Kalat vedessä: Hegemonia ja ekososiaalinen yhteiskuntasopimus

Yhteiskuntasopimus kuulostaa reilulta ja tasa-arvoiselta asialta. Onhan kyse yhteisestä sopimuksesta. Yhteiskuntasopimuksen ollessa voimassa yhteiskunnan valtasuhteet eivät perustu väkivaltaan ja pakottamiseen vaan suostumukseen. Valtasuhteisiin ja niihin liittyvään eriarvoisuuteen tyytymiseen on rationaalisia perusteluja: turvallisuus (Hobbes), omistusoikeuden suojelu ja riitojen ratkaisu (Locke), se, että eriarvoisuus viime kädessä hyödyttää heikoimmassa asemassa olevia (Rawls) ja niin edelleen.

Yhteiskuntasopimusteorioita onkin kritisoitu siitä, että ne luottavat liikaa siihen, että ihmisillä on kyky puntaroida eri yhteiskuntajärjestelmiä rationaalisesti ja että suostumus nykyiseen järjestelmään olisi tällaisen puntaroinnin tulos. Voihan olla myös niin, että kansalaiset saadaan hyväksymään itselleen epäedullinen järjestelmä ideologisen sumutuksen kautta. Voi olla niinkin, että yhteiskuntasopimusteoriat itsessään ovat tällaista ideologista sumutusta.

Hegemonialla tarkoitetaan sitä, että itsestäänselvinä ja arkijärkisinä asioina pidetyt ajatukset voivatkin olla seurausta siitä, millaiset valtasuhteet yhteiskunnassa ovat.

Toisaalta yhteiskuntasopimusteoriat voivat olla kriittinen väline. Ne voivat paljastaa sen, miten nykyinen yhteiskuntajärjestelmä ei vastaa niitä normeja, joita pidetään yleisesti hyväksyttynä. Yhteiskuntasopimusteorian näkökulmasta voidaan myös huomata, että nykyisten normien ja käytäntöjen ulkopuolelle jää olennaisia asioita. Nykyinen yhteiskuntasopimus ei esimerkiksi ota riittävän hyvin huomioon, että jonkun pitäisi olla vastuussa ekokatastrofin ehkäisystä tai sitä, että myös tulevilla sukupolvilla ja ei-ihmisillä pitäisi olla oikeus elämisen arvoiseen elämään. Tässä tekstissä tarkastellaan ajatusta tulevan ekohyvinvointivaltion yhteiskuntasopimuksesta ideologiakriittisesti. Pohdimme sekä sitä, miten yhteiskuntasopimukseen perustuva ajattelu voi peittää näkyvistä valtasuhteita, eriarvoisuutta ja planeetan elossapitojärjestelmiä uhkaavaa toimintaa, että sitä, millaista kriittistä potentiaalia yhteiskuntasopimusten ajatteluun voi liittyä. Keskeinen käsite ideologiakritiikissä on hegemonia. Hegemonialla tarkoitetaan sitä, että itsestäänselvinä ja arkijärkisinä asioina pidetyt ajatukset voivatkin olla seurausta siitä, millaiset valtasuhteet yhteiskunnassa ovat. Tai kuten nuoret Marx ja Engels ytimekkäästi totesivat: ”Hallitsevan luokan ajatukset ovat jokaisena aikakautena hallitsevia ajatuksia…”.

Yleisesti ottaen hegemonia on tila tai valta-asema, jossa yksi ryhmä tai ideologia hallitsee ja ohjaa laajasti yhteiskunnallisia käytäntöjä, arvoja ja normeja. Hegemonia voi perustua esimerkiksi taloudelliseen, poliittiseen tai kulttuuriseen ylivaltaan. Tällainen vallitseva asema vaikuttaa ihmisten maailmankuvaan, toimintatapoihin ja arvoihin, mikä johtaa vallitsevan ryhmän etujen ja näkökulmien vakiintumiseen ja vahvistumiseen. Tässä kirjoituksessa keskitymme hegemonian eri muotoihin kulttuurin, politiikan ja talouden näkökulmista, ja miten yhteiskuntasopimuksen murros kulkee käsi kädessä hegemonisen kehityksen kanssa.

