Markkinataloudessa kysynnän ajatellaan ohjaavan tarjontaa ja hinnan heijastelevan tuotteen tai palvelun tuotantokustannuksia. Markkinoilla – vaihtosuhteissa – tapahtuu siis tiedonvaihtoa ja päätöksentekoa, joka vaikuttaa siihen, miten luonnonvaroja hyödynnetään ja luontohaittoja aiheutetaan hyvinvoinnin tuottamista varten.

Hintatiedon lisäksi markkinoilla kuitenkin välitetään monenlaista muuta kuluttajille suunnattua tietoa, jonka avulla voi muodostaa kuvaa tuotteiden tuotannon yhteiskunnallisista ja ekologisia vaikutuksista, joita ei ole hinnoiteltu. Tuotteiden valmistamisen vaikutuksista kertovaa tietoa kootaan jalanjälkilaskureihin. Tämän tiedon varaan on puolestaan mahdollista rakentaa oletuksia kuluttajien halusta kantaa vastuuta hinnoittelematta jäävistä haitoista. Kuluttajia vastuullistetaan (Tiilikainen ym 2021). Julkiset toimijat voivat myös vastuullistaa itseään, määrittää kriteerejä julkisille hankinnoille sekä luonnostella hallinnollista ohjausta, jolla pyritään suosimaan vastuullisia tuotteita mm. verotusrakenteilla ja haittamaksuilla. Jalanjälkilaskurit tarjoavat siis mahdollisuuksia ohjata markkinoita, mutta samalla ne voivat liioitella yksittäisten kuluttajien mahdollisuuksia ohjata tuottajia.

Jalanjälkilaskurit tarjoavat siis mahdollisuuksia ohjata markkinoita, mutta samalla ne voivat liioitella yksittäisten kuluttajien mahdollisuuksia ohjata tuottajia.

Tämän kirjoituksen lähtökohtana on oletus siitä, että markkinatalous, jossakin sen monista muodoista, säilyttää ekohyvinvointivaltiossa asemansa tuotannon järjestämisen muotona. Tämän lisäksi kirjoitus esittää kaksi normatiivista väitettä. Ekososiaalisen yhteiskuntasopimuksen tulisi 1) johtaa siihen, että tuotannon haittoja hinnoitellaan entistä enemmän, ja että tuotteiden hinta siten kertoisi niiden tuotannon todellisista kustannuksista, 2) tunnistaa, että täydellinen hinnoittelu ei ole mahdollista eikä edes toivottavaa, ja siksi tarvitaan myös jalanjälkitarkastelua. Haittojen kattava hinnoittelu olisi teknisesti hankalaa, mutta myös vaikeaa siksi, että tuotteen hinta kertoo luonteeltaan erilaisista yhteiskunnallisista vaikutuksista. Halpa hinta voi johtua esimerkiksi luonnonvarojen käytön tehokkuudesta, mutta yhtä hyvin halpatyövoiman hyödyntämisestä. Hinta ei siis yksin riitä kuvaamaan tuotteen suhdetta tuotanto- ja kulutuskäytäntöjen kestävyyteen.

Halpa hinta voi johtua esimerkiksi luonnonvarojen käytön tehokkuudesta, mutta yhtä hyvin halpatyövoiman hyödyntämisestä.

Seuraten poliittisen taloustieteen jäsennyksiä (mm Mäkinen ja Kourula 2013) nimitämme tällaista markkinoita moraalin markkinoiksi, ja väitämme että moraalin markkinat ovat markkinatalouden rinnakkaisilmiö, jonka olemassaolo tulisi tunnistaa ekososiaalisessa yhteiskuntasopimuksessa.

Näistä tekijöistä seuraa, että kuluttajat, joihin myös julkiset toimijat kuuluvat, joutuvat pohtimaan ostamisen oikeutusta ja kulutuksen seurauksia. Tällaisen moraalin markkinan voi havata olevan läsnä ainakin tuotteita koskevien väittämien tasolla: Suomalainen kuluttaja kohtaa yhä useammin tuotteita ja palveluita koskevia jalanjälkilaskelmia ja vastuullisuusväittämiä, jotka välittävät tietoa esimerkiksi tuotteen tuottamisen aiheuttamisesta kasvihuonekaasupäästöistä tai tuotannon olosuhteista ja sijoittumisesta. Moraalin markkinoilla myös yrityksillä on erityinen rooli: tuotteiden valmistamisen lisäksi niiden tulee tarjota luotettavaa tietoa tuotteiden oheisvaikutuksista vastuullisten kuluttajien ja julkisten hankintojen tekijöiden puntaroitavaksi.

Jalanjälki ja tuotteen hinta

Tuotantojärjestelmät ovat yhä monimutkaisempia ja arvoketjut ulottuvat maanosasta toiseen. Tuotteilla ja palveluilla on siis jalanjälki, jota kuluttajien on vaikeaa havaita ja käsittää. Tuotteen hinta kertoo jalanjäljestä jotain: korkean hinnan takana saattaa olla valmistamisen suuri energiantarve ja käytettyjä harvinaisia luonnonvaroja, tai tuotteen vahva brändi. Yhtä hyvin korkea hinta voi kertoa reilusta palkanmaksusta järjestäytyneillä työmarkkinoilla tai aiheutetusta ympäristöhaitasta maksetuista korvauksista.

Korkea hinta voi kertoa reilusta palkanmaksusta järjestäytyneillä työmarkkinoilla tai aiheutetusta ympäristöhaitasta maksetuista korvauksista.

Jalanjälkilaskelmilla pyritään saamaan näkyväksi tuotteen valmistamisen seurauksia. Hiilijalanjälki kertoo fossiilisen energian käytön määrästä ja muista ilmastovaikutuksista. Itämerijalanjälki puolestaa kertoo tuotannon vaikutuksista Itämeren tilaan. Vaikka energiankulutus ja lannoitteet ovat mukana tuotteen hinnassa, hinnan tarjoama informaatio ei sellaisenaan riitä tuotteen arviointiin laajemmasta yhteiskunnallisesta näkökulmasta, koska hinnoissa on mukana mm. maksetut palkat ja verot. Jalanjälkitietoa tuottavien järjestelmien joukosta löytyy myös halpatyövoimalaskelmia, mutta eivät nekään auta saattamaan ympäristöön ja sosiaalisiin kysymyksiin liittyviä vaikutuksia yhdenmukaiseksi. Kyse ei siis ole pelkästä ympäristöhaittojen oikeasta hinnoittelusta, vaan hintojen sisältämän tiedon epäyhdenmukaisuudesta ekososiaalisen hyvinvointivaltion tuotantojärjestelmään liittyvien tavoitteiden suhteen.  Monipuolinen, luotettava ja ‘moralisoiva’  jalanjälkitieto on siksi tärkeää kestävään tuotantoon ja kulutukseen liittyvää rinnakkaista tietoa tuotteen hinnan tarjoaman tiedon lisäksi.

Haittojen hinnoittelemisen vaikeus

Tuotteen hinnassa tulisi näkyä sen aiheuttamat ympäristö- ja muut vaikutukset, joista niiden kohteena olevat tahot voisivat näin saada reilun korvauksen. Globaaleja valmistusketjuja on kehitettävä tähän suuntaan tukemalla mm. työntekijöiden järjestäytymisvapautta ja ympäristöhallintoa, jonka tehtävä on hinnoitella ympäristölle koituvan haitta. Yritysten vastuuna tällaisessa järjestelmässä olisi pyrkiä siirtämään tuotannon kulut kuluttajien maksettavaksi ja siten palvella tuotantoketjussa mukana olevien tahojen intressejä. Tällainen yritysvastuu ei ole vastuuta voiton maksimoinnista vaan laajempaa sidosryhmiä huomioivaa vastuuta. Näihin ryhmiin tai ’tuotannontekijöihin’ kuuluvat luonto, järjestäytymättömät työntekijät ja globaalissa kilpailussa heikommassa asemassa olevat alueet, kaupungit ja valtiot. Yritysvastuulta ei kuitenkaan tule odottaa liikaa. Haittojen hinnoittelu on poliittinen tehtävä, jossa yritykset ovat lähinnä reaktiivisessa ja välittävässä roolissa.

Tuotannossa syntyvien haittojen hinnoittelu on tärkeää, koska  vauraiden maiden kuluttajille tarjolla olevat tuotteet ovat näennäisen halpoja juuri siitä syystä, että niiden tuotantoketjussa on toimijoita, jotka eivät maksa reilua korvausta teettämästään työstä tai aiheuttamastaan ympäristöhaitasta.

Tuotannossa syntyvien haittojen hinnoittelu on tärkeää, koska  vauraiden maiden kuluttajille tarjolla olevat tuotteet ovat näennäisen halpoja juuri siitä syystä, että niiden tuotantoketjussa on toimijoita, jotka eivät maksa reilua korvausta teettämästään työstä tai aiheuttamastaan ympäristöhaitasta. Tilanteen muuttamisella on kuitenkin omat reunaehtonsa  ja seurauksensa. Haittojen hinnoittelu johtaa mm. siihen, että ekologinen velka siirtyy kuluttajien maksettavaksi, jolloin tulo- ja varallisuuserot kertautuvat kulutusmahdollisuuksissa. Toisin sanoen, hintojen nostaminen todellisten haittojen tasolle on vaikeaa yhteiskunnassa, jossa osa väestöstä elää toimeentulorajalla tai sen alla. Juuri tämän vuoksi tarvitaan huomiota perustarpeisiin sekä laaja-alaista ympäristö-  ja sosiaalipolitiikan yhdistämistä.

Miksi hinnat eivät kerro kärsitystä haitasta?

Kärsitty haitta ei näy hinnassa, jos ihmisten on pakko ottaa työtä vastaan huonoilla ehdoilla tai valtioiden suostuttava saastuttavan teollisuuden ehtoihin taloudellisen toiminnan ja kansallisen vaurauden lisäämiseksi. Ongelma kuitenkin on, että valinnan mahdollisuudet kapenevat vaurauden, teknologisen osaamisen ja yhteiskunnan järjestäytymisen vähetessä. On siis maita, paikkoja ja ihmisiä, joilla ei ole juuri muuta vaihtoehtoa kuin altistaa itsensä globaalin tuotannon suurimmille haitoille, myydä maansa ja työnsä alihintaan tai tulla yksinkertaisesti pakotetuksi työhön tai häädetyksi vailla korvausta. He eivät näy silloin tuotteen hinnassa ja parhaimmillaankin vain tuotteen jalanjälkeä kuvaavassa laskelmassa.

Vaikeus hinnoitella itseään markkinoilla ja saada oikeudenmukaista korvausta omaan elinympäristöön kohdistuvasta haitasta voi olla kategorisempaa. Lajeja katoaa ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kasvaa osittain siksi, että nämä vaikutukset eivät näy tuotteiden hinnoissa. Näiden intressien edustajilta puuttuu joko kollektiivinen neuvotteluvoima tai edustus kokonaan. Niihin kohdistuva haittavaikutus on negatiivinen ulkoisvaikutus, jolle ei löydy maksajaa. Haitan olemassaolosta kertoo parhaimmillaankin vain jalanjälkilaskelma. Näissäkin tapauksessa intressit tulevat valjusti esiteltyä tuotteiden hintalappujen oheismerkinnöissä, jotka kertyvät esimerkiksi biodiversiteetti- tai hiilijalanjäljestä tai jopa lupaavat tuotannon olleen luontopositiivista.

Jalanjälkityökalut

Jalanjälkien laskentaan on kehitetty monia työkaluja. Pelkille kuluttajille suunnattuja jalanjälkilaskureita löytyi Suomessa alkuvuodesta 2020 nelisenkymmentä, joista osa laskee koko elämäntavan jalanjäljen, osa vain tiettyjen osa-alueiden (Ahonen, 2022). Tämä kertoo toisaalta kansalaisten kasvavasta kiinnostuksesta kulutukseensa piilotettuihin haittoihin, toisaalta myös eri tahojen valmiudesta reagoida tähän kiinnostukseen. Marja Salo toteaa väitöskirjassaan, että jalanjälkityökalujen oikeutus juontuu muutoksesta: Työkalujen tekijöillä pitäisi olla tahto aiheuttaa muutosta kulutuksessa työkalujensa avulla (Salo, 2021). Omien haastattelujemme (Tiilikainen ym 2021) perusteella tämä ei ole kuitenkaan aina helppoa työkalujen tekijöille. Kuluttajat saattavat turhautua eri työkalujen tarjoaman tiedon erilaisuuteen, mutta myös siihen vastuuseen, jonka kokevat lankeavan heille. Tämän vuoksi työkaluja olisi suunniteltava erityisen huolellisesti muutosta tukeviksi ja edistäviksi. Samalla, esittämiemme normatiivisten periaatteiden mukaan, on varmistettava, että kuluttajat ymmärtävät vastuullisen kuluttamisen tapahtuvat kahta rinnakkaista reittiä: haittoja hinnoittelemalla ja omien kulutusvalintoihin kohdistuvan moraalisen harkinnan kautta.

Jalanjälkiajattelu on kehittynyt vähitellen, mutta ottanut harppauksia digitalisaation ja päästökirjanpitojärjestelmien globaalin harmonisoinnin ansiosta. Tästä huolimatta tiedon kerääminen globaalin tuotannon vaikutuksista on logistinen ja tietotekninen urakka. Tätä lisää entisestään se, että nämä haitat ovat usein hinnoittelemattomia ja taloudellisen kirjanpidon tavoittamattomissa. Ekohyvinvointivaltio tarvitsee itselleen kansallisia tilastoviranomaisia. Se tarvitsee toimialojen vastuullisuusohjelmia. Tiedon tuotantoa voidaan myös joukkoistaa. Tarvitaan edelläkävijäyrityksiä. Tarvitaan myös konsulttiyrityksiä, jotka tuottavat tietoa ja auttavat yrityksiä saamaan kilpailuetua siitä, että ne toimivat vastuullisesti.

Moraalin markkinat

Negatiiviset ulkoisvaikutukset ja hinnoittelemattomat haitat luovat moraalin markkinat. Valitsemalla kalliimpia ekomerkittyjä tai hiilijalanjäljeltään pienempiä tuotteita kuluttajat voivat ajatella maksavansa korvausta myös muuten hinnoittelematta jääneistä haitoista. Hintapreemio voi todella kulkeutua esimerkiksi ruuan alkutuottajille tai ilmastovaikutuksiltaan pienempien materiaalivaihtoehtojen tarjoajille, mutta näiden vaikutusten dokumentointi on vaikeaa. Moraalin markkinoilla kaupataan uskottavuutta ja vastuullisuutta ja ostetaan hyvää omatuntoa.

Moraalin markkinoilla toimitaan myös tarkemmin. Hiilipäästö- tai luontokompensaatiomaksut muuttavat jalanjälkitiedon euromääräiseksi kustannukseksi, joka tuotteelle asetetaan sen myyntihinnan lisäksi. Vaikka myyjä ei ehdottaisi kompensaatiomaksua, jo se, että kuluttajille tarjotaan tietoa tuotannon jalanjäljestä, kohdistaa paineita tehdä reiluja valintoja. Jalanjälki-indikaattorien tarjonta on siis tärkeää, koska indikaattorit nostavat esiin tuotannosta koituvia haittoja. Tämän lisäksi ne mahdollistavat sen, että kuluttajat voivat ilmasta preferenssejään. Erityisesti vauraiden maiden kuluttajille, joilla on varaa olla huolissaan kulutuksen jalanjäljistä, on siksi syytä tarjota tietoa hinnoittelematta jäävistä haitoista. On kuitenkin syytä myös todeta se, että jalanjälkiajattelu ja sen materiaaliset muodot ovat tunnusmerkkejä eriarvoisesta maailmasta, joissa toisilla on varaa ajatella valintojaan hintaa pidemmälle ja toisilla ei ole mahdollisuuksia saada itselleen kohtuullisia korvauksia.

Markkinoilla on tapana piilottaa tuotannosta syntyvät haitat ja tuotanto-olosuhteet. Näiden näkyväksi tekemiseen tarvitaan uusia sääntöjä ja instituutioita. Samoin tarvitaan voimakkaita ohjauskeinoja siihen, että tuotannon haitat hinnoitellaan tavalla, joka ohjaa haittojen minimointiin.

Ekososiaalinen yhteiskuntasopimus koskettaa moraalin markkinoita. Se voi vaatia tunnistamaan eri osapuolten väliset erot neuvotteluvoimassa ja siten siinä, keiden haittoja hinnat kuvaavat. Sopimuksen tulisi kuitenkin myös auttaa näkemään hintojen läpi se maailma, joka hinnoilta jää huomiotta. Periaatteellisella tasolla sopijaosapuolet voisivat sitoutua sekä hyväksymään moraalin markkinoiden rinnakkaiselo hyödyketalouden kanssa, mutta myös se, että haittoja hinnoitellaan. Markkinatalous ja voitontavoittelu voitaneen hyväksyä myös ekososiaalisessa yhteiskuntasopimuksessa. Hyväksyntään vaaditaan kuitenkin uusia ehtoja. Markkinoilla on tapana piilottaa tuotannosta syntyvät haitat ja tuotanto-olosuhteet. Näiden näkyväksi tekemiseen tarvitaan uusia sääntöjä ja instituutioita. Samoin tarvitaan voimakkaita ohjauskeinoja siihen, että tuotannon haitat hinnoitellaan tavalla, joka ohjaa haittojen minimointiin.

Kestävä yhteiskuntasopimus -kirjoitussarjassa ORSI-hankkeen tutkijat tarkastelevat kestävyysmurrosta yhteiskuntasopimusajattelun avulla. ORSI: kohti ekohyvinvointivaltiota -tutkimushankkeen tarkoituksena on tutkia, millaisilla ohjauskeinoilla yhteiskunnat voisivat siirtyä toimimaan planeetan kestokyvyn rajoissa mahdollisimman reilusti.

Yhteiskuntasopimusajattelu tarjoaa tähän apuvälineitä. Yhteiskuntasopimuksella ei tarkoiteta kirjaimellista sopimusta, vaan niitä odotuksia, joita yhteiskunnan jäsenillä on toistensa ja koko yhteiskunnan toimintaa koskien, sekä niitä lakeja, sopimuksia, rakenteita, instituutioita ja käytäntöjä, joiden kautta odotuksiin vastataan.

Kirjoitussarja kytkeytyy laajempaan keskusteluun ekososiaalisesta yhteiskuntasopimuksesta.

Yhteiskuntasopimusteorian klassikot, kuten Thomas Hobbes, John Locke ja Jean Jacques-Rousseau tarkastelivat erityisesti hallitsijan ja hallittujen välistä suhdetta. Viime vuosisadalla yhteiskuntasopimuksen käsittein on puhuttu myös työstä ja pääomasta, varallisuuden jakautumisesta, sukupuolten välisisistä suhteista ja globaalin etelän ja pohjoisen suhteesta.

Ekososiaalisen yhteiskuntasopimuksen idea on, että ympäristökriisien todellisuus ja ihmisten suhde muunlajisiin on otettava huomioon. Miten meidän tulisi muuttaa yhteiskuntamme keskeisiä toimintaperiaatteita, jotta planeetta säilyisi elinkelpoisena?

ORSI järjestää myös  keskustelun ekosisiaalisesta yhteiskuntasopimuksesta tiistaina 14.5.2024 klo 9-11 Tiedekulmassa Helsingissä.

Lähteet:

Lahtinen S. (2002). Calculating and tracking the environmental impacts of everyday – An overview of Finnish footprinting tools. Maisteri-opinnäyte. Aalto-yliopisto Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu.

Mäkinen, J., & Kourula, A. (2008). Yritysvastuun politiikkaa. niin & näin, 4(2008), 93-101.

Salo, M. (2021). Steering household consumption with carbon footprint data: a critical assessment. Helsingin yliopisto.

Tiilikainen, S., Jalas, M., and Lettenmeier, M. (2021). “Enablers and Barriers to the Organizations’ Design of Effective Online Carbon Footprint Calculators for Consumers,” in Proceedings of ICIS2021 Conference.