Luontokato ajaa metsälajit ahtaalle, varoittaa helmipöllö

Helmipöllö oli Suomen runsaslukuisin petolintu, mutta viime vuosikymmenien aikana kanta on romahtanut, ja helmipöllöstä on tullut silmälläpidettävä.

Ekologi ja emeritusprofessori Erkki Korpimäki on tutkinut vuosikymmeniä helmipöllöä maastossa. Tammi julkaisi 2023 Korpimäen kirjan Helmipöllö: Metsän ja ihmisen hyvinvoinnin vartija, joka perustuu maastotutkimuksiin. Kirja on ehdolla vuoden tiedekirjaksi 2023.

– Helmipöllö on metsälaji, ja se tarvitsee metsänpeittoa. Erityisesti vanhassa kuusimetsässä on suojaa saalistajilta. Siellä myös pääsaalit eli metsämyyrä sekä korvaava ravinto, eli päästäiset ja metsätiaiset, menestyvät runsaslukuisena, Korpimäki sanoo.

Kun puhutaan luontokadosta ja uhanalaisiksi taantuvista eläinpopulaatioista, syyksi kadolle esitetään usein ihminen ja ihmisen toiminta. Näin on myös helmipöllön kohdalla.

Mitä nämä ihmisen toimet ovat?

Korpimäen mukaan ennen kaikkea avohakkuut aiheuttavat Suomessa luontokatoa, josta kärsivät kaikki metsälajit.

– Helmipöllö on taantunut avohakkuiden takia, koska nuoressa metsässä ja avohakkuuaukeilla ei ole suojaa eikä ravintoa. Merkittävä haitta on myös se, että helmipöllö joutuu avohakkuualueiden vaaroja ja huonoja metsästysmaita vältellessään lentämään hyvin pitkiä matkoja, kun pöllö etsii ravintoa itselleen ja poikasilleen, Korpimäki sanoo.

Avohakkuut ovat merkittävimpiä luontokadon aiheuttajia Suomessa ja metsälajeille hyvin haitallisia. Menetettyä metsänpeittoa ei saa nopeasti takaisin.

Helmipöllön elämän perusta riippuu monella tavalla metsänpeitosta ja vanhasta metsästä, ja erityisesti kuusimetsästä. Vanhassa metsässä kasvaa myös mustikka, joka on helmipöllön pääsaaliin eli metsämyyrän pääravintoa. Mustikkaa voi jäädä metsiin poimijoiden ulottumattomiin, mutta siitä tarvitse olla huolissaan, koska mustikkaa käyttävät muutkin kuin ihmiset.

–Mustikan peittävyys on vähentynyt rajusti, vaikka yhä sanotaan, että mustikkaa jää mätänemään metsiin. Se ei ole luonnon kannalta ongelma, koska monet eläimet käyttävät antioksidantti- ja vitamiinipitoisia marjoja ravintonaan syksyllä, jotta ne selviävät talvesta, Korpimäki sanoo.

Kun metsän ekosysteemi köyhtyy, hupenevat helmipöllön ja muiden metsälajien elämän edellytykset ja luontokato etenee.

–Metsänpeitto katoaa ja katoaminen johtuu avohakkuista. Metsänpeitto katoaa avohakkuissa moneksi kymmeneksi vuodeksi. Avohakkuut ovat luonnolle monessa mielessä haitallisia, ja ne aiheuttavat luontokatoa, Korpimäki sanoo.

Metsänpeitto katoaa avohakkuissa moneksi kymmeneksi vuodeksi. Avohakkuut ovat luonnolle monessa mielessä haitallisia, ja ne aiheuttavat luontokatoa, Korpimäki sanoo.

Tähän mennessä luontokato on ollut helmipöllölle pahempi ongelma kuin ilmastonmuutos. Vielä emme tiedä, miten ilmastonmuutos helmipöllöön vaikuttaa.

– Talvet ovat leudontuneet, mutta vielä ilmastonmuutos ei ole niin paljoa vaikuttanut helmipöllöön. Mutta etelä- ja lounaisrannikolla helmipöllölle tärkeät kolmivuotiset myyräsyklit ovat jo heikentyneet, sanoo Korpimäki.

Ongelma on ilmastonmuutoksesta seuraava pakkassahakeli: kun pakastuu, sulaa ja sataa vettä jatkuvalla vaihtelulla, vesi pääsee myyrien käytäviin, ne eivät saa ravintoa ja kuolevat.

Vapaaehtoinen suojelu ei tuota kattavaa metsänpeittoa

Metsät ovat pääasiassa yksityisomaisuutta, jota saa myydä ja hakata, vaikka metsät ja nimenomaat yhtenäiset, riittävän suuret metsäalueet ovat avain metsälajien kuten helmipöllön selviytymiselle.

Ihmisen avohakkuilla pirstomat elinympäristöt tarkoittavat helmipöllölle vähemmän ja huonompia metsästysmaita, vaarallisia saalistusretkiä ja kuluttavia saalistuskilometrejä, kun pöllö joutuu kiertämään avohakkuualueiden reunoja.

Jaksollisen kasvatuksen ongelma ei ole pelkästään avohakkaaminen, kun tilannetta katsotaan metsälajien näkökulmasta.

– Nykyisin myös metsän ensiharvennus tehdään niin harvaksi, että helmipöllö ja metsälajit eivät löydä suojapaikkoja ja ravintoa harvennetusta taimikosta, Korpimäki sanoo.

Korpimäki korostaa, että on paljon vastuullisia metsänomistajia, jotka jättävät hakkaamatta alueita helmipöllöä ja muita metsälajeja varten, ja säilyttävät kolopesijöille sopivia pesäpuita. Yksittäinen metsänomistaja voi paitsi tuhota metsälajien elinolosuhteita, myös varjella niitä.

Yksittäinen metsänomistaja voi paitsi tuhota metsälajien elinolosuhteita, myös varjella niitä.

Vapaaehtoinen Metso-suojeluohjelma on ollut suosittu metsänomistajien keskuudessa.

–Metso-ohjelmaan on paljon jonossa suojelukohteita. Mutta valtiolla ei ole rahaa suojella, ja Orpon hallitus vähensi Metso-ohjelman rahoja. Toinen suojelun väylä on yksityinen Luonnonperintösäätiö, mutta silläkään ei ole rahaa ostaa kaikilta halukkailta, Korpimäki sanoo.

Vapaaehtoisuuteen perustuva metsien suojelu tuottaa hajanaisia suojelualueita, jotka ovat arvokkaita, mutta yhtenäistä, kattavaa metsänpeittoa ei synny eikä se säily.

Toisaalta valtio on Suomen suurin yksittäinen metsänomistaja, jonka omistuksessa on laajoja alueita vanhaa metsää Pohjois- ja Itä-Suomessa. Valtio omistaa 4 miljoonaa hehtaaria metsää.

Korpimäki suosittaa samaa kuin Luontopaneeli: vähintään kymmenen prosenttia metsäalasta tulisi olla tiukan suojelun piirissä ja jatkuvapeitteiseen metsänkasvatukseen tulisi sen lisäksi siirtyä vähintään puolella metsäalasta.

Vuoden 2024 alussa maa- ja metsätalousministeriö ja ympäristöministeriö laativat valtioneuvostolle esitystä kansallisista kriteereistä vanhoille ja luonnontilaisille metsille. Vuoteen 2029 mennessä kaikkien EU:n jäsenvaltioiden pitäisi löytää ja suojella kaikki kriteerit täyttävät metsät. Taustalla on EU:n ennallistamisasetus, joka on tehty nimenomaan luontokadon estämiseksi ja hillitsemiseksi. Tällä menolla Korpimäen mukaan näyttää siltä, että ehkä voidaan lähinnä hillitä.

– Vanhan metsän määritelmä voi muuttua niin, että edes kansallispuistot ja muut suojellut vanhojen metsien alueet eivät välttämättä täytä vanhan metsän määritelmää.

Vanhan metsän määritelmä on biologinen fakta, eikä poliittinen kysymys, Korpimäki sanoo. Hän kritisoikin vanhan metsän määritelmän muokkaamista ennallistamisasetuksen kiertämistarkoituksessa.

Helmipöllö on indikaattorilaji, joka varoittaa luontokadosta Suomessa

Uhanalaisia selkärankaisia eläimiä on tavallisesti käytetty indikaattorilajeina, kun arvioidaan metsien suojeluarvoja. Indikaattorilajit, joista on paljon tietoa, auttavat hahmottamaan luontokadon laajuutta.

– On paljon tutkittua tietoa, että luontokato ja metsäkato vaikuttavat helmipöllön lisääntymismenestykseen ja eloonjäävyyteen.

Helmipöllö on Korpimäen mukaan erityisen hyvä indikaattorilaji luontokadon etenemisen seurantaan boreaalisella vyöhykkeellä. Helmipöllön esiintyvyys ilmentäisi nimenomaan suojelun arvoisia havumetsiä.

– Hömötiaisesta, liito-oravasta ja puukiipijästä on samanlaista, yksityiskohtaista yksilötason tietoa. Voidaan pitävästi osoittaa, että niiden väheneminen johtuu jaksottaisesta metsänkasvatuksesta eli avohakkuista.

Korpimäen mukaan helmipöllö suojelee myös ihmistä. Mitä se konkreettisesti tarkoittaa?

Helmipöllöt suojaavat metsäpuiden taimia myyriltä ja pitävät kurissa myyräkuumeen kaltaisia tauteja.

Tulevaisuuden ennuste on, että myyrien aiheuttamat tuhot metsänuudistusaloilla, peltoviljelmillä ja puutarhoissa lisääntyvät ja myyrien ihmisiin levittämät vaaralliset taudit yleistyvät.

Pöllötkin hakeutuvat nälissään kaupunkiin, mutta ne tulee jättää rauhaan

Vaikka ihminen on sopeutuvainen, myös ihmisen selviäminen aikaan saamassaan maailmassa edellyttää luontokadon hillitsemistä. Ihminen on riippuvainen luonnosta, ja moderni yhteiskunta on monipuolisemmin riippuvainen erilaisista luonnon tuottamista resursseista kuin satoja vuosia sitten.

Ihminen on ajatellut itseään erillisenä luonnosta, ja muokannut ympäristönsä fossiiliajan yhteiskunnan ihmisyydelle sopivaksi: esimerkiksi luomalla materiaalivirtoja teollisuuden tarpeisiin. Tekninen kehitys on tarkoittanut luonnon kohtelua resurssina, josta ammentaa. Näin ihminen luonut tilanteen ja yhteiskuntaansa aineenvaihdunnan, jossa ihminen ei ole vähemmän riippuvainen luonnosta, vaan itse asiassa riippuvainen yhä useammasta eri resurssivirrasta, keskustelevat filosofit Ville Lähde ja Tere Vadén BIOS-yksikön 12 käsitettä maailmasta-podcastsarjan Aineenvaihdunta-jaksossa.

Avohakkuuperustainen metsätalous on osa yhteiskunnan aineenvaihduntaa, joka aiheuttaa luontokatoa.

Kun ihminen muuttaa olosuhteita, tuhansia vuosia näihin olosuhteisiin tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti erikoistuneet eliöt kärsivät. Olosuhteiden yksipuolistuessa pärjäävät, ainakin johonkin pisteeseen, generalistit, kuten ihminen ja rotta.  Miten erikoistunut tai joustava helmipöllö on tässä mielessä?

– Helmipöllö on erikoistunut pikkunisäkkäiden saalistamiseen metsässä, eikä tule toimeen avohakkuiden pirstomassa metsämaisemassa. Viimeisenä keinonaan välttää nälkäkuolemaa helmipöllökin saattaa hakeutua asutuksen piiriin ja jopa kaupunkiin huonossa ravintotilanteessa. Kirjassani on kuvasarja kuolevasta helmipöllöstä Helsingin Seurasaaressa.

Pöllöillä on soidin kevättalvella. Keväisin pöllöjä näkee myös kaupungissa, jonne ne tulevat ravinnon perässä. Miksi näin tapahtuu? Miten pitää toimia jos näkee pöllön kaupunkialueella?

– Pöllöt tulevat talvella, erityisesti kevättalvella asutuksen piiriin eli myös kaupunkeihin nälkää pakoon, kun muualla on vähän myyriä ja nekin ovat paksun lumikerroksen suojassa. Nämä pöllöt ovat todennäköisesti nälkiintyneitä ja ne tulee jättää rauhaan, jotteivat ne kuluta vähiä energiavarojaan pakenemiseen, Korpimäki sanoo.