Alun perin kulttuurisen hegemonian käsitteen kehitti marxilainen ajattelija Antonio Gramsci kuvaamaan sitä, miten hallitsevat luokat saavat alistettujen luokkien hyväksynnän vallalleen (1992). Nykyään hegemonian käsitettä käytetään kuitenkin laajasti eri tieteenaloilla ja tutkimussuuntauksissa analysoimaan valtasuhteita ja niiden muutoksia eri yhteiskunnissa ja tilanteissa. Esimerkiksi brittiläinen kulttuurintutkija Stuart Hall sovelsi Gramscin käsitettä analysoidessaan 1980-luvun Iso-Britanniassa uusien sosiaalisten liikkeiden ja thatcherismin syntyä. Hall piti thatceherismia hegemonisena liikkeenä, jonka tavoitteena luoda uudenlainen yhteiskuntasopimus. (Hall 2011, Colpani 2022)

Erityisesti mediaan keskittyessään Hall pohti myös tapoja nivoa ja purkaa eri sanojen ja käsitteiden merkityksiä. Hän tarkasteli thatcherismiä ja uusliberalismia vallankumouksellisina projekteina ja totesi, että keskeinen väline näissä projekteissa oli vaihtoehdottomuuteen perustuvan talouspuheen nostaminen yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön. Media osaltaan rakentaa ja ylläpitää tätä taloushegemonista kuvaa maailmasta: esimerkiksi ilmastopolitiikka ja ilmastonmuutoksen hillitseminen esitetään mediassa useimmiten alisteisena talouspolitiikan tavoitteille. (Vikström et al., 2023)

Hallin mukaan hegemonia on siis tapa hallita muita niin, että muut pitävät hallitsevan ryhmän etuja ja arvoja omiensa kaltaisina tai jopa parempina. Hallitseminen edellyttää myös hallitsevan ryhmän kykyä ottaa huomioon ja sisällyttää osittain alisteisten ryhmien intressit ja vaatimukset.

Kulttuurihegemonian valta perustuu ideologiseen suostutteluun ja vakuuttamiseen, vaikka kulttuurihegemonian ylläpitäminen tapahtuisi sitä erikseen tiedostamatta. Hallin mukaan hegemonia on siis tapa hallita muita niin, että muut pitävät hallitsevan ryhmän etuja ja arvoja omiensa kaltaisina tai jopa parempina. Hallitseminen edellyttää myös hallitsevan ryhmän kykyä ottaa huomioon ja sisällyttää osittain alisteisten ryhmien intressit ja vaatimukset. Hegemonia ei ole kuitenkaan puhtaasti negatiivinen käsite. Myös alistetut ryhmät voivat pyrkiä saavuttamaan hegemonisen aseman ja esittämään vaatimukset reilummasta yhteiskunnasta yleisinä, kaikkien kannalta hyvinä ajatuksina.

Hyvinvointihegemoniamme lyhyt historia

Vallitsevassa hegemoniassa tapahtuneet murrokset antavat myös vihiä siihen, miten hyvinvointivaltioon ja yhteiskuntasopimukseen on Suomessa suhtauduttu – ja miksi tämä suhtautuminen on jälleen murroksessa. Itsenäisen Suomen ensimmäistä yhteiskuntasopimusta alettiin sorvata ensimmäistä maailmansotaa seuranneen sisällissodan jälkimainingeissa sosiaalista rauhaa rakentamaan, kun vastakkainasettelua valkoisten voittajien ja hävinneiden punaisten välillä alettiin liennyttämään vankileirien lakkauttamisen ja Torpparilain ja Lex Kallion kaltaisilla toimilla (Cazes, 2019). Toiseen maailmansotaan asti varsinaisen hyvinvointivaltion rakentaminen tapahtui edellä mainittujen toimien lisäksi ideologisella tasolla, hyväntekeväisyyden ja oikeudenmukaisuusajattelun kautta puuttumatta laajemmin talouden mekanismeihin.

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentaminen ajoittuu Suomessa aikaan, jolloin, vaikkakin lievemmässä muodossa kuin Ruotsissa, vallitsi sosialidemokraattinen hegemonia (Smolander 2000). Pääministeripuolue oli käytännössä aina joko SDP tai maalaisliitto, myöhemmin keskusta. Kokoomus puolestaan nousi pääministeripuolueeksi vuoden 1944 Urho Castrenin hallituksen jälkeen seuraavan kerran vasta Harri Holkerin johdolla vuonna 1987, jolloin puolueesta oli jälleen tullut myös ulkopoliittisesti salonkikelpoinen (Patomäki 2007, Ministeritietojärjestelmä 2023).

Sosialidemokraattisen hegemonian aikana vallinneiden arvojen mukaisesti vaikkapa 1950-luvun kokoomuksen sosiaali- ja talouspolitiikka eivät olleet kaukana silloisesta SDP:stä eivätkä 70-luvun kokoomusnuoret liiemmin eronneet vasemmistosta sosiaalipolitiikassaan. 70-luvun edetessä kokoomus siirtyi jopa verraten vasemmalle länsinaapurin maltillisen kokoomuksen kiristäessä hyvinvointivaltion kritiikkiä Gösta Bohmanin johdolla. Ero hyvinvointivaltion luomiskertomuksessa on kuitenkin maiden välillä merkitsevä, sillä siinä missä ruotsalaista hyvinvointivaltiota pidetään yksin sosialidemokraattisen puolueen ja ammattiliittojen yhteistyön saavutuksena ja puoluetta aktiivisesti ruotsalaisuuden ja valtion identiteetin hegemonian rakentajana, Suomessa hyvinvointivaltio syntyi eri poliittisten ryhmien konsensuksessa. (Smolander 2000, Schall 2016)

Hyvinvointivaltion idea säilyikin Suomen hallitusohjelmissa 1950-luvulta aina Alexander Stubbin ja Juha Sipilän hallitusohjelmiin asti. Ideologisen paradigman muuttuessa myös yhteiskuntasopimuksen ja hyvinvointivaltion oli lopulta muututtava. (Hellman et al. 2017)

Länsimaissa uusliberalismin nousu ja hyvinvointivaltion purkajaiset yhdistetään useimmiten brittipääministeri Margaret Thatcherin ja Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reaganin ajamaan politiikkaan, vaikka meillä päin uusliberalistisen hegemonian aikakauden katsotaan alkaneen vasta kylmän sodan päättymisestä. Ruotsissa sosialidemokraattinen hegemonia murtui viimeistään 1990-luvun alussa maltillisen kokoomuksen vaalivoiton myötä. Vaikka vastahegemoninen vallankumous oli jo pitkällä, pääministeri Carl Bildtiä pidetään yhä uusliberalismin maahantuojana.

Kun 1990-luvun alussa historian todettiin päättyneen Neuvostoliiton romahtamiseen (Fukuyama 1992), myös hyvinvointivaltio ja sitä suojellut yhteiskuntasopimus alkoivat murtua. 1980-luvun konsensus-Suomi vaihtui lama-Suomeen, jossa hyvinvointivaltion alasajo alkoi Esko Ahon keskustahallituksen julkisen sektorin säästöpolitiikalla. Vaikka lamasta toivuttiin, sama linja säilyi, vaikka hyvinvointivaltio olikin esillä, erityisesti Paavo Lipposen II hallituksen ohjelmassa.

Rosen ja Millerin (1997) mukaan uusliberalismin tavoitteena on katkaista kansalaisen riippuvuus valtiosta ja tehdä valtiosta riippuvaisena passivoituneista ihmisistä aktiivisia ja yritteliäitä, kantaen vastuun omasta elämästään. Hyvinvointivaltion elementeistä uusliberalismissa säästettäisiin yhteiskuntarauhan turvaamiseksi vain terveydenhuolto sekä hyvin rajatusti toteutettu turva toimeentulolle.

Yksi suuri ero klassiseen liberalismiin – ja myös perinteisiin yhteiskuntasopimusteorioihin – on kuitenkin selvä: suhde valtioon. Kun klassisessa liberalismissa vahvaa valtiota pidettiin yksilön luonnollisten vapauksien turvaajana, uusliberalismissa vahvojen markkinaperiaatteiden katsotaan voivan turvata vapaudet, markkinoiden ehdoilla, ilman valtion puuttumista niiden toimintaan. Eriarvoisuustutkija Emmanuel Saezin mukaan Thatcher oli keskeisessä roolissa luomassa poliittista ajattelua, jossa hyvinvointivaltion kokoa ja verotuksen roolia haluttiin aktiivisesti vähentää (Raeste 2024).

Kun talouskysymykset on epäpolitisoitu neutraaleiksi, on niistä kiisteleminen vailla tarkoitusta. Tällöin luonnonlakeja muistuttavista talousdogmista tulee kritiikitön karsina yhteiskunnalliselle kehitykselle.

Uusliberalistista hegemoniaa määrittävät erilaiset kehityskulut, jotka siirtävät pikkuhiljaa taloudellista valtaa demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelle. Hallin ajatus uusliberalismista projektina sopii tähän kehitykseen (Hall, 2011). Muun muassa suuren valtion vastustaminen ja talouden epäpolitisoiminen olivat ”vastuullisen” taloudenhoidon ohella uusliberalistisen suuntauksen ytimessä. Kun talouskysymykset on epäpolitisoitu neutraaleiksi, on niistä kiisteleminen vailla tarkoitusta. Tällöin luonnonlakeja muistuttavista talousdogmista tulee kritiikitön karsina yhteiskunnalliselle kehitykselle. Käytännössä kritiikittömyys näkyy talouspolitiikassa niin työ- kuin rahoitusmarkkinoiden vapauttamisena, talouskurina ja yksilön roolin korostamista sekä yrittäjänä että kuluttajana – kansalaisyhteiskunnan yhteenkuuluvuuden tunteen kustannuksella.

Historian ja kehityksen monet loput

Kuten thatcherismin ja reaganismin kulta-aikana, myös 2007 Yhdysvalloissa puhjenneen ja maailmalle levinneen talouskriisin jälkeen talouskuria pidettiin paitsi talouspoliittisesti myös moraalisesti oikeana tienä. Vyötä tuli kiristää, sillä olimme kuluttaneet yli varojemme – ja niinpä hyvinvointivaltiosta saattoi jälleen leikata. Tutkimuksissa talouskurin on todettu myös lisäävän jakautumista yhteiskunnassa (Hübscher et al. 2023), vaarantaen yhteiskuntasopimuksen perustavoitteen yhteiskuntarauhasta. Talouskurin tuoman vastakkainasettelun on osoitettu myös luovan jalansijaa laitaoikeiston nousulle (Mattei 2022). Onkin kuvaavaa, että laitaoikeistopopulismia edustava puolue sai Suomessa ensimmäisen jytkynsä eurokriisin talouskuripolitiikan keskellä vuoden 2011 vaaleissa.

Kesällä 2023 valtaan noussut Petteri Orpon hallitus näyttäisi olevan kirjoittamassa yhteiskuntasopimusta uudelleen raskaalla kädellä. Syksyllä 2023 ammattiliitot ja opiskelijat ovat reagoineet hallituksen toimiin näyttävällä tavalla. Sinänsä mielenkiintoista on se, että samaan aikaan kun pohjoismaisen hyvinvointivaltion maineesta yhäti nauttiva Suomi kiristää ja kurjistaa työntekijän asemaa, neoliberaalina pidetty Yhdysvaltain presidentti Joe Biden seisoo ammattiliittojen kanssa lakkovartiossa. Aika näyttää, millaisen jäljen talouskuriin turvaava nykyinen hallitus yhteiskuntarauhalle.

Talouskurihegemonian aseman pönkittyessä yhteiskunnallinen kielenkäyttö on samalla markkinaistunut, ja arkielämän ihanteista huokuu tehokkuuden ja suorittamisen mantra. Markkinasanasto on levinnyt niin biologiaan, filosofiaan kuin arjen sanavarastoon. Puhumme esimerkiksi parisuhdemarkkinoista, ja niin luonnossa kuin uskonnoissa vallitsevat kysynnän ja tarjonnan lait (Niiniluoto et al. 2013).

Mutta mitä uusliberalistisesta hegemoniasta seuraa luonnolle? Jopa ympäristöarvot ja itse luonto markkinallistuvat tätä nykyä ekosysteemipalveluiden kaltaisiksi käsitteiksi.

Mutta mitä uusliberalistisesta hegemoniasta seuraa luonnolle? Jopa ympäristöarvot ja itse luonto markkinallistuvat tätä nykyä ekosysteemipalveluiden kaltaisiksi käsitteiksi (Dasgupta 2021). Ympäristökään ei näin ole säästynyt uusliberalismilta, mikä näkyy myös Suomeen ulottuneena julkisen omaisuuden ja esimerkiksi luonnollisten infrastruktuurimonopolien yksityistämisten aaltona. Iso-Britannian vedentuotantosektorin yksityistämistä vuonna 1989 pidettiin pitkään malliesimerkkinä markkinoiden tuomisesta luonnonvarainhallintaan, kunnes vuosikymmenen kokeilun jälkeen purettu sääntely palautettiin (Bakker 2005). Etiopian ja Intian asukkaiden vesisuhteen murrosta avaava Yewondwossen Tesfayen väitöskirja (2021) kuvaa, miten uusliberalistiseen markkinamalliin puskeminen päätyy rajoittamaan ihmisten päivittäistä vedenkäyttöä uusien teknologioiden vuoksi – jopa maaseudulla, jota perinteisesti pidetään uusliberalismin vaikutuksille selkeästi urbaania kaupunkia vähemmän alttiina.

Median rooli on keskeinen paitsi hegemonian ylläpitämisessä myös sen purkamisessa. Viime vuosien yksi uusliberalistisen yksilöihanteen näkyvimpiä ilmenemismuotoja mediassa on menestyjätarinat. Menestyjämyytin rakentaminen näkyy mediassa muun muassa miljonäärien ja miljardöörien nostamisessa yhteiskunnallisiksi keskustelijoiksi, trendsettereiksi ja monin tavoin asemaltaan tavoiteltaviksi huippuyksilöiksi. Tarinoiden keskiössä on useimmiten ”self-made-man” eli ”vaatimattomista oloista lähtenyt, itse varakkuutensa ja korkean asemansa tavallisesti talousalalla luonut mies” (Kotus.fi 2021).

Tarinoissa usein kuitenkin sivuutetaan sekä se, että huippumenestyjät tulevat useimmiten joko jo jokseenkin varakkaasta taustasta ja se, että saavutettu menestys on rakentunut suurelta osin julkisin varoin kustannettujen rakenteiden, myös hyvinvointivaltion, varaan. Samalla yksilötarinoiden kustannuksella yhteisöllisyys, joukkovoima ja esimerkiksi ammattiliittojen merkitys ovat jääneet paitsioon historiallisista saavutuksista huolimatta.

Talous hegemonian murroksessa

Hegemoniateoreettisesti ajateltuna siirtymä hyvinvointivaltion hegemoniasta uusliberalistiseen ajatteluun ei voi olla seurausta vain argumenttien voimasta, vaan siitä, että eri ryhmien valtasuhteet ovat muuttuneet. Monet tutkijat ovat nähneet keskeisenä tekijänä työväenliikkeen ja ammattiliittojen vaikutusvallan murenemisen. Tähän on ollut monia eri syitä. Oikeistopuolueet ovat pyrkineet heikentämään työväenliikettä tietoisen politiikan avulla, talouden ja työn murrokset ovat heikentäneet tehdastyöläisten asemaa eivätkä ammattiliitot ole pysyneet muutosten perässä, kulttuuriset muutokset ovat korostaneet individualismia kollektiivisen toiminnan sijaan ja niin edelleen (Harvey, 2007). Tätä murrosta edesauttoi se, että uusliberalