Kestävyyskriisit pystytään ratkaisemaan vain, jos talouden ekologisen perustan rapautuminen pysäytetään. Tämä vaatii yhteiskuntasopimusta, jossa päätöksentekijät sitoutuvat ottamaan luontotiedon vakavasti ja me kaikki sitoudumme kyseenalaistamaan ylikuluttavat elämäntapamme. Uudenlaisten ajattelutapojen omaksumiseen tarvitaan kehityksen moninäkökulmaista seurantaa: meihin ihmisiin välittömästi kohdistuvien vaikutusten lisäksi pitää arvioida päätösten vaikutukset myös muualle ja muihin lajeihin.
Aprillipäivän aattona 2023 Suomi alkoi elää kokonaan velaksi. Ekologisen jalanjälkemme perusteella laskettu ylikulutuspäivä oli 31.3. Ylikulutuspäivän tarkoitus on kertoa siitä, milloin suomalaiset ovat kuluttaneet laskennallisen osuutensa tietyn vuoden aikana maapallolla syntyvistä uusiutuvista luonnonvaroista ja ylittäneet luonnon kyvyn käsitellä fossiilisista polttoaineista syntyviä kasvihuonekaasujen päästöjä. Kuten ympäristöjärjestö WWF toteaa, ihmiskunta tarvitsisi suunnilleen neljä maapalloa, jos kaikki kuluttaisivat luonnonvaroja keskimääräisen suomalaisen lailla.
Suomalaisten kansantaloudellinen ylikulutuspäivä koittaa vasta marraskuun 26. päivä, jos se lasketaan valtion vuoden 2023 talousarviossa esitetyn lainanottotarpeen perusteella. Marraskuun lopun jälkeen Suomen valtio siis elää taloudellisesti velaksi. Vaikka otamme kuluvan vuoden mittaan lisävelkaa, näyttää taloudellinen kestävyysvaje silti mittaluokaltaan paljon pienemmältä pulmalta kuin ekologinen kestävyysvaje. Tästä huolimatta taloudelliseen velkaan suhtaudutaan yhteiskunnallisessa keskustelussa useimmiten paljon vakavampana ja akuutimpana ongelmana kuin ekologiseen velkaantumiseen.
Hyvinvointivaltion ekologisen perustan huomiotta jättäminen oli mahdollista vielä 1900-luvulla, kun helposti hyödynnettäviä luonnonvaroja oli henkeä kohden laskettuna käytettävissä paljon nykyistä enemmän, eivätkä luontokato ja ilmastonmuutos olleet edenneet yhtä rajuiksi kuin nykyään.
Yhteiskuntasopimuksemme perustana pidetään sitä, ettei tuleville sukupolville jätettäisi kohtuuttoman suurta rahallista velkataakkaa. Tämä on ikään kuin julistettu suurin ja selkein kirjaimin yhteiskuntasopimuksen yhtenä pääpykälänä. Luontovelka sen sijaan jää sopimuksen pienellä präntätyksi liitteeksi, jonka tärkeyttä ei sinänsä kielletä, mutta joka käytännössä jätetään huomiotta. Tällainen hyvinvointivaltion ekologisen perustan huomiotta jättäminen oli mahdollista vielä 1900-luvulla, kun helposti hyödynnettäviä luonnonvaroja oli henkeä kohden laskettuna käytettävissä paljon nykyistä enemmän, eivätkä luontokato ja ilmastonmuutos olleet edenneet yhtä rajuiksi kuin nykyään. Lisäksi tietoa ympäristömuutoksista ja niiden pitkän aikavälin seurauksista oli vähemmän kuin nykyään. Nyt kun tiedämme elävämme ihmistoiminnan läpitunkemassa antroposeenissä, tarvitsemme uudenlaisen 2000-luvun yhteiskuntasopimuksen, jossa luontovelka nostetaan sille kuuluvaan asemaan. Tarvitsemme myös mittareita, jotka auttavat arvioimaan kehitystä realistisesti ja ymmärrettävästi.
Kestävyyden mittaroinnin ongelmat
Ylivelkaantumisen päivämääriin kannattaa suhtautua suurpiirteisinä suhteuttajina, ei tarkkoina totuuksina. Sekä taloudellista että ekologista ylikulutuspäivää kuvaavaan laskelmaan liittyy paljon epävarmuuksia, oletuksia ja piiloon jääviä rajauksia, jotka vaikuttavat merkittävästi laskennan lopputulokseen.
Ekologisen jalanjäljen laskennassa Suomi saadaan näyttämään kestävyyden mallimaana, jos vertailukohdaksi otetaan globaalisti käytettävissä olevien luonnonvarojen määrän sijaan Suomen oma biokapasiteetti. Harvaan asutun maan metsistä, pelloista ja vesistä riittää biokapasiteettia, eli uusiutuvia luonnonvaroja ammennettaviksi. Yhtä ja oikeaa tapaa laskea ekologinen jalanjälki ei myöskään ole. Ekologisen jalanjäljen laskennassa voidaan soveltaa erilaisia laskentatapoja ja ottaa huomioon vaikkapa ympäristön tilaa parantava ekologinen kädenjälki.
Ympäristöllisten kestävyysvajeiden arviointia vaikeuttavat ympäristöongelmien moninaisuus ja monenlaiset arviointimenetelmät sekä tietopohjan aukkoisuus. Taloudellisten kestävyysvajeiden laskemiseen on olemassa huomattavasti vakiintuneempia menetelmiä ja ajantasaisempia tietoja kuin ympäristövaikutusten arviointiin. Suurin ero on euro. Taloudellisissa laskelmissa voidaan puhua yhteismitallista rahan kieltä, eli ilmaista kaikki muutokset samana valuuttana. Tämä on ainakin näennäisesti yksiselitteistä ja selkeää. Vastaavaa helposti ymmärrettävää mittaria ei ole olemassa erilaisille ympäristövaikutuksille, vaikka monia yrityksiä sellaisen muotoilemiseksi on tehty. Ympäristövaikutuksen hehtaareissa ilmaiseva ekologinen jalanjälki on itse asiassa yksi tällainen yritys. Silti se kuvaa vain hyvin suppeaa ympäristömuutosten joukkoa. Se ei kerro mitään vaikkapa ympäristön meluisuudesta tai pölyisyydestä, jotka ovat kaupunkilaisten terveyttä piinaavia ja kuolleisuutta lisääviä ympäristöongelmia Suomessakin.
Taloudellisten kestävyysvajeiden laskemiseen on olemassa huomattavasti vakiintuneempia menetelmiä ja ajantasaisempia tietoja kuin ympäristövaikutusten arviointiin.
Koska nykyisen yhteiskuntasopimuksen solmijaosapuolet ovat ihmisiä, ympäristön tilaa koskevat mittarit ovat tyypillisesti ihmiskeskeisiä, eikä niissä juuri huomioida muunlajisia eläimiä. YK:n kestävän kehityksen toimintaohjelman Agenda 2030:n SDG-tavoitteissa esimerkiksi eläimiin viitataan vain ihmisen hyödyntäminä resursseina (kestävä kalastus, tuotantoeläinten geneettinen monimuotoisuus) tai implisiittisesti osana ekosysteemien monimuotoisuutta. Koska YK:n jäsenvaltiot ovat sitoutuneet Agenda 2030:n toimeenpanoon ja julkiseen raportointiin tavoitteiden saavuttamisesta, niillä on paineita suunnata kestävän kehityksen toimenpiteitään SDG-tavoitteiden mukaisesti. Tällöin on todennäköistä, että toimenpiteet keskittyvät vain villieläinlajien määrään ja lajien populaatiokokoon, kun taas näiden eläinten altistumista vaikkapa valo-, melu- ja muille saasteille ei huomioida lainkaan. Villieläimiä ei siis nähdä yksilöinä, joilla on itseisarvo, vaan ryhminä, joilla on välinearvo: niiden tehtävä on osallistua ekosysteemien ylläpitämiseen ja tätä kautta ihmisen käyttämien ekosysteemipalveluiden tuottamiseen.
Myös tuotantoeläimet jäävät SDG-mittaroinnin ulkopuolelle, osin koska niitä on vaikea sijoittaa luontevasti mihinkään kestävän kehityksen kolmesta perinteisestä ulottuvuudesta (ekologinen, sosiaalinen, taloudellinen). Tuotantoeläimet on kuitenkin huomioitu yritysten kestävän kehityksen raportointiin tarkoitetuissa GRI-standardeissa, joihin sisältyy joitakin eläinten hyvinvoinnin mittareita. Yhtäältä tätä voidaan pitää jonkinlaisena edistysaskeleena, sillä eläimien hyvinvoinnin huomiointi tarkoittaa, että niitä pidetään edes jossakin määrin yksilöinä, joiden tuntemuksilla on merkitys. Toisaalta tällainen hyvinvoinnin parantamisen näkökulma poissulkee kriittiset kysymykset eläinten hyödyntämisen oikeutuksesta.
Kaikkien näiden puutteiden vuoksi onkin ehdotettu, että eläimet voisi sisällyttää kestävän kehityksen määritelmään omana ulottuvuutenaan, joka sisältäisi sekä hyvinvointiin että oikeuksiin liittyviä mittareita ja kohtelisi villi- ja tuotantoeläimiä jossakin määrin symmetrisesti. Tällainen mittarointi soveltuisi hyvin osaksi ekososiaalista yhteiskuntasopimusta, jossa muunlajiset eläimet otettaisiin mukaan sopimuksen osapuoliksi.
Talous on vain väline
Pohdinta muunlajisten eläinten itseisarvosta muistuttaa osuvasti siitä, ettei kaikkea arvokasta voi mitata rahassa. Raha ei riitä edes kaikkien nykyisen yhteiskuntasopimuksen piirissä olevien talouden perustoimintojen kattavaan mittarointiin. Esimerkiksi työllisyysaste on tärkeä taloudellinen mittari muistakin syistä kuin siksi, että työ tuottaa tekijälleen rahaa ja kotitalous on yhteiskunnan perusyksikkö, jossa tehdään paljon tärkeitä asioita ilman rahallista palkkiota. Silti talous usein yliyksinkertaistetaan pelkiksi rahallisiksi kysymyksiksi. Kestävyyden mittaroinnin ja yhteiskunnallisen ohjauksen perusongelma näyttääkin olevan se, että samaan aikaan kun monimuotoisia ympäristökysymyksiä ei osata kuvata riittävän yksinkertaistetusti yhden mittarin avulla, niin talouskysymysten monimuotoisuus typistetään yksipuoliseksi rahamääräistämiseksi.
Hyvä taloudenpito on vain väline parempaan elämään, ei tavoite itsessään. Silti politiikassa ja julkisessa keskustelussa taloudellinen kestävyysvaje herättää yleensä paljon enemmän huolta ja johtaa herkemmin konkreettisiin toimiin kuin ekologinen kestävyysvaje.
Hyvä taloudenpito on vain väline parempaan elämään, ei tavoite itsessään. Silti politiikassa ja julkisessa keskustelussa taloudellinen kestävyysvaje herättää yleensä paljon enemmän huolta ja johtaa herkemmin konkreettisiin toimiin kuin ekologinen kestävyysvaje. Aivan liian usein talouskasvua tavoitellaan sellaisilla tavoilla, jotka heikentävät ekologista kestävyyttä. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että ekologisen jalanjäljen perusteella laskettu ylikulutuspäivä on siirtynyt melkein jokainen vuosi edellistä vuotta aiemmaksi. Luonnolta otetaan yhä enemmän velkaa, jotta taloutta saataisiin kestävämmäksi.
Ongelma tässä on se, että luonto on armoton velkoja. Luonnonlakeja ei voi muuttaa, eikä luonnon kanssa voi neuvotella. Toisin kuin ihmisten välisiin sopimuksiin perustuvaa taloudellista velkaa, luontovelkaa ei voi saada anteeksi, sitä ei voi kuolettaa konkurssissa tai eikä siitä pääse eroon julistautumalla maksukyvyttömäksi. Luonnon asettamat reunaehdot eivät ole tarkkarajaisia eivätkä muuttumattomia, mutta ne ovat vääjäämättömästi olemassa.
Luonnon asettamat reunaehdot eivät ole tarkkarajaisia eivätkä muuttumattomia, mutta ne ovat vääjäämättömästi olemassa.
Kasvava luontovelka näkyy katoavana elonkirjona, aavikoitumisena ja eroosiona, ympäristön mikromuovittumisena, kuumenevana ilmastona, rehevöityvinä järvinä ja happamoituvana merivetenä, harventuneena otsonikerroksena ja lukemattomina muina ihmiselle ihmiselle haitallisina muutoksina. Monet muutoksista ovat hitaasti palautuvia tai käytännössä peruuttamattomia. Globaalisti sukupuuttoon kuollutta lajia ei saada takaisin isoillakaan investoinneilla ja paikallisesti hävinneen lajin palauttaminen entisille elinsijoilleen vaatii usein koko ekosysteemin pitkäkestoista ennallistamista elinkelpoiseksi. Yläilmakehän otsonikerros ei palaudu entiselleen vielä vuosikymmeniin, vaikka päästöjä on vähennetty määrätietoisesti jo 1990-luvulta asti. Nyt käytössä olevien yhteiskunnallista päätöksentekoa ohjaavien taloudellisten mittareiden kyky huomioida tällaisia peruuttamattomia tai hyvin pitkäkestoisia luonnon muutoksia on kovin vajavainen.
Kohti reilun tulevaisuustalouden yhteiskuntasopimusta
Ekologisesti kestäväksi voisi luonnehtia sellaista kehitystä, jossa tietyn vuoden laskennallinen ekologinen ylikulutuspäivä on saatu siirrettyä seuraavan vuoden puolelle. Ylikulutus on tällöin muuttunut alikulutukseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että uusiutuvia luonnonvaroja jää ikään kuin säästöön, metsiä hakkaamatta ja kaloja kalastamatta.
Käyttämättä luonnonvarat eivät tällöinkään jää, vaan ne vahvistavat ekosysteemien toiminta- ja joustokykyä. Tällaisesta muunlajisten elonvoimasta hyötyvät lopulta ihmisetkin. Hyväkuntoiset ja monimuotoiset ekosysteemit selviytyvät paremmin ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien aiheuttamista hitaista muutospaineista ja nopeista ikävistä yllätyksistä. Mukava sivuvaikutus on, että tällöin ne myös pystyvät varmemmin tuottamaan hyötyjä ihmisille.
Ylikulutuksesta irtautuminen ja ekologisen kestävyyden saavuttaminen tuskin onnistuu, elleivät vauraimmat ihmiset tingi totutuista eduistaan. Tutkimustiedon perusteella raaka realiteetti on, että mikään näköpiirissä oleva talouden vihreää kasvua painottava strategia ei riitä aikaansaamaan riittävän laajaa ja nopeaa siirtymää planeetan rajojen sisään.
Epäreilua nykyisistä eduista tinkiminen ei ole, jos perustarpeet saadaan silti tyydytettyä. Elämänlaatumme ei välttämättä laske kohtuuttomasti, vaikka esimerkiksi joudumme luopumaan lentomatkailusta ja autoilusta fossiilisilla polttoaineilla, ylisuurista asunnoista, liiallisesta lihansyönnistä ja kulutuskeskeisestä elämäntyylistä. Epäreilua on kestämättömän kulutuksen jatkaminen niin, että kohtuuton lasku lankeaa omille lapsillemme, lapsenlapsillemme ja miljardeille muunlajisille. Pelkillä yksilön valinnoilla reiluun ja kestävään taloudenhoitoon ei kuitenkaan päästä. Tarvitsemme päätöksentekijöiltä pitkäjänteistä rohkeutta muuttaa verotusta, lakeja ja yhteiskunnallista ohjausta kohti luonnonlait tosissaan ottavaa ekologista hyvinvointivaltiota. Yksi osa rohkeutta on tarkastella taloutta nykyistä monipuolisemmin, oleelliset ympäristömuutokset oivaltavasti esiin nostavilla mittareilla.
Kirjoitus perustuu osittain blogiin: Armoton velkoja uhkaa Suomea
Kestävä yhteiskuntasopimus -kirjoitussarjassa ORSI-hankkeen tutkijat tarkastelevat kestävyysmurrosta yhteiskuntasopimusajattelun avulla. ORSI: kohti ekohyvinvointivaltiota -tutkimushankkeen tarkoituksena on tutkia, millaisilla ohjauskeinoilla yhteiskunnat voisivat siirtyä toimimaan planeetan kestokyvyn rajoissa mahdollisimman reilusti.
Yhteiskuntasopimusajattelu tarjoaa tähän apuvälineitä. Yhteiskuntasopimuksella ei tarkoiteta kirjaimellista sopimusta, vaan niitä odotuksia, joita yhteiskunnan jäsenillä on toistensa ja koko yhteiskunnan toimintaa koskien, sekä niitä lakeja, sopimuksia, rakenteita, instituutioita ja käytäntöjä, joiden kautta odotuksiin vastataan.
Kirjoitussarja kytkeytyy laajempaan keskusteluun ekososiaalisesta yhteiskuntasopimuksesta.
Yhteiskuntasopimusteorian klassikot, kuten Thomas Hobbes, John Locke ja Jean Jacques-Rousseau tarkastelivat erityisesti hallitsijan ja hallittujen välistä suhdetta. Viime vuosisadalla yhteiskuntasopimuksen käsittein on puhuttu myös työstä ja pääomasta, varallisuuden jakautumisesta, sukupuolten välisisistä suhteista ja globaalin etelän ja pohjoisen suhteesta.
Ekososiaalisen yhteiskuntasopimuksen idea on, että ympäristökriisien todellisuus ja ihmisten suhde muunlajisiin on otettava huomioon. Miten meidän tulisi muuttaa yhteiskuntamme keskeisiä toimintaperiaatteita, jotta planeetta säilyisi elinkelpoisena?
ORSI järjestää myös keskustelun ekosisiaalisesta yhteiskuntasopimuksesta tiistaina 14.5.2024 klo 9-11 Tiedekulmassa Helsingissä.
