Joensuussa vuonna 2023 kuolleen 4-vuotiaan lapsen kohtalosta tuli myös mediatapahtuma. Lapsen kuolema on luonnollisesti järkyttänyt ja herättänyt vihaa. Käsittämättömän väkivallanteon syitä tai motiiveja on vaikea ymmärtää. Aiheesta on keskusteltu julkisesti esimerkiksi Ylen keskusteluohjelmissa ja muualla mediassa. Liian usein keskustelu painottuu naiiviin ”yksikin on liikaa” -tyyppiseen puheeseen.

Haluan tällä kirjoituksella edistää asiapitoista keskustelua lastensuojelusta. Julkisessa keskustelussa toistuu eräitä vääriä mielikuvia siitä, mihin lapset ja aikuiset voidaan lainsäädännöllä pakottaa ja millä perusteella. Tässä selvennän, mikä on lastensuojelu- ja sosiaalihuoltolainsäädännön perusteella mahdollista ja mikä ei.

Tämä juttu perustuu hetki sitten julkaistuun mielipidekirjoitukseeni Aamulehdessä, joka lyhykäisyydessään ei kuitenkaan riittävissä määrin tuonut esiin velvoittamiseen tai pakottamiseen liittyvää juridiikkaa sosiaalihuollossa.

Lastensuojelun palvelut ovat suurimmilta osin vapaaehtoisia

Ylen Viimeinen sana -ohjelmassa esiintynyt Long Playn toimittaja Sonja Saarikoski otti esille mahdollisia virheitä, joita lastensuojelussa on tehty. Hän ihmetteli muun muassa, miksei perhetyö ole puuttunut, kun tapaamisia on jäänyt toteutumatta tai miksei isäpuolta velvoitettu perhetyön tapaamisiin. Myös lapsiasiainvaltuutettu Elina Pekkarinen ihmetteli, miksi perheiden velvoittaminen työskentelyyn on jäänyt tekemättä. Toimittaja Saarikoski vielä penäsi, eikö ole mitään menettelyä siltä varalta, jos perhetyön tapaamisia perutaan.

On mahdotonta tarkasti tietää, mitä he tarkoittivat ”velvoittamisella” tai ”menettelyillä”. Kommentit kuitenkin jättävät merkittävällä ja räikeälläkin tavalla huomioimatta lainsäädännölliset reunaehdot lastensuojeluviranomaisen toiminnassa. Kun monimutkaista ja byrokratian leimaamaa viranomaistyötä yksinkertaistetaan mediassa, on tärkeää kiinnittää huomio yksityiskohtiin.

On keskeistä ymmärtää, mitä lastensuojelun avohuolto ja sijaishuolto tarkoittavat.

On keskeistä ymmärtää, mitä lastensuojelun avohuolto ja sijaishuolto tarkoittavat. Sijaishuoltoon kuuluvat kiireellinen sijoitus, huostaanotto ja tuomioistuimen väliaikaismääräys. Lastensuojelun avohuolto on esimerkiksi kotiin annettavaa sosiaalityötä, perhetyötä, taloudellista tukea tai kotipalvelua. Sijais- ja avohuollon lisäksi lastensuojeluun kuuluu myös jälkihuolto, jota järjestetään pääosin huostaanotetulle lapselle tai pitkään avohuollon tukitoimena sijoitettuna olleelle lapselle sijoituksen päätyttyä. Jälkihuoltoa saavat myös täysi-ikäiset lapset, jonka tarkoitus on ehkäistä tyhjän päälle joutumista ja niin sanotusti tasata pelikenttää. Jälkihuoltoa saa myös alaikäinen lapsi, mikäli sijoitus on päätetty hänen ollessaan alaikäinen. Ehkäisevällä lastensuojelulla tarkoitetaan esimerkiksi tukitoimien tarjoamista lapselle opetuksessa.

