Tarpeet uuden yhteiskuntasopimuksen lähtökohdaksi  

Yhteiskuntasopimuksen taustoja on avattu enemmän juttusarjamme ensimmäisessä osassa (Häikiö, Lahikainen & Ding 2023). Tässä kirjoituksessa esitämme, että tarvelähtöinen ajattelu on keskeistä yhteiskuntasopimuksen uudistamiselle.

Tarpeet ohjaavat arvioimaan, mikä on tärkeää, toivottavaa ja kohtuullista. Tarvelähtöinen ajattelu on hyvä kompassi yhteiskuntasopimuksen uudistamiselle ja siitä käytäville keskusteluille monesta syystä. Koska tarpeet ovat universaaleja, tarvelähtöisyys mahdollistaa sekä nykyisten että tulevien sukupolvien huomioimisen. Koska tarpeet ovat pohjimmiltaan rajallisia, tarvelähtöisyys luo pohjan oikeudenmukaisuudelle ja ohjaa sopimaan kohtuuden rajoista. Koska tarpeiden täyttäjät ovat moninaisia, voidaan niistä johtaa monia erilaisia tapoja järjestää yhteiskunta kestävästi. Pyrimme kirjoituksessamme perustelemaan ja syventämään näitä kaikkia tulokulmia.

Suomalaisen hyvinvointivaltion yhteiskuntasopimukseen kuuluu vastuu sekä nykyisistä että tulevista sukupolvista. On osa sopimusta, että valtio tarjoaa vähimmäistoimeentulon turvan sekä koulutusmahdollisuuksia ja terveydenhuollon. Sopimuksemme ei kuitenkaan vielä ole onnistunut huomioimaan käsillä olevan ympäristökriisin vaikutuksia tai ottamaan riittävästi kantaa toimintamme luontovaikutuksiin sekä globaaliin oikeudenmukaisuuteen.

Uuden yhteiskuntasopimuksen tulisi perustua tarvelähtöiseen ajatteluun ja asettaa kollektiiviset minimi- ja maksimirajat hyvinvoinnin materiaaliselle tavoittelulle.

Nykyisestä yhteiskuntasopimuksesta puuttuu myös tarveajatteluun pohjautuva kohtuus, joka ohjaa sekä takaamaan kaikille riittävästi kulutusmahdollisuuksia tarpeiden täyttämiseen (kohtuuden minimiraja) että rajoittamaan tarpeiden täytölle perusteetonta, haitallista ylikulutusta (kohtuuden maksimiraja). Tämä on johtanut nykyisten ja tulevien hyvinvoinnin mahdollisuuksien vaarantumiseen. Tilanteen korjaamiseksi uuden yhteiskuntasopimuksen tulisi perustua tarvelähtöiseen ajatteluun ja asettaa kollektiiviset minimi- ja maksimirajat hyvinvoinnin materiaaliselle tavoittelulle. Nämä rajat tulee määrittää tarvelähtöisessä yhteiskunnallisessa dialogissa. Uuden yhteiskuntasopimuksen tulisi luoda yhteisiä pelisääntöjä, joilla vastataan tarpeisiimme niin, ettei hyvinvointimme polje muissa maissa asuvia ihmisiä, tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksia ja toisia lajeja.

Universaalit tarpeet ja oikeudet yhteiskuntasopimuksen kivijalkana

Tarpeet ovat ihmisten perusolemukseen liittyviä, välttämättömiä ehtoja hyvinvoinnille. Jos joku meistä ei pysty täyttämään tarpeitaan, siitä aiheutuu hänelle vakavaa haittaa. Tunnistamme intuitiivisesti, mitä tarpeet tarkoittavat, mutta niiden tarkka sanoittaminen ja luokittelu saattaa olla haastavampaa. Tämä johtuu siitä, että tarpeet ovat moninaisia ja sisäsyntyisiä.

Tarveteoreetikot ovat kuitenkin pyrkineet nimeämään universaaleja, kaikkien jakamia keskeisiä tarpeita. Eräs tunnetuimmista lienee Abraham Maslowin (1954) tarveteoria, jossa hän erotteli fysiologiset, turvallisuuteen liittyvät, yhteenkuuluvuuden ja rakkauden, arvonannon sekä itsensä toteuttamisen tarpeet. Universaaleja tarpeita voi listata myös Manfred Max-Neefin (1991) tavoin, jolloin niihin kuuluvat olemassaolo, turva, tunteet, ymmärtäminen, osallistuminen, joutilaisuus, luovuus, identiteetti ja vapaus. Len Doyal ja Ian Gough (1991) ovat tarveteoriassaan nimenneet kaksi keskeistä perustarvetta: fyysinen terveys ja ihmisen kyky ohjata sekä määrittää omaa elämäänsä (autonomia). Tarpeiden täyttämiseksi kaikki ihmiset tarvitsevat esimerkiksi ravintoa, turvallista asumista, terveydenhoitoa, koulutusta ja taloudellista turvaa.

Tarvelähtöisessä ajattelussa korostuu hyvinvoinnin moniulotteisuus. Erik Allardtin teoriaa mukaillen hyvinvointi jakaantuu neljään tarvekategoriaan eli hyvinvoinnin ulottuvuuteen: having, doing, loving ja being. Kokonaisuuteen kuuluu hengissä pysymisen ja perustoimeentulon tarpeet, mielekäs ja vastuullinen tekeminen, merkitykselliset suhteet sekä itsekseen kasvaminen ja itsensä toteuttaminen. Hyvinvointi vaatii tasapainoa ulottuvuuksien välillä. (Helne & Hirvilammi 2021)

Tarvelähtöinen ajattelu ohjaa ymmärtämään luonnon hyvinvoinnin perustana. Tarpeet ja elinmahdollisuutemme ovat kiinni monisyisissä ekosysteemien ja sosiaalisten suhteiden verkostoissa. Olemme yhteiskunnan jäseninä riippuvaisia toisistamme muun muassa hoivan ja asiantuntijuuden muodossa. Kukaan meistä ei pärjää, saati kukoista yksin. Olemme myös riippuvaisia luonnonsysteemien toiminnasta esimerkiksi ravinnon, puhtaan ilman ja veden saamiseksi. Siksi planetaaristen rajojen ylittyminen on selkeä riski ihmisten hyvinvoinnille (Richardson ym. 2023).

Useiden tarveteorioiden mukaan me ihmiset jaamme samat tarpeet ympäri maailman ja yli sukupolvien. Näin ollen ne avaavat mahdollisuuden ajatella samanaikaisesti nykyisten ja tulevien sukupolvien parasta.

Useiden tarveteorioiden mukaan me ihmiset jaamme samat tarpeet ympäri maailman ja yli sukupolvien. Näin ollen ne avaavat mahdollisuuden ajatella samanaikaisesti nykyisten ja tulevien sukupolvien parasta (Gough 2017). Tarpeet myös ohjaavat ajatteluamme kohti kohtuutta. Vaikka tarpeita on useita, ne ovat lopulta rajallisia: tarpeita ei ole loputtomasti ja ne on mahdollista täyttää. Esimerkiksi ruoka on välttämätöntä mutta vain tiettyyn rajaan asti. Riittävä tulotaso vahvistaa hyvinvoinnin kokemusta mutta liiallinen kulutuskeskeisyys ja materian haaliminen heikentää kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Tarpeet suuntaavat sitä, miten asioita oikeutetaan ja mitä ihminen voi vaatia. Koska tarpeet ovat kaikille ihmisille yhteisiä, ne kutsuvat meitä ajattelemaan yhdessä. Siinä missä halun voi perustella täysin omista tuntemuksista tai toiveista käsin niin, ettei toinen voi kiistää niitä, ohjaavat tarpeet puntaroimaan ja oikeuttamaan valintoja kollektiivisesti vastuullisella tavalla (ks. Gough 2017). Koska tarpeet viittaavat välttämättömyyksiin, joita ilman ihminen ei pärjää, moraalisen oikeudentajun mukaan kaikilla ihmisillä on oikeus vaatia yhteiskunnallisia edellytyksiä niiden täyttämiseen. Tämä sisältää oikeuden vaatia toisia rajoittamaan sellaista toimintaa, joka heikentää tarpeiden täyttymistä.

Vaikka tarvelähtöinen ajattelu korostaa sitä, mikä on meille ihmisinä yhteistä, se jättää tilaa myös eroavaisuuksille. Tarveteorioissa tunnistetaan, että siinä missä tarpeet ovat universaaleja, niiden täyttämisen tavat vaihtelevat kulttuurista, ympäristöstä ja ajasta toiseen. Esimerkiksi tropiikissa ja pohjoisessaerilaiset asumukset voivat tarjota suojaa sääolosuhteilta. Ymmärrys tarpeiden täyttäjien muuttuvaisuudesta pitää sisällään myös mahdollisuuden muokata niitä kestävämpään suuntaan. Esimerkiksi kasviksilla ja lihalla voi molemmilla täyttää ravinnon tarvetta, mutta kasvipohjaisen ruokavalion ilmastopäästöt ovat pääsääntöisesti huomattavasti pienemmät (esim. Lettenmeier ym. 2019).

Kohti tarpeiden mukaisia kollektiivisia rajoitteita

Keskeinen kimmoke yhteiskuntasopimuksen uudistamiseen on nykyisen ja tulevan hyvinvoinnin välinen jännite, jonka runsaasti materiaaleja kuluttava, maapalloa muokkaava ja saasteita tuottava elämäntapamme on saanut aikaan. Ihmistoiminnasta johtuva ympäristökriisi vaarantaa tarpeiden täyttämistä ja romuttaa lupausta tulevasta hyvinvoinnista. Monilla alueilla ilmastonmuutos heikentää jo nyt ihmisten fyysistä ja psyykkistä terveyttä ja lisää tauteja. Helteet lisäävät kuolleisuutta ja äärimmäiset sääolot vaurioittavat kriittistä infrastruktuuria, kuten vesihuoltoa ja energiajärjestelmää (IPCC 2022). Riskit kasvavat sitä suuremmiksi, mitä enemmän kuumennamme planeettaamme. Nykytoimintamme myös hävittää luonnon monimuotoisuutta, elämämme edellytyksiä, nopeammin kuin koskaan ihmiskunnan historiassa (IPBES 2019).

Tarvelähtöinen ajattelu auttaa hahmottamaan näitä jännitteitä ja löytämään niihin ratkaisuja, jotka turvaavat hyvän elämän mahdollisuuksia. Riskien vähentämiseksi tarvitsemme kollektiivisia rajoitteita päästöille ja resurssien kulutukselle niin, että kaikille on riittävästi, mutta toisaalta kukaan ei kuluta niin paljoa, että se vaarantaisi toisten tarpeita.  Tämä tavoite on väistämättä kollektiivinen, koska elämme yhteisellä maapallolla. Tavoite vaatii yksilöllisten valintojen ohelle yhteistä ymmärrystä uusista pelisäännöistä.

Suomalaisessa hyvinvointivaltiossa kulutusvalinnat ja ympäristölle haitallisen toiminnan rajoittaminen on nykyisellään jätetty pitkälti yksilöiden vastuulle. Kollektiivisten sääntöjen tai rajoitteiden sijaan on suosittu kuluttajien valistamista tai hintaohjausta. Työntekijöillä on rajallisesti mahdollisuuksia puuttua tuotannon tapoihin. Tämä vaikuttaa kohtuuttomalta, koska kulutuksen ja työnteon oravanpyörään heitetyillä yksilöillä ei ole arjessaan suurtakaan valtaa vaikuttaa työelämän vaatimuksiin tai siihen, miten lähikaupan ruoka on tuotettu ja miten julkinen liikenne kulkee.

Kulutuksen ja työnteon oravanpyörään heitetyillä yksilöillä ei ole arjessaan suurtakaan valtaa vaikuttaa työelämän vaatimuksiin tai siihen, miten lähikaupan ruoka on tuotettu ja miten julkinen liikenne kulkee.

Yksilökeskeisyyttä on painotettu, koska liberaalissa yhteiskunnassa kollektiiviset rajoitteet on usein tuomittu yksinomaan kielteisiksi, vapauden vastakohdiksi. Toisaalta suomalaisessa yhteiskunnassa on kuitenkin lukuisia kirjoitettuja tai kirjoittamattomia normeja ja pelisääntöjä, jotka ohjaavat toimintaamme yhteiskunnan jäseninä. Usein myös koemme, että tällaiset hyväksyttävästi perustellut rajat luovat turvallista tilaa, jossa vapaus voi kukoistaa (ks. Kallis 2019). Yhteiskunnan säännöt ovat vapauttamme rajoittavia ja hyvinvointiamme kurjistavia vain silloin, jos emme koe niitä toivottaviksi tai koemme tarpeelliseksi ja perustelluksi ylittää niitä, mutta emme pysty.  Tarpeiden ymmärryksestä ponnistava ajattelu auttaa luomaan hyväksyttäviä ja hyvinvointia tukevia rajoitteita.

Parhaimmillaan kollektiiviset rajoitteet suojelevat meitä omalta ja toisten lyhytnäköisyydeltä. Niitä tarvitaan, jotta voimme muuttaa nykyisin vallalla olevaa kulutuskulttuuria, joka ei suojele tarpeellisen kulutuksen ja tulevan hyvinvoinnin rajoja. Päinvastoin, halujen sekä (yli)kulutukseen kannustavien viestien, normien ja mahdollisuuksien seuraaminen ohjaa toimimaan tarpeiden vastaisesti esimerkiksi silloin, jos ruokavalio vaarantaa terveyttä ja luonnon monimuotoisuutta. Siksi tarvitsemme uutta sopimusta kestävän hyvinvoinnin raameista.

Parhaimmillaan kollektiiviset rajoitteet suojelevat meitä omalta ja toisten lyhytnäköisyydeltä. Niitä tarvitaan, jotta voimme muuttaa nykyisin vallalla olevaa kulutuskulttuuria, joka ei suojele tarpeellisen kulutuksen ja tulevan hyvinvoinnin rajoja.

Tarvelähtöiseen ajatteluun perustuvan uuden yhteiskuntasopimuksen tulee muodostaa yhteistä ymmärrystä näistä raameista: tarpeenmukaisista kollektiivisista rajoista ja oikeudenmukaisista pelisäännöistä.   Uutta yhteiskuntasopimusta muodostettaessa on puntaroitava huolellisesti, mitä ovat nykyisen toiminnan hyödyt, minkälaisia laajempia seurauksia toiminnalla on ja miten toivottavia nämä seuraukset ovat. Kyse on siis yhtäältä siitä, mikä meille on tarpeellista ja toisaalta siitä, kuinka suuria riskejä olemme valmiita ottamaan, ja minkä puolesta otamme näitä riskejä.  Onko hyväksyttävää, että tulevat elinolot huononevat ja yhteiskunnallinen turvattomuus lisääntyy, jotta voimme tässä hetkessä lisätä tuotantoa ja kulutusta? Tarvitsemmeko aidosti niin paljon materiaa kuin meillä nyt on, tai enemmän? Missä ovat tarpeiden mukaiset rajat, joita ei tulisi omaksi ja muiden parhaaksi ylittää? Vastausten löytämiseksi syvennymme seuraavaksi kohtuuteen eli siihen, milloin meillä on tarpeeksi ja milloin liikaa.

Minimin ja maksimin välissä

Kaikilla ihmisillä tulisi olla mahdollisuus osallistua yhteiskunnan toimintaan ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. Tämä tarve on laajasti jaettu eri tarveteorioissa.  Tavoite on läsnä myös suhteellisen köyhyyden ajatuksessa, jonka mukaan köyhyyttä ei ole vain absoluuttinen puute vaan myös tilanne, jossa tulot eivät riitä sosiaalisesti hyväksyttävään elämäntapaan.  Myös keskeiseksi koetut tarpeiden täyttäjät liittyvät yhteiskunnan normeihin ja rakenteisiin. Tämän seurauksena elämäntapojen kohtuullisuus on sosiaalisesti määrittyvää ja muuttuvaista.

Nykyinen talousjärjestelmämme, joka ohjaa meitä tuottamaan jatkuvasti, kutsuu samalla yhä laajempaan kulutukseen. Sosiaalisina olentoina olemme taipuvaisia vertaamaan itseämme viiteryhmäämme, ja tarve hyväksytyksi tulemisesta on keskeinen hyvinvoinnillemme. Kulutuksen kohtuullistaminen on yksilöille haastavaa, kun vertailu sekä sosiaalinen hyväksyttävyys kiinnittyvät esimerkiksi lentomatkoihin, jatkuvasti päivittyvään vaatekaappiin ja suuriin asuntoihin, ja näiden kulutus on tarjonnan vuoksi paitsi mahdollista myös talousjärjestelmämme kannustamaa. Kun yhteiset säännöt ylikulutuksen välttämiseen puuttuvat, on yksilöillä vaikea kieltäytyä kulutukseen kannustavista normeista. Sääntöjen puute auttaa myös oikeuttamaan omia epäkestäviä valintoja: ”Miksi en minä, jos muutkin?”.  Tästäkin syystä kohtuullisen elintason saavuttaminen vaatii kollektiivisia kulutuksen rajoja ja yhteiskunnallista sääntelyä.

Kulutuksen kohtuullistaminen on yksilöille haastavaa, kun vertailu sekä sosiaalinen hyväksyttävyys kiinnittyvät esimerkiksi lentomatkoihin, jatkuvasti päivittyvään vaatekaappiin ja suuriin asuntoihin, ja näiden kulutus on tarjonnan vuoksi paitsi mahdollista myös talousjärjestelmämme kannustamaa. Kun yhteiset säännöt ylikulutuksen välttämiseen puuttuvat, on yksilöillä vaikea kieltäytyä kulutukseen kannustavista normeista.

Monet tarpeisiin perehtyneet kansainväliset tutkijat ovat viime vuosina innostuneet kestävän kulutuskäytävän ideasta (consumption corridor; esim. Fuchs ym. 2021). Siinä tunnistetaan minimi ja maksimi, joiden rajoihin kestävä kulutus eli hyvinvointiin tarvittava kulutuksen määrä ja sen täyttämisen keinot asettuvat. Minimi kuvaa universaalien tarpeiden täyttämisen vähimmäistasoa.  Maksimi puolestaan asettuu suhteessa minimiin: sellaiselle tasolle, jolla kenenkään toiminta ei heikennä nykyisten tai tulevien sukupolvien tarpeiden täyttämistä. Rajojen välille jää liikkumatilaa toteuttaa tarpeita eri tavoilla – kaikkien ei tarvitse elää samoin vaan myös yksilöllisyys on edelleen mahdollista.

Koska kulutus ja tuotanto ovat linkittyneet toisiinsa, on kulutuskäytävän rinnalle esitetty viime aikoina myös kestävän tuotantokäytävän käsitettä (production corridor; Bärnthaler & Gough 2023). Tavoitteena on tunnistaa välttämätön tuotanto, joka mahdollistaa ihmisten tarpeiden täyttämisen planetaaristen rajojen sisällä, ja ylituotanto, joka ei edistä tarpeiden tyydytystä eikä pysyttele ekologisesti kestävissä rajoissa. Tällaista ylituotantoa tulisi rajoittaa hyvän elämän mahdollisuuksien turvaamiseksi.

Ajatus minimin ja maksimin väliin asettuvista hyvän elämän kollektiivisista rajoista resonoi myös filosofi Henry Shuen (2020) ensisijaisuuden periaatteen kanssa. Sen mukaan perusoikeudet, kuten perustoimeentulo ja mahdollisuus osallistumiseen, pitää turvata kaikille ihmisille maailmassa. Jos tämä ei ole resurssien rajallisuuden vuoksi mahdollista, tulee toimia niin, että otetaan ensisijaisesti pois heiltä, joiden toiminta on pikemminkin haluperusteisten mieltymysten hakemista kuin elämälle välttämättömien tarpeiden turvaamista. Tätä ylimääräistä toimintaa voidaan rajoittaa siihen asti, että kaikkien ihmisten perustarpeet on turvattu.

Suomalaiseen hyvinvointivaltioon tarvitaan päivitettyä, nykyiseen yhteiskuntaamme soveltuvaa käsitystä maksimista.

Kulutuskäytävän idea on tuttu suomalaisesta hyvinvointivaltiosta, jossa katetaan sosiaaliturvalla minimikulutusta ja tulojen uudelleenjaolla pyritään jakamaan hyvinvoinnin edellytyksiä. Nykyiseen hyvinvointivaltion yhteiskuntasopimukseen ei kuitenkaan sisälly vahvaa ajatusta maksimista: kulutuksella ei ole ylärajoja. Maksimimme vuotaa, minkä osoittavat muun muassa suomalaisten verrattain suuret hiilijalanjäljet (ks. Akenji ym. 2021, Lettenmeier ym. 2019). Sekä sosiaalisesti että ekologisesti kestävän, kohtuullisen elintason saavuttaminen on pienituloisillekin kaukainen tavoite (Hirvilammi ym. 2014). Tämä on ongelmallista kestävän hyvinvoinnin ja globaalin reiluuden kannalta. Siksi suomalaiseen hyvinvointivaltioon tarvitaan päivitettyä, nykyiseen yhteiskuntaamme soveltuvaa käsitystä maksimista.

Osallisuutta ja asiantuntijatietoa pelisääntöjen tueksi

Kestävän kulutuksen ja tuotannon rajat tulisi tutkijoiden mukaan muodostaa jokaiseen yhteisöön erikseen. Esimerkiksi Suomessa ja Costa Ricassa parhaiksi koetut tarpeiden täyttämisen tavat vaihtelevat muun muassa erilaisen kulttuurin, ilmaston ja elinympäristön vuoksi. Tarpeiden täyttäjät ja niitä vastaavat minimin ja maksimin tasot muuttuvat ajan kuluessa ja innovaatioiden kehittyessä. Esimerkiksi kiertotalouden tai energiantuotannon innovaatiot voivat pienentää joidenkin tarpeiden täyttäjien ympäristövaikutuksia. Määritystä onkin tarpeen tehdä säännöllisesti, jotta se vastaa ajankohtaista tilannetta. Mutta miten tämä tapahtuisi käytännössä? Ketkä pääsevät päättämään kulutuksen rajoista, ja minkälaiseen tietopohjaan päätöksenteko perustuu?

Kohtuullisen minimin ja maksimin määrittäminen vaatii yhteiskunnallista tarvelähtöistä dialogia, jossa yhdistetään asiantuntijatietoa ja laajaa kansalaisten osallistumista.  Tarkoituksena on vahvistaa määrityksen oikeudenmukaisuutta ja hyväksyttävyyttä sekä toisaalta sitä, että tehdyt päätökset pohjautuvat parhaaseen käytettävissä olevaan tietoon. Strategiaa on sovellettu esimerkiksi kohtuulliseen elämään tarvittavia varoja määrittävien viitebudjettien muodostamisessa niin Suomessa kuin muuallakin (esim. Lehtinen 2018). Viitebudjettien määritystä on tehty tarvelähtöisesti, mutta keskustelut ovat keskittyneet nykyhetken tarpeiden täyttäjiin. Niissä ei olla huomioitu ympäristön kantokykyä, globaalia reiluutta tai mietitty, miten hyvinvointia saavutetaan tulevaisuudessa. Vaikka viitebudjetin mukaisen kulutusmäärän ilmastopäästöt ovatkin vain noin puolet suomalaisen keskimääräisestä hiilijalanjäljestä, ne ovat toisaalta noin kaksinkertaiset suhteessa 1,5 asteen elämäntavan mukaiseen tavoitteeseen vuodelle 2030. (Linnanen ym. 2020). Ekososiaalista yhteiskuntasopimusta hahmottavissa keskusteluissa pitäisikin huomioida tarpeet, kulutuksen vaikutukset sekä suunnata keskustelu siihen, miten asioiden toivottaisiin jatkossa olevan.

Ruokajärjestelmän uudistamiseksi yhteiskehittämisprosessiin osallistuneet suomalaiset ovat ehdottaneet, että valtio voisi esimerkiksi säätää haittaveron lihatuotteille ja muille hiili-intensiivisille tuotteille ja säätää kaiken ruokahävikin maksulliseksi.

Myös enemmän tulevaan suuntautuvista ja nykyhetkeä syvemmin kyseenalaistavista tarvelähtöisistä työpajoista on kokeiluja ja kokemuksia. Esimerkiksi Espanjassa, Norjassa ja Ruotsissa on kehitetty tarvelähtöisiä työpajoja. Niissä osallistujat ovat tunnistaneet muun muassa kiireen, yksityisen autoilun ja liiallisen työnteon haitallisina tarpeille ja hahmotelleet, miten tarpeisiin voitaisiin vastata nykyistä kestävämmin. Ruotsissa pidettyjen työpajojen osallistujat ovat ehdottaneet perustulon, ilmaisen alueellisen julkisen liikenteen ja lentojen rajoittamisen kaltaisia politiikkaehdotuksia, joita voitaisiin ottaa käyttöön uutta yhteiskuntasopimusta hahmotellessa (Lee ym. 2023). Ruokajärjestelmän uudistamiseksi yhteiskehittämisprosessiin osallistuneet suomalaiset ovat ehdottaneet, että valtio voisi esimerkiksi säätää haittaveron lihatuotteille ja muille hiili-intensiivisille tuotteille ja säätää kaiken ruokahävikin maksulliseksi (Tiilikainen ym. 2023).

On tärkeää, että kollektiivinen turvaverkko pitää sekä minimin että maksimikulutuksen osalta. Mahdollisia kollektiivisia keinoja rajoittaa kulutusta hyvinvoinnille tarpeellisiin rajoihin voisivat olla esimerkiksi henkilökohtaiset päästöbudjetit (Akenji ym. 2021), hiiliveroon yhdistettävät sosiaaliset osingot ja kestävän kulutuksen mahdollistavat etusetelit osana sosiaaliturvaa (Hirvilammi ym. 2022). Maksimin tueksi on hahmoteltu myös maksimitulon ja -varallisuuden politiikkaa (Buch-Hansen & Koch 2019; François  ym. 2023).

Demokraattisesti toteutettu kestävyysmurros ja osallisuuteen perustuvien rajojen muodostaminen ei tule olemaan helppoa. Niiden löytäminen on kuitenkin tärkeää, jos haluamme turvata nykyisen ja tulevan hyvinvoinnin oikeudenmukaisesti planeetallamme. Luontovelka (ks. Lyytimäki & Vinnari 2023) kurjistaa erityisesti heikommassa asemassa olevia ihmisiä ja etenkin globaalissa etelässä. Suomalaisen hyvinvointivaltion yhteiskuntasopimus ei voi enää perustua nykyisenkaltaiseen globaaliin hyvinvoinnin ja ympäristövaikutusten eriarvoisuuteen (ks. Hickel ym. 2022).

Demokraattisesti toteutettu kestävyysmurros ja osallisuuteen perustuvien rajojen muodostaminen ei tule olemaan helppoa. Niiden löytäminen on kuitenkin tärkeää, jos haluamme turvata nykyisen ja tulevan hyvinvoinnin oikeudenmukaisesti planeetallamme.

Hyvinvoinnille ja ympäristölle haitallisen ylikulutuksen karsiminen on tärkeä lähtökohta uudelle yhteiskuntasopimukselle. Tätä varten tarvitaan vahva käsitys tarpeista sekä uudenlaista vastuunjakoa kuluttajien, tuottajien ja julkisen vallan välillä. Luontovelan taittamiseksi ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vahvistamiseksi tarvitaan resurssien jakamista. Elämme runsaalla planeetalla, jossa kestävän hyvinvoinnin mahdollisuuksia estää ainoastaan ylikulutukseen kannustavista rakenteista, puutteellisesta resurssien jaosta ja kollektiivisen maksimin puuttumisesta kumpuava kykenemättömyytemme ohjata huomiomme kyltymättömistä haluista aidosti tärkeisiin tarpeisiin. Kuten Mahatma Gandhi on kiteyttänyt kuuluisassa sitaatissaan: “Maailmassa on tarpeeksi kaikkien tarpeille, mutta ei ahneudelle”.  Voimme ja meidän tulee uudistaa yhteiskuntasopimustamme tämän viisauden mukaisesti ja tarvelähtöiseen ajatteluun nojaten niin, että muodostamme kestävät minimi- ja maksimirajat kulutukselle ja tuotannolle. Näin voimme turvata hyvän elämän mahdollisuudet yhdenvertaisesti sekä nykyisille että tuleville sukupolville.

Kestävä yhteiskuntasopimus -kirjoitussarjassa ORSI-hankkeen tutkijat tarkastelevat kestävyysmurrosta yhteiskuntasopimusajattelun avulla. ORSI: kohti ekohyvinvointivaltiota -tutkimushankkeen tarkoituksena on tutkia, millaisilla ohjauskeinoilla yhteiskunnat voisivat siirtyä toimimaan planeetan kestokyvyn rajoissa mahdollisimman reilusti.

Yhteiskuntasopimusajattelu tarjoaa tähän apuvälineitä. Yhteiskuntasopimuksella ei tarkoiteta kirjaimellista sopimusta, vaan niitä odotuksia, joita yhteiskunnan jäsenillä on toistensa ja koko yhteiskunnan toimintaa koskien, sekä niitä lakeja, sopimuksia, rakenteita, instituutioita ja käytäntöjä, joiden kautta odotuksiin vastataan.

Kirjoitussarja kytkeytyy laajempaan keskusteluun ekososiaalisesta yhteiskuntasopimuksesta.

Yhteiskuntasopimusteorian klassikot, kuten Thomas Hobbes, John Locke ja Jean Jacques-Rousseau tarkastelivat erityisesti hallitsijan ja hallittujen välistä suhdetta. Viime vuosisadalla yhteiskuntasopimuksen käsittein on puhuttu myös työstä ja pääomasta, varallisuuden jakautumisesta, sukupuolten välisisistä suhteista ja globaalin etelän ja pohjoisen suhteesta.

Ekososiaalisen yhteiskuntasopimuksen idea on, että ympäristökriisien todellisuus ja ihmisten suhde muunlajisiin on otettava huomioon. Miten meidän tulisi muuttaa yhteiskuntamme keskeisiä toimintaperiaatteita, jotta planeetta säilyisi elinkelpoisena?

 

Lähteet:

Akenji, L. ym. (2021). 1.5-degree lifestyles: Towards a fair consumption space for all. Hot or Cool Institute. https://hotorcool.org/1-5-degree-lifestyles-report/

Bärnthaler, R., & Gough, I. (2023). Provisioning for sufficiency: envisaging production corridors. Sustainability: Science, Practice and Policy, 19(1), 2218690. https://doi.org/10.1080/15487733.2023.2218690

Buch-Hansen, H., & Koch, M. (2019). Degrowth through income and wealth caps?. Ecological Economics, 160, 264–271. https://doi.org/10.1016/j.ecolecon.2019.03.001

Doyal, L. & Gough, I. (1991) A theory of human need, Basingstoke, Macmillan.

François, M. ym. (2023). Unlocking the potential of income and wealth caps in post-growth transformation: A framework for improving policy design. Ecological Economics, 208, 107788. https://doi.org/10.1016/j.ecolecon.2023.107788

Fuchs, D. ym.. (2021). Consumption corridors: Living a good life within sustainable limits. Routledge.

Gough, I. (2017). Heat, greed and human need: Climate change, capitalism and sustainable wellbeing. Edward Elgar Publishing.

Helne, T. & Hirvilammi, T. (2021) Puristuksissa? Nuoret ja kestävän hyvinvoinnin ehdot. Helsinki: Kela. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2021060132534

Hickel, J., Dorninger, C., Wieland, H. and Suwandi, I. (2022), ‘Imperialist appropriation in the world economy: Drain from the global South through unequal exchange, 1990–2015’, Global Environmental Change, 73, Article 102467. https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2022.102467.

Hirvilammi ym. (2022). Uudistuvan sosiaaliturvan tavoitteeksi turvallinen arki ja hiilineutraali hyvinvointivaltio. ORSI-hankkeen politiikkasuositukset. Saatavilla: https://www.ecowelfare.fi/politiikkasuositukset/uudistuva-sosiaaliturva/

Hirvilammi, T., Laakso, S., & Lettenmeier, M. (2014). Kohtuuden rajat? Yksin asuvien perusturvan saajien elintaso ja materiaalijalanjälki. Helsinki: Kela. http://hdl.handle.net/10138/136334

Häikiö, L., Lahikainen, L. & Jing, D. (2023) Millainen on ekososiaalinen yhteiskuntasopimus? Alusta: Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan verkkojulkaisu.

Intergovernmental Panel on Climate Change (IPCC). (2022), Climate Change 2022: Impacts,Adaptation, and Vulnerability, https://www.ipcc.ch/report/sixth-assessment-report-working-group-ii/.

Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services (IPBES). (2019), Global assessment report on biodiversity and ecosystem services of the Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services. Germany: Bonn. https://doi.org/10.5281/zenodo.3831673.

Kallis, G. (2019). Limits: Why Malthus was wrong and why environmentalists should care. Stanford University Press.

Lee, J. ym. (2023). Deliberating a Sustainable Welfare–Work Nexus. Politische Vierteljahresschrift, 1–20. https://doi.org/10.1007/s11615-023-00454-6

Lehtinen, A.-R. (2018). Mitä eläminen maksaa? Kohtuullisen minimin viitebudjettien hintapäivitys vuodelle 2018. Valtiotieteellisen tiedekunnan julkaisuja 101/2018. Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/261735

Lettenmeier, M., ym. (2019). 1, 5 asteen elämäntavat: Miten voimme pienentää hiilijalanjälkemme ilmastotavoitteiden mukaiseksi? Sitran selvityksiä. https://www.sitra.fi/julkaisut/1o5-asteen-elamantavat/

Linnanen, L. ym. (2020). The sufficiency perspective in climate policy: How to recompose consumption. Finnish Climate Change Panel. https://www.ilmastopaneeli.fi/wp-content/uploads/2020/09/Sufficiency-in-climate-policy_2020-09-25.pdf

Lyytimäki, J. & Vinnari, E. (2023) Lisääntyvä luontovelka varjostaa hyvinvointiamme. Alusta: Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan verkkojulkaisu.

Maslow, A. (1954). Motivation and personality. New York: Harper & Brothers.

Max-Neef M., Elizalde A., Hopenhayn M. (1991). Development and human needs. Teoksessa M. Max-Neef, A. Elizalde & M. Hopenhayn (toim.): Human scale development. Conception, application and further reflections. New York: Apex, 13–54.

Richardson, K., Steffen, W., Lucht, W., Bendtsen, J., Cornell, S. E., Donges, J. F., … & Rockström, J. (2023). Earth beyond six of nine planetary boundaries. Science Advances, 9(37), eadh2458.  https://www.science.org/doi/10.1126/sciadv.adh2458

Shue, H. (2020). Basic rights: Subsistence, affluence, and US foreign policy. princeton University press.

Tiilikainen, S., Jalas, M., Lettenmeier, M., Kaljonen, M. & Salminen, J. (2023). Kansalaisten ruoka-aika. Tuloksia hiilikannustimien kehitysprosessista. Aalto-yliopiston julkaisusarja. https://www.ecowelfare.fi/2023/04/20/helppous-hinta-ja-maistuvuus-auttaisivat-kansalaisia-pienentamaan-ruoan-hiilijalanjalkea/