Suomen väestö ikääntyy ennennäkemätöntä vauhtia. Väestön ikääntymisellä useimmiten viitataan siihen, että yli 65-vuotiaiden määrä kasvaa suhteessa nopeammin kuin nuorempien määrä. Ikäpyramidi on siis kääntymässä päälaelleen. Kun lapset, nuoret ja nuoret aikuiset muodostivat väestön suurimmat ikäryhmät, ja elinajanodote oli monta kymmentä vuotta lyhyempi kuin nykyisin, ikäpyramidin alimmat palkit olivat leveimmät. Nyt kehitys on päinvastainen: lasten ja nuorten osuus väestöstä pienenee, ja leveät palkit siirtyvät vanhempiin ikäryhmiin. Elinajanodote kasvaa myös vanhuudessa. Kun elämme nyt vanhaksi, elämme vanhemmaksi kuin aiemmin.
Keskustelu ikääntyvästä väestöstä on Suomen kaltaisissa kehittyneissä maissa yleistä. Tuskin kenellekään tulee yllätyksenä väestömme vanheneminen. Se, mistä edelleen puhumme vähemmän, on, hyvin vanhaksi elävien ihmisten määrän kasvu. Väestöennusteet nimittäin ennustavat ennen kaikkea kasvua yli 75-vuotiaassa väestössä. 65–75-vuotiaiden määrän ei ennusteta enää valtavasti kasvavan tulevina vuosikymmeninä. (Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestöennuste).
Vuonna 2022 Suomessa oli noin 58 000 90 vuotta täyttänyttä henkilöä, ja vuonna 2040 heitä ennustetaan olevan 140 000.
Väestön ikääntyminen ei ole vain epämääräinen poliittinen ongelma, vaan todellinen väestötieteellinen fakta. Pitkäikäisyyden yleistyminen näkyy esimerkiksi siinä, että yhä useampi elää yli keskimääräisen elinajanodotteen (Suomessa vuonna 2022 miehillä 78,6 vuotta ja naisilla 83,8 vuotta (Suomen virallinen tilasto (SVT): Kuolleet)) ja hyvin vanhojen ihmisten määrä kasvaa. Pitkäikäisyyden yleistyminen on aivan huomattava väestöllinen muutos. Tutkimuskirjallisuuden valossa asia näyttää jopa itsestäänselvyydeltä: yli 85-vuotiaat, hyvin vanhat ihmiset, ovat nopeimmin kasvava väestönosa. Vaikka tieto ei gerontologista tutkimusta tekevälle ole uusi, ilmiön muuttaminen konkreettisiksi luvuiksi voi silti hämmästyttää: vuonna 2022 Suomessa oli noin 58 000 90 vuotta täyttänyttä henkilöä, ja vuonna 2040 heitä ennustetaan olevan 140 000 (Suomen virallinen tilasto (SVT)).
Pitkäikäisyyden yleistymisellä on huomattavia yhteiskunnallisia vaikutuksia usealla eri tavalla, mikä usein unohtuu keskusteltaessa yleisesti ikääntyvästä väestöstä.
Pitkäikäisyys tutkimuskohteena
Mitä tiedämme väestömme nopeimmin kasvavan joukon elämästä; terveydestä, toimintakyvystä tai palveluiden tarpeesta? Emme ainakaan niin paljon kuin meidän tulisi tietää, jotta voisimme ottaa huomioon heidän tilanteensa tulevaisuuden palveluita suunniteltaessa.
Tietämättömyyteen on useita syitä, joista yksi on hyvin ilmeinen: hyvin vanhojen ihmisten määrä on kasvanut vasta aivan viime vuosikymmeninä kovaa vauhtia. Ennen nykyisyyttä meillä ei ole ollut niin paljon ihmisiä, joita tutkia. Olisiko järkevääkään käyttää resursseja hyvin pienen ihmisryhmän tutkimiseen? Enää tätä ongelmaa ei ole: tutkittavia riittää koko ajan enemmän. Silti heidän osallistamisensa tutkimukseen ei ole ongelmatonta. Erilaiset rajoitteet toimintakyvyssä ja kognitiivisissa kyvyissä haastavat monen hyvin vanhan ihmisen osallistumista tutkimuksiin. Kaikilta ei ole yksinkertaisesti mahdollista saada vastauksia, puhumattakaan siitä, että he osallistuisivat laajoihin kliinisiin tutkimuksiin. Tarvitaan hyvin suunniteltua ja organisoitua tutkimusta, ja apua tiedonkeruussa omaisilta, hoitohenkilökunnalta ja muilta tukijoukoilta. (Jylhä, 2020)
Toinen valitettava tutkimuksen tiellä seissyt haaste on ollut ikäsyrjintä. Hyvin vanhat ihmiset on jätetty tutkimuksen ja myös erilaisten mielipidemittausten ulkopuolelle. Asiaa on ansiokkaasti nostanut esille gerontologian professori Marja Jylhä kannanotoissaan.
Ikäsyrjintä johtunee ajatuksesta, että vanhat ihmiset eivät kykene tai halua kertoa itsestään, terveydestään, tai mielipiteistään. Myös tutkimuseettiset asiat voivat nousta tutkimuksen haasteeksi vanhoja ihmisiä tutkittaessa (Nikander & Zechner, 2006). Vaikka itse raportoitua tietoa, kyselyitä ja haastatteluita, käytetään laajasti terveystutkimuksen tiedonlähteenä, tällaisen tiedon luotettavuutta erityisesti hyvin vanhoilla ihmisillä on myös kyseenalaistettu. Osaako muistisairas itse kertoa, että hänellä on muistisairaus? Miten muistisairas henkilö arvioi omaa terveydentilaansa?
Pitkäaikaissairaudet ja toimintarajoitteet ovat osa vanhuutta
Tampereella Tervaskannot 90+ -tutkimushankkeessa 90 vuotta täyttäneitä ja sitä vanhempia tamperelaisia on tutkittu eri menetelmin kohta kolmen vuosikymmenen ajan (Enroth ym., 2023). Tietoa on kertynyt runsaasti, ja kattavuudessaan tutkimushanke on ainutlaatuinen.
Yli 90-vuotiaista selvästi suurin osa sairastaa useampaa kuin yhtä pitkäaikaissairautta. Sydän- ja verisuonisairauksien lisäksi nivelrikko, muistisairaudet ja masennus ovat tässä ikäryhmässä verrattain yleisiä sairauksia. Sairauksien määrä on lisäksi ajan myötä kasvanut. Etenkin nivelrikkoa ja diabetesta sairastavien osuus on suurentunut. Ainoastaan muistisairauksien ja masennuksen esiintyvyyden on havaittu vähentyneen. (Halonen, 2024)
Yli 90-vuotiaista selvästi suurin osa sairastaa useampaa kuin yhtä pitkäaikaissairautta. Sydän- ja verisuonisairauksien lisäksi nivelrikko, muistisairaudet ja masennus ovat tässä ikäryhmässä verrattain yleisiä sairauksia.
Ikäryhmän koon kasvua kuvaa hyvin myös Tervaskannot-tutkimukseen osallistuneiden määrän kasvu: vuonna 2001 Tervaskannot-kyselyyn vastasi 892 henkilöä, vuonna 2018 vastaajia oli 1 878. Vuonna 2001 muistisairauden esiintyvyys oli 42,9 % ja vuonna 2018 41,4 %. Samaan aikaan muistisairaudesta ilmoittaneiden määrä kasvoi vuoden 2001 375 henkilöstä vuoden 2018 768 henkilöön. Määrä siis kaksinkertaistui, vaikka muistisairauden esiintyvyys ei noussut. Muistisairauden raportoineilla oli enenevissä määrin myös muita sairauksia, kuten diabetesta. (Halonen, 2024)
Tervaskannot-kyselyyn vastaajat raportoivat sairauksistaan melko kattavasti. Kun itse raportoituja sairaustietoja verrattiin kansallisten terveysrekisterien tietoihin, havaittiin esimerkiksi diabeteksen ja Parkinsonin taudin raportoinnin olevan hyvin lähellä rekistereistä saatuja tietoja. Myös kyselyllä raportoidun muistisairauden ja rekisteritiedon yhtäpitävyys oli hyvällä tasolla, mutta kyselyssä raportoitiin muistisairaudesta rekistereitä useammin (Halonen ym., 2023)
Muistisairaiden ihmisten määrä siis kasvaa väistämättä, sillä ehkäisevää hoitoa tai parannuskeinoa muistisairauksille ei ole. Muistisairauksien ilmaantumista voidaan jossakin määrin ehkäistä, tai ainakin pyrkiä siirtämään niiden puhkeamista korkeampaan ikään (Kivipelto ym., 2018), mutta koska ikä on niin merkittävä riskitekijä muistisairauksille, pitkäikäisyyden yleistyessä on hyväksyttävä se, että hoivaa ja apua tarvitsevia muistisairaita ihmisiä on jatkuvasti enemmän. Tuoreimman tutkimustiedon mukaan Suomessa sairastuu vuosittain 23 000 ihmistä muistisairauteen, ja vaikka määrä on pysynyt viime vuodet melko vakaana, muistisairautta sairastavien kokonaismäärä kasvaa (Roitto ym., 2024).
Muistisairaus on myös merkittävin sairaus pitkäaikaishoitoon päätymisen kannalta. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen raportin mukaan 88 prosentilla pitkäaikaishoidon asiakkaista on kognitiivista heikentymää ja lähes 70 prosentilla dementiadiagnoosi (Edgren ym., 2023). Ympärivuorokautinen hoito on keskittynyt jatkuvasti aiempaa vanhempiin ja huonokuntoisempiin väestönosiin. Ympärivuorokautisen hoidon vähentäminen on ollut keskeinen poliittinen tavoite jo pitkään. Nyt esimerkiksi Pirkanmaan hyvinvointialue keventää asumispalveluja entisestään vähentämällä ympärivuorokautista hoitoa, koska vanhojen ihmisten määrän kasvun vuoksi kalliimpia ja paljon henkilöstöä vaativia palveluita ei voida entisellään järjestää.
Tervaskannot-tutkimuksessa on havaittu, että yli 90-vuotiaiden toimintakyvyssä on tapahtunut pientä kohenemista, sillä aiempaa harvempi tarvitsee apua liikkumisessa tai päivittäistoiminnoissa. Tästä huolimatta apua tarvitsevien määrä ei ole pienentynyt. (Enroth ym., 2020). Tutkimuksissa on laajasti havaittu vanhusväestön toimintakyvyn jossain määrin parantuneen usean vuosikymmenen ajan, syyksi on arveltu sairauksien parempaa hoitoa ja toisaalta ympäristön muutoksia.
Ikäryhmän koon kasvu onkin niin merkittävä, että sekä vakavien sairauksien että toimintarajoitteiden kanssa elävien määrä kasvaa väistämättä tulevaisuudessa. Englannissa on ennustettu, että yli 65-vuotiaiden keskuudessa toimintakyvyltään itsenäisten määrä kasvaa vuoteen 2035, mutta nimenomaan vanhimpien ihmisten määrän kasvusta johtuen hoivan tarve kasvaa tämän ikäryhmän toimintarajoitteiden, muistisairauksien ja monisairastavuuden kasvun vuoksi (Kingston ym., 2018).
Myös Suomessa on arvioitu, että ennen kaikkea pitkäikäisyyden yleistymisen seurauksena liikkumiskyvyltään vakavasti rajoittuneiden ihmisten määrä kaksinkertaistuu vuosien 2011 ja 2044 välillä (Härkänen ym., 2019).
Suomessa on arvioitu, että ennen kaikkea pitkäikäisyyden yleistymisen seurauksena liikkumiskyvyltään vakavasti rajoittuneiden ihmisten määrä kaksinkertaistuu vuosien 2011 ja 2044 välillä.
Avun ja ympärivuorokautisen hoidon tarpeen määrän kasvu näyttääkin väistämättömältä tulevina vuosikymmeninä, sillä pikaisia keinoja esimerkiksi muistisairauden tai vanhuuden aiheuttaman toimintakykyvajeen korjaamiseksi yksilötasolla ei ole nähtävissä. Onkin epäselvää, miten kevyemmät hoivaratkaisut, kuten yhteisöllinen hoito ja omaishoiva, joita pyritään lisäämään ympärivuorokautisen hoidon sijaan, riittää kun muistisairaiden ja toimintakyvyltään merkittävästi rajoittuneiden henkilöiden määrä väistämättä kasvaa.
Pitkäikäisyyden yleistymisen merkitys on suurempi kuin ymmärretään
Pitkäikäisyyden yleistymisen ja väestön ikääntymisen merkitys yhteiskunnallisesti tulisikin erottaa toisistaan (Scott, 2021). Pitkäikäisyyden yleistyminen on lähtökohtaisesti erittäin positiivinen asia. Se on kehityskulku, jota yhteiskunnat arvostavat, ja johon on myös pitkään pyritty. Terveenä ikääntyminen mahdollisimman pitkään on myös yksilön kannalta positiivinen ja tavoiteltava asia.
On esitetty, että yhteiskuntien tulisikin nyt panostaa terveen ikääntymisen ja terveen elinajanodotteen pidentämiseen elinajanodotteen pidentämisen sijasta. Ennaltaehkäiseviä toimia, myös terveydenhuollon ulkopuolella, tulisi kehittää. Terveyden eriarvoisuuden vähentämisellä olisi merkittävä rooli terveen elinajanodotteen lisäämisessä (Scott, 2021).
Pitkäaikaissairauksien hoito on kuormittavaa, ja niiden puhkeamisen lykkääminen yhä vanhempaan ikään voi olla yksi ainoista ja toisaalta tehokkaimmista keinoista lisätä terveyttä ja hyvinvointia pitkäikäisissä yhteiskunnissa. Edistysaskeleet biologisen vanhenemisen tutkimuksessa voisivat osaltaan edistää tavoitetta sairauden puhkeamisen siirtymisestä yhä myöhempään ikään, sillä pitkäaikaissairauksien ja vanhenemisen biologiset mekanismit ovat pitkälti samoja (Franceschi ym., 2018).
Ei voi pitää itsestään selvänä tulevaisuuden skenaariona, että positiiviset kehityskulut toimintakyvyn ja avun tarpeen vähenemisessä jatkuvat. Vanhojen ihmisten hoidossa korostuvat jatkuvien, pysyvien hoitosuhteiden tärkeys ja toimivan perusterveydenhuollon rooli.
Vanheneminen ja kasaantuvat pitkäaikaissairaudet muodostavat haasteen vanhojen ihmisten hoidolle. Vanhojen ihmisten terveyttä ja toimintakykyä koskevan tutkimuksen on tärkeää jatkua, jotta näihin haasteisiin voitaisiin vastata. Ei voi pitää itsestään selvänä tulevaisuuden skenaariona, että positiiviset kehityskulut toimintakyvyn ja avun tarpeen vähenemisessä jatkuvat. Vanhojen ihmisten hoidossa korostuvat jatkuvien, pysyvien hoitosuhteiden tärkeys ja toimivan perusterveydenhuollon rooli. Toimintakyvyn heikentyessä vanhuuden ja sairauksien seurauksena myös hoivan ja eri asteisen avun tarpeet väistämättä kasvavat. Pitkäikäisessä yhteiskunnassa hoivan tarpeen tunnustaminen ja keinot sen järjestämiseksi ovat tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä.
Kirjoittajan kuva: Johanna Westergård
Kirjallisuus
Edgren, J., Asikainen, J., Häsä, J. & Aaltonen, M. (2023). Iäkkäiden toimintakyky ja palvelutarpeet RAI-vertailutiedot 2022: Kotihoidon ja ympärivuorokautisen asumispalvelun asiakkailla kognition heikentyminen on yleistä ja kuntouttava toiminta vähäistä. Tilastoraportti 2/2024. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, THL.
Enroth, L., Halonen, P., Tiainen, K., Raitanen, J. & Jylhä, M. (2023). Cohort profile: The Vitality 90+ Study. A cohort study on health and living conditions of the oldest old in Tampere. BMJ Open, 13:e068509. doi: 10.1136/bmjopen-2022-068509
Enroth, L., Raitanen, J., Halonen, P., Tiainen, K., & Jylhä, M. (2020). Trends of physical functioning morbidity, and disability-free life expectancy among the oldest old: Six repeated cross-sectional surveys between 2001 and 2018 in the Vitality 90+ Study. The Journals of Gerontology: Series A, 76(7), 1227–1233. https://doi.org/10.1093/gerona/glaa144
Franceschi, C., Garagnani, P., Morsiani, C., Conte, M., Santoro, A., Grignolio, A., Monti, D., Capri, M., & Salvioli, S. (2018). The continuum of aging and age-related diseases: Common mechanisms but different rates. Frontiers in Medicine, 5. https://doi.org/10.3389/fmed.2018.00061
Halonen, P. Jämsen, E., Enroth, L. & Jylhä, M. (2023). Agreement Between Self-Reported Information and Health Register Data on Chronic Diseases in the Oldest Old. Clinical Epidemiology: 15 785-794. DOI: 10.2147/CLEP.S410971
Halonen, P. (2024). Chronic Diseases and Multimorbidity Among the Oldest Old: Prevalence, trends, and associations with self-rated health, functioning, long-term care admission, and mortality. Tampere University. https://trepo.tuni.fi/handle/10024/153673
Härkänen, T., Sainio, P., Stenholm, S., Lundqvist, A., Valkeinen, H., Aromaa, A., & Koskinen, S. (2019). Projecting long-term trends in mobility limitations: Impact of excess weight, smoking and physical inactivity. Journal of Epidemiology and Community Health, 73(5), 443–450. https://doi.org/10.1136/jech-2017-210413
Jylhä, M. (2020). New ages of life—Emergence of the oldest-old. Teoksessa S. I. S. Rattan (Toim.), Encyclopedia of Biomedical Gerontology (pp. 479–488). Academic Press. https://doi.org/10.1016/B978-0-12-801238-3.11395-9
Kingston, A., Comas-Herrera, A., & Jagger, C. (2018). Forecasting the care needs of the older population in England over the next 20 years: Estimates from the Population Ageing and Care Simulation (PACSim) modelling study. The Lancet. Public Health, 3(9), e447–e455. https://doi.org/10.1016/S2468-2667(18)30118-X
Kivipelto, M., Mangialasche, F., & Ngandu, T. (2018). Lifestyle interventions to prevent cognitive impairment, dementia and Alzheimer disease. Nature Reviews Neurology, 14(11), 653–666. https://doi.org/10.1038/s41582-018-0070-3
Nikander, P., & Zechner, M. (2006). Ikäetiikka-elämänkulun ääripäät, haavoittuvuus ja eettiset kysymykset. Yhteiskuntapolitiikka, 5(71), 515–526.
Roitto, H-M., Lindell, E., Koskinen, S., Sarnola, K., Koponen, P. & Ngandu, T. (2024). Diagnosoitujen muistisairauksien ilmaantuvuus ja esiintyvyys Suomessa vuosina 2016–2021. Duodecim. 140(5), 411-419.
Scott, A. J. (2021). The longevity society. The Lancet Healthy Longevity, 2(12), e820–e827. https://doi.org/10.1016/S2666-7568(21)00247-6
Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestöennuste [verkkojulkaisu]. ISSN=1798-5137. Helsinki: Tilastokeskus [Viitattu: 23.2.2024]. Saantitapa: https://stat.fi/tilasto/vaenn
Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestörakenne [verkkojulkaisu]. ISSN=1797-5379. Helsinki: Tilastokeskus [Viitattu: 23.2.2024]. Saantitapa: https://stat.fi/tilasto/vaerak
Suomen virallinen tilasto (SVT): Kuolleet [verkkojulkaisu]. ISSN=1798-2529. Helsinki: Tilastokeskus [Viitattu: 23.2.2024]. Saantitapa: https://stat.fi/tilasto/kuol