Valtaosa lastensuojelun asiakkaista on avohuollossa. Lastensuojelun avohuollon asiakkuus avataan lapselle tiettyjen lainsäädännöllisten kriteerien täyttyessä. Toisin kuin yleisesti saatetaan kuvitella, avohuollon asiakkuuden avaamisella ei ole niin suuria oikeusvaikutuksia kuin voisi olettaa. Lastensuojelun avohuollon asiakkuudella ei ole vaikutusta lapsen huoltajien velvollisuuksiin tai oikeuksiin. Avohuollossa olevan lapsen asioista päättävät huoltajat tavalliseen tapaan. Avohuollon asiakkuus ei anna viranomaisille toimivaltuuksia pakottaa lasta tai hänen vanhempiaan ottamaan vastaan palveluja.

Toimittaja Saarikosken ja valtuutettu Pekkarisen puheet siitä, että kuolleen lapsen isäpuolta ei velvoitettu perhetyön tapaamisiin, ovat harhaanjohtavia tästä syystä. Tällaista velvoitetta ei lain puitteissa voida asettaa. Ei ole olemassa keinoa, jonka perusteella lapsen isäpuolen olisi ollut ”pakko” osallistua tapaamisiin. Erikseen voidaan sitten pohtia, voidaanko painostamalla suostutella henkilö tekemään jotain. Tämä ei kuitenkaan kuulu juridiikan piiriin.

Ei ole olemassa keinoa, jonka perusteella lapsen isäpuolen olisi ollut ”pakko” osallistua tapaamisiin. Erikseen voidaan sitten pohtia, voidaanko painostamalla suostutella henkilö tekemään jotain.

On olemassa muutamia poikkeuksia, jotka mahdollistavat jotkut toimet huoltajan kiellosta huolimatta lastensuojelun avohuollossa. Esimerkiksi lastensuojelulain perusteella on mahdollista järjestää tapaamisia lapsen kanssa ilman huoltajan lupaa tai jopa heiltä salassa. Tästä huolimatta lasta ei voitane pakottaa tapaamisiin, jos hän itse ei halua. Kyse ei siis ole siinä mielessä siis ”pakkokeinosta”.

Lastensuojelun on mahdollista hakea tuomioistuimelta lupa esimerkiksi lapsen tutkimiseen lääkärin toimesta, jos huoltajat eivät tähän suostu. Luvan saaminen voi kuitenkin kestää kauan. Myös tässä tapauksessa kyse ei ole ”pakkokeinosta”. Esimerkiksi teini-ikäistä tai sitäkään nuorempaa lasta ei voida automaattisesti tutkia ”väkisin”, jos hän kieltäytyy tutkimuksesta. Terveydenhuollon ammattihenkilön on otettava huomioon riittävän kehittyneen lapsen oma mielipide. On toki selvää, ettei 4-vuotiaan lapsen voida olettaa olevan tarpeeksi kehittynyt tehdäkseen tällaisia päätöksiä.

Lapseen kohdistuneen seksuaalirikoksen tai pahoinpitelyepäilyn tutkinnassa luvan lapsen voinee antaa luvan rikosasian edunvalvoja, jonka poliisi määrää. Näin käytännössä silloin, jos arvioidaan, ettei lapsen huoltaja toimi lapseen nähden puolueettomasti. Myös lastensuojeluasioissa lapselle voidaan hakea edunvalvoja, mikäli arvioidaan, ettei huoltaja tai huoltajat toimi lapseen nähden puolueettomasti. Edunvalvoja voi sitten tällaisissa hyvin rajatuissa tilanteissa käyttää huoltajan päätösvaltaa.

Avohuollossa lapsi voidaan myös sijoittaa kodin ulkopuolelle, mutta tätä ei voida tehdä vastoin huoltajan tai 12-vuotta täyttäneen lapsen suostumusta. Tässäkään kyse ei siis ole sijaishuollosta, vaan sijoitus on avohuollon tukitoimi. Lapsia asuu siis biologisen kodin ulkopuolella muistakin syistä kuin huostaanoton johdosta. Avohuollon sijoitus voidaan tehdä, vaikka toinen huoltajista (se, joka ei asu lapsen kanssa) sijoitusta vastustaisi. Joissain tilanteissa voi tulla harkittavaksi mainittu edunvalvojan määrääminen, mikäli riittävän kehittyneeksi arvioitu lapsi haluaa itse tulla sijoitetuksi avohuollon tukitoimena, mutta huoltaja sen kieltää.

