoimikunnan jäsenen Svante Stenmanin ehdotuksesta toimitamme symposium-kirjan jaettavaksi osallistujille jo valmiiksi käteen (Louhiala & Stenman 2000).
Helmikuu 2002
Kahdeksan vuoden PhD-projekti lähenee päätöstään. Ohjaajani on hoitanut osuutensa loppuun saakka, vaikka ehtikin jo muuttaa takaisin kotimaahansa Puolaan. Väitöskirjalle (joka siis ei ole itse asiassa kirja vaan thesis) on nimetty kaksi tarkastajaa, external examiner Ruth Chadwick ja internal examiner Steve Edwards. Paikalla on heidän lisäkseen vain laitoksen määräämä valvoja Martyn Evans. Epämuodollinen tarkastus kestää puolitoista tuntia. Sitten minua pyydetään poistumaan huoneesta siksi aikaa, kun tarkastajat tekevät päätöksensä.
Kuljen levottomana käytävää edestakaisin. Väitöskirjani suullinen tarkastus on juuri päättynyt. Tarkastajat pohtivat sitä, hyväksytäänkö opinnäytteeni suoraan, hylätäänkö se suoraan vai pyydetäänkö minua tekemään muutoksia ennen uutta käsittelyä. Minuutit kuluvat ja mietin, onko se hyvä vai huono merkki. Vihdoin ovi avautuu, ja tilaisuuden valvoja kutsuu minut sisään. Toinen tarkastajista aloittaa: ”Well, Pekka, congratulations!”
Pian thesikseni hyväksymisen jälkeen sain Helsingin yliopiston kansanterveystieteen laitokselta yliopistonlehtorin viran, johon oli määritelty erityistehtäväksi lääketieteen etiikan opetus. Thesiksestä tuli pari vuotta myöhemmin oikea kirja, kun Cambridge University Press otti sen julkaistavaksi (Louhiala 2004).
Kahdeksan vuoden opintoprojekti oli ylivoimaisesti merkittävintä, mitä älyllisessä elämässäni tapahtui 1990-luvulla. Sen myötä minulle vasta lopullisesti valkeni, miten rikas maailma filosofisia kysymyksiä avautuu ihan arkisesta lääkärintyöstä. Yhteydet Britanniaan tulevat säilymään tiiviinä vielä vuosia eteenpäin.
Syyskuu 2002
Ohjaan lääketieteen opiskelijoiden vuorovaikutusopetusta, jossa ammattinäyttelijät esittävät potilaita ja yksi opiskelija kerrallaan on lääkärin roolissa. Olen perehtynyt opettajan oppaaseen ja vienyt opetuksen maaliin sen ohjeiden mukaisesti. Omasta mielestäni opetus sujui ”ihan hyvin”, mutta ihmettelen, miksi olen niin väsynyt. Muutaman tunnin päästä ymmärrän syyn: olin opettanut ”by-the-book” enkä omana itsenäni. Seuraavalla kerralla annan itselleni luvan improvisoida tilanteessa oman kokemukseni pohjalta, olenhan tässä vaiheessa hoitanut potilaita jo parikymmentä vuotta. Nyt nautin opetuksesta ja uskon, että se välittyy myös opiskelijoille.
Oivallus: Minun täytyy tehdä itseni näköinen opetus
Toukokuu 2003
Valamon luostarissa on menossa seminaari Lääketiede ja kirjallisuus, jota olen ollut järjestämässä yhdessä professori Amos Pasternackin ja LL, FT Raimo Puustisen kanssa. Keskustelu kiertyy plasebovaikutukseen, ja Raimo kommentoi: ”Ei siinä mitään mystistä ole, kyseessä on kokemus hoidetuksi tulemisesta.” Ajattelen, että tässä oli jotakin olennaista, ja myöhemmin sukellan aiheeseen yhä syvemmälle. Kiinnostus johtaa seuraavien vuosien aikana kymmeniin luentoihin, useisiin tieteellisiin artikkeleihin ja lopulta kahteen kirjaan (Louhiala 2020, Louhiala 2021).
Elokuu 2005
Yhdessä Harri Hemilän kanssa kirjoittamamme artikkeli “Näyttöön perustuva lääketiede – hyvä renki mutta huono isäntä” ilmestyy Duodecimissa (Louhiala ja Hemilä 2005). Artikkelia on kirjoitettu erityisen huolella puolitoista vuotta, koska esitimme siinä kriittisiä huomioita joistakin ns. EBM:n (evidence-based medicine, näyttöön perustuva lääketiede) ongelmista, ja Duodecim-lehden julkaisija oli EBM:n pioneeri Suomessa. Artikkeli saa sekä kiitosta että kritiikkiä, mutta teesejämme ei kukaan kumoa. Tieteellisen näytön tematiikka tulee kiinnostamaan jatkossakin, ja myöhemmin kirjoitan siitä uusia katsauksia (esim. Lindholm ja Louhiala 2023.)
Elokuu 2006
On lämmin ja aurinkoinen perjantai-ilta. Isännöin poikkeuksellista konferenssi-illallista, jonka paikkana on kaksi laivaa. Paria vuotta aikaisemmin osallistuin seitsemättä kertaa Euroopan lääketieteen filosofian seuran vuosikonferenssiin, joka sillä kertaa pidettiin Vilnassa. Seuran pääsihteeri ehdotti, että vuoden 2006 konferenssi pidettäisiin Suomessa. Alun perin ajatuksemme oli järjestää konferenssi Valamossa, mutta luostarin remontin takia siirsimme sen Helsinkiin. Paikallisena järjestäjänä toimi Suomen lääketieteen filosofian seura. ”Konferenssi-illallinen” oli risteily Helsingin lähisaaristossa, ja minun oli paikallisena vastuuhenkilönä jo helppo hymyillä.
Syyskuu 2011
Luen estetiikan emeritusprofessori Aarne Kinnusen muistelmista: ”Opetustilanteessa on oltava koko ajan valppaana, ja niin nopeasti kuin mahdollista myönnettävä olleensa väärässä. Mikään ei ole niin noloa kuin peittää tietämättömyytensä.” (Kinnunen 2011)
Oivallus: Tunnusta opetustilanteessa tietämättömyytesi heti.
Marraskuu 2011
Olen hankkinut haastattelukirjan, jossa Lääketieteen filosofian ja etiikan keskeisille vaikuttajille esitetään samat kysymykset (Berg Friis et al. 2011). Kirja on mielenkiintoinen, mutta jokseenkin tavanomainen, kunnes yksi kohta Daniel Callahanin haastattelussa iskee lujaa ja aiheuttaa pienen valaistumisen. Callahanin mukaan ”lääketiede on humanistinen oppiala, joka käyttää (luonnon)tiedettä hyväkseen saavuttaakseen päämääränsä”. Hän haluaa hylätä ”tavanomaisen näkemyksen, jonka mukaan lääketiede on (luonnon)tieteellinen oppiala, jolla on sekundaarisia humanistisia arvoja ja päämääriä”. Yksinkertaista ja oikeastaan itsestään selvää, mutta samalla vallankumouksellista.
Oivallus: Lääketiede on humanistinen oppiala tai hanke, joka käyttää hyväkseen luonnontieteitä
Syyskuu 2014
Olen tullut valituksi Helsingin yliopiston Opettajien akatemian jäseneksi. Akatemia on perustettu vuotta aiemmin, ja sen tarkoitus on ollut nostaa opetuksen profiilia sekä ylipäätään edesauttaa opetuksen kehittämistä. Akatemian puitteissa järjestetään kahdesti pienimuotoinen ”mokatemia” eli istunto, jossa osallistujat jakavat luottamuksellisessa ilmapiirissä kokemuksia omista virheistään opetuksen alalla. Kokemus on erittäin opettavainen ja suorastaan puhdistava.
Syyskuu 2014
Osallistun Milanossa isoon lääketieteen opetusta käsittelevään konferenssiin. Rinnakkaisia sessioita on läkähdyttävästi ja kognitiivinen kuormitus uhkaa. Sattumalta huomaan lyhyiden esitelmien joukossa otsikon ”Ethics of the ordinary” ja menen kuuntelemaan mitä brittiläinen yleislääkäri Andrew Papanikitas aiheesta sanoo. Koen jälleen pienen valaistumisen: akateeminen lääketieteen etiikka ja myös etiikan opetus on keskittynyt liikaa äärimmäisiin tapauksiin, ja vaarassa on, että ihmiset luulevat lääketieteen etiikan pelkistyvän niihin. Oikeasti kuitenkin etiikka on läsnä kaikissa lääkärin ja potilaan kohtaamisissa. Kotiin palattuani muutan opetustani siten, että tuo ”tavallisen etiikka” on keskiössä.
Tammikuu 2020
Saan puhelun tuntemattomasta numerosta, mutta en vastaa. Samasta numerosta soitetaan toisen ja kolmannen kerran, jolloin tarkistan, löytyykö numero julkisesta tietokannasta. Ja löytyyhän se: numero kuuluu sisätautiopin professori Katri Kaukiselle. Ajattelen, että hän pyytää luultavasti pitämään jotakin luentoa klinikkakokoukseen, ja soitan takaisin. Olen onnellisen häkeltynyt, kun hän kertoo asiansa: ”Tampereen lääkäripäivät on päättänyt myöntää sinulle vuoden 2020 arkkiatri Risto Pelkosen palkinnon.” Perusteluista muistan vain sanat ”keskustelun herättäjä”, ja se tuntuu tietysti hyvältä. Pandemian takia vuoden 2020 Tampereen lääkäripäivät peruutetaan kokonaan, ja 14 kuukauden ajan saan pitää tiedon palkinnosta vain itselläni. Myönnettäköön tässä, että puolisoni oli toinen, joka tiesi asiasta tuon runsaan vuoden ajan.
Helmikuu 2020
Aloitan määräaikaisena lääketieteen filosofian ja etiikan professorina Tampereen yliopistossa. Professuurin rahoittaa Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö. Puhisen innosta, kun saan 63-vuotiaana aloittaa täysin uuden tehtävän puhtaalta pöydältä. Saan pian monia yhteydenottoja ja lupaudun mukaan tutkimushankkeisiin ja uusiin opetuksiin. Kolmen viikon päästä alkaa erikoinen vaihe koko maassa ja maailmassa, kun Covid-19 pandemia pakottaa suuren osan opetuksesta verkkoon.
Elokuu 2021
Olen pitänyt sivutoimista lastenlääkärin vastaanottoa akateemisen työn ohessa lähes 30 vuotta. Se on ollut suuri ilo, onhan ensisijainen identiteettini ollut lääkäri ja nimenomaan lastenlääkäri. Kesäloman jälkeen olen innoissani palannut vastaanotolle, mutta tänä vuonna on toisin. Kun toisella ja kolmannellakin viikolla tuntuu siltä, että ei oikein jaksaisi mennä vastaanottoa pitämään, ilmoitan lääkärikeskuksen vastaavalle lääkärille pitäväni parin kuukauden miettimistauon. Päätös on lopulta helppo, vaikkakin haikea. On aika jättää kliininen työ ja keskittyä uran loppuvuodet pelkästään yliopistotyöhön. Pian koko elämä tuntuu keveämmältä.
Lokakuu 2021
Kollega vihjaa hyödylliseksi kokemastaan videosta, jolla pedagogiikkaan hurahtanut lastenkirurgi Ross Fisher tuulettaa luutuneita luentokäytäntöjä. Video on sillä tavoin kiusallisen hyvä, että joudun miettimään loppusyksyn luentodiat uusiksi. Fisherin pääviesti on nimittäin siinä, että luennot ja diat sisältävät ylipäätään aivan liikaa asioita. Yksi kuva tai muutama sana on sopivasti yhdellä dialla, liika teksti johtaa kuulijoiden ajatukset harhailemaan muualle. ”We kill people with bullet points” on Fisherin viittaus liian tavallisiin esitelmädioihin. Kerron Fisheristä kavereillekin ja saan viestejä siitä, että muutkin ovat joutuneet miettimään luentojaan uusiksi.
Oivallus: Luennon tehtävä ei ensisijaisesti ole tiedon jakaminen vaan ajattelun herättäminen.
Toukokuu 2022
Olen viikonloppuseminaarissa Valamossa pitkästä aikaa. Kutsu tulla puhumaan epävarmuudesta ja sen sietämisestä on tullut puoli vuotta aikaisemmin, ja aihetta on ollut aikaa mietiskellä rauhassa. Siteeraan alussa Bertrand Russellia, joka kirjoitti vuonna 1948 seuraavasti: ”Kenties tärkeintä, mitä filosofia, meidän aikanamme, vielä voi tehdä niille, jotka sitä opiskelevat, on siinä, että se opettaa, miten on elettävä ilman varmuutta, mutta silti antautumatta epäröinnin lamaamaksi” (Russell 1948). Hän tarkoitti tietysti koko elämää ylipäätään, mutta lääketieteeseen sovellettuna tämä on ollut oma mottoni ja kauan. Lääkärintyö – jos mikä – on jatkuvaa epävarmuuden kanssa elämistä, ja filosofian harrastaminen on antanut minulle työkaluja tuon epävarmuuden kanssa elämiseen.
Tammikuu 2024
Päivät kuukausipalkkaisessa työssä käyvät vähiin. Helmikuun 1. päivänä olen virallisesti eläkeläinen. Seuraavana aamuna klo 8 pidän luennon HUS:n silmälääkäreille otsikolla ”Mistä puhumme, kun puhumme näytöstä?”. Kiva mennä puhumaan.
Kirjoitus perustuu osittain kirjoittajan artikkeliin teoksessa: Roinila M (toim.). Miten meistä tuli filosofian tohtoreita. Suomen filosofinen yhdistys, Helsinki 2010.
Kirjallisuus
Berg Friis, JK, Rossel P, Slot Norup M (eds.).Philosophy of Medicine: 5 Questions. Automatic Press, Milton Keynes, UK 2011
Kauppi R. Philosophia perennis ja sen merkitys ihmiselle. Jyväskylän yliopisto, Filosofian laitoksen julkaisu 9, 1978
Kinnunen A. Päätoiminen elämä. Otava 2011
Louhiala P. Preventing Intellectual Disability: Ethical and Clinical Issues. Cambridge University Press 2004
Louhiala P. Placebo Effects – the Meaning of Care in Medicine. Springer 2020
Louhiala P. Plasebon arvoitus. Duodecim kustannus 2021
Louhiala P, Hemilä H. Näyttöön perustuva lääketiede – hyvä renki mutta huono isäntä. Duodecim 2005;121:1317-25
Lindholm O, Louhiala P. Om begreppet evidens i evidensbaserad medicin. Ajatus 79, 2022
Louhiala P, Stenman S (eds.). Philosophy Meets Medicine. Acta Gyllenbergiana 1, Helsinki 2000
Kirjoittaja Pekka Louhiala on toiminut lääketieteen filosofian ja etiikan määräaikaisena professorina ajalla 1.2.2020-31.1.2024. Professuuria rahoitti Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö. Kirjoittajan kuva: Kimmo Luukkonen.