Lapsen tai huoltajien kieltäytyminen palveluista ei estä viranomaista käyttämästä eräitä muita asian selvittämiskeinoja. Palvelutarpeen arviointi ja lastensuojelutarpeen selvittäminen mahdollistavat laajan tiedonhankinnan, joka perustuu lastensuojelulakiin ja asiakastietolakiin (ennen sosiaalihuollon asiakaslaissa). Tietojen pyytäminen on mahdollista jo palvelutarpeen arvioinnin aikana ennen lastensuojelun asiakkuutta. Käytännössä tämä rajoittuu kuitenkin erilaisten asiakirjojen ja tietojen pyytämiseen. Näilläkään pykälillä ei voida siis aikuisia tai lastakaan mihinkään pakottaa.

Sosiaalityöntekijällä on myös (ilmeisesti liian vähän tunnettu) oikeus päästä ihmisen kotiin selvittämään sosiaalihuollon tarvetta, jos sitä ei muutoin voi selvittää. Perusteet, jotta näin voidaan toimia, ovat kuitenkin äärimmäisen tiukat. Kyse on vanhan 1980-luvun sosiaalihuoltolain säännöksestä, joka jätettiin vanhasta laista voimaan sosiaalihuoltolain uudistuessa vuonna 2015. Sosiaaliviranomaisella on oikeus tähän liittyen myös saada poliisin virka-apua asuntoon pääsemiseksi.

Mikä olisi siis ollut Joensuussa kuolleen lapsen kohdalla ”menettely”, johon olisi voitu ryhtyä, kun perhetyön tapaamisista kieltäydytään tai niitä perutaan?

Ei ole juurikaan olemassa vapaaehtoisten palveluiden lisäksi muuta menettelyä kuin mennä edellä mainitun sääntelyn perusteella tarvittaessa väkisin kotiin poliisin virka-avun turvin ja sijoittaa lapsi sijaishuoltoon jopa vastentahtoisesti. Siitä, olisiko viranomaisilla ollut perhetyön tapaamisten perumisen takia riittävät perusteet toimia näin, on kuitenkin mahdotonta tehdä kunnollisia johtopäätöksiä näin niukkojen tietojen valossa.

Monien sosiaalityöntekijöiden kokemus on se, että meillä on myös lasten väliinputoajaluokka. He ovat lapsia, joista on huoli, mutta joiden kohdalla tahdonvastaisia toimia ei voida tehdä.

Monien sosiaalityöntekijöiden kokemus on se, että meillä on myös lasten väliinputoajaluokka. He ovat lapsia, joista on huoli, mutta joiden kohdalla tahdonvastaisia toimia ei voida tehdä. Samalla huoltajat kieltäytyvät palveluista. Huolenilmauksia saattaa lapsista tulla vaikkapa koulusta tai terveydenhuollosta. Tietoa näistä lapsista ei välttämättä tule sosiaalihuoltoon laisinkaan.

Vastentahtoisia palveluita ovat huostaanotto ja sijaishuolto

Palveluista ainoa, joka voidaan toteuttaa vastoin lapsen tai huoltajan tahtoa, on huostaanotto ja sijaishuoltoon sijoittaminen. Huostaanotto ja sijaishuolto edellyttävät, että lapsi on viranomaisen arvion mukaan huostaanoton ja sijaishuollon tarpeessa. Tälle on kuitenkin korkeampi kynnys kuin avohuollon lastensuojelulle. Mikäli riittävän varttunut lapsi (12 vuotta) tai huoltaja vastustavat huostaanottoa tai sijaishuoltoon sijoittamista, puhutaan tahdonvastaisesta huostaanotosta. Tällöin päätöksen tekee sosiaalihuollon sijaan hallinto-oikeus lastensuojeluviranomaisen tekemän hakemuksen ja selvitysten perusteella. Jotkut tutkijat pitävät tosin koko jaottelua ”vapaaehtoisiin” ja ”vastentahtoisiin” huostaanottoihin ongelmallisena. Tässä ei kuitenkaan mennä enempää kyseiseen keskusteluun.

Pelkkä lastensuojelun tarve tai asiakkuus ei ole siis peruste lapsen huostaanotolle. Lastensuojelun puuttuminen esimerkiksi kodin siivottomuuteen ei automaattisesti tarkoita huostaanottoa. Edes lapsen sijoittaminen kiireellisesti kodistaan sijaishuoltoon siivottomuuden takia ei sellaisenaan voi olla peruste lapsen ottamiseksi huostaan, joka tarkoittaa pitkäaikaista sijaishuoltoa. Samoin vanhempien rikostausta itsessään ei ole peruste huostaanotolle, ellei voida esimerkiksi osoittaa, että rikollinen toiminta jatkuu ja on luonteeltaan tarpeeksi vakavaa. Pelkkä kylillä kiertävä huhu, että vanhemmat harjoittavat rikollista toimintaa, ei ole peruste huostaanotolle.

Sijaishuollossa olevaan lapseen voidaan kohdistaa rajoitustoimenpiteitä. Perhehoidossa voi tulla kyseeseen yhteydenpidon rajoittaminen vanhempiin. Laitoshoidossa voidaan esimerkiksi rajoittaa lapsen liikkumista, tehdä kiinnipitoja tai eristää lapsi (mikäli yksikön tilat ovat soveltuvat).

Sijaishuollon aikanakaan vanhempia ei voida velvoittaa huumeseuloihin

Toimittaja Saarikoski penäsi vastausta kysymykseen, että onko se yleinenkin menettely, että vanhempia ei velvoiteta menemään päihdeseuloihin, kun esimerkiksi perhetyötä järjestetään kotiin. Niin ikään lapsiasianvaltuutettu sanoi medialle:

”Itse alalla työskennellessäni olen edellyttänyt ja myös käyttänyt seuloja. Eli perheissä, joissa on päihdeongelmaa, aikuiset käyvät säännöllisesti seuloissa ja päihdehuollon asiakkuus on jatkuvaa, sanoo Pekkarinen.”

Nämä kommentit niin ikään herättävät kansalaisissa perusteettomia odotuksia. Vanhempia ei voida edes lapsen sijaishuollossa velvoittaa antamaan huumeseulaa. Näin ei voida siis tehdä myöskään kotiin annettavan perhetyön aikana. Korkeimman hallinto-oikeuden linjauksen perusteella lapsen tapaamisen ehdoksi on mahdollista asettaa vanhempien päihteettömyyden osoittaminen. Tämä on kuitenkin eri asia kuin pakottaa aikuinen antamaan seula, jota ei voida tehdä. On siis eri asia, vaikuttaako vanhemman kieltäytyminen huumetestistä vanhempien mahdollisuuteen tavata lasta. Itse asiassa lasta itsekään sijaishuollossa voida väkisin pakottaa antamaan päihdeseulaa (tarkemmin henkilönkatsastus) esimerkiksi fyysisellä voimalla. Tämä on mahdollista ainoastaan terveydenhuollossa.

Valtuutettu Pekkarisen esiin ottama ajatus siitä, että vanhemmat voitaisiin velvoittaa käymään muussakin päihdehoidossa säännöllisesti, ei vastaa todellisuutta monille sosiaalityötä tekeville.

Myös valtuutettu Pekkarisen esiin ottama ajatus siitä, että vanhemmat voitaisiin velvoittaa käymään muussakin päihdehoidossa säännöllisesti, ei vastaa todellisuutta monille sosiaalityötä tekeville. Varmasti monien kohdalla näin tapahtuu. Sitten on niitä, joiden kohdalla se ei toteudu. Aikuista ei kuitenkaan voida pakottaa hoitamaan päihdeongelmaansa, ellei kyseessä ole esimerkiksi pakkohoidon edellytykset täyttävä tilanne.

Helppoja selityksiä ei ole

Pienten lasten kuolemat aiheuttavat tuntemuksia, ja tämä on täysin ymmärrettävää. Surun ja hämmennyksen jälkeen alkaa tyypillisesti syyllisten etsiminen, joka voi tilanteesta riippuen olla sosiaaliviranomainen, järjestelmä kokonaisuudessaan tai jokin epämääräinen tekijä tai prosessi, jota on vaikea kuitenkaan määritellä tarkasti. Syyllisten etsimisten yhteydessä usein ”ihmetellään” tai kysytään kysymyksiä (”just asking questions”) ja valitettavan usein ilman kunnollista taustoitusta.

Olisi paikallaan, että kun asiantuntijat menevät kommentoimaan aihetta, eivät he omalla puheellaan liikaa tuota perusteettomia odotuksia viranomaisia kohtaan ja johtaisi keskustelua harhaan. Perusteettomia odotuksia, eli mielikuvan luomista kansalaisille siitä, että sosiaaliviranomaisilla olisi jotenkin erityisen vahvoja keinoja ”määräillä” tai ”pakottaa” aikuisia. Tällaisen käsityksen ikävä kyllä kuvatuista kannanotoista saa. Olisi pidättäydyttävä helppojen ja jopa väärien selitysten hakemisesta (esim. ”isäpuolta ei velvoitettu perhetyön tapaamisiin”). Tämä on erittäin haitallista faktapitoisen keskustelun näkökulmasta.

Asian ydin joensuulaisen lapsen tapauksessa on se, olisiko viranomaisilla siinä hetkessä niillä tiedoilla ollut tarpeeksi painavat juridiset perusteet mennä tarvittaessa poliisin kanssa hakemaan lapsi kodista ja sijoittaa hänet vastentahtoisesti sijaishuoltoon. Tätä emme yksiselitteisesti tällä hetkellä tiedä.

Kannattaa myös huomioida, että mediakohu ja keskustelun voimakkuus eivät kerro mitään viranomaisten tekemistä rikoksista tai laiminlyönneistä. Täysin samanlainen julkinen keskustelu seurasi joitain vuosia sitten, kun lastensuojelun asiakkaana olleen alaikäisen lapsen surmasivat Koskelassa hänen ikätoverinsa. Harvempi muistanee, kun media tiedotti myöhemmin, että poliisi on päättänyt mittavan asiakirja-aineiston ja muun aineiston perusteella, ettei tilanteessa ole syytä epäillä lastensuojelun virkavelvollisuuksien tai minkään muidenkaan velvollisuuksien laiminlyöntiä. Esitutkinnan kynnys on esimerkiksi syytteen nostamista matalampi.

Voi olla, että Joensuun tapauksessa viranomaiset tekivät virheitä, joilla olisi lapsen kuolema voitu estää. Aluehallintovirasto on huomannut sikäläisessä lastensuojelun toteuttamisessa merkittäviä puutteita. Keskusrikospoliisi tutkii lastensuojeluviranomaisen mahdollista rikoksen tunnusmerkit täyttävää toimintaa ja tätä ennen poliisi on tehnyt varsinaista esitutkintaa lievempää esiselvitystä.

On aivan aiheellista pohtia, pitäisikö aikuiset tai perhe voida nykyistä väljemmillä perusteilla pakottaa ottamaan palveluita vastaan myös avohuollossa.

On aivan aiheellista pohtia, pitäisikö aikuiset tai perhe voida nykyistä väljemmillä perusteilla pakottaa ottamaan palveluita vastaan myös avohuollossa. Mitä sillä saavutettaisiin? Olisiko palveluista hyötyä, jos niitä tarjotaan väkisin? Otetaanko kaikki lapset huostaan, jos palveluita ei oteta vastaan? Entä mitä tulisi tehdä lasten väliinputoajaluokalle, joiden kohdalla perusteet huostaanottoon eivät riitä, mutta joiden huoltajat kieltäytyvät palveluista ja yhteistyöstä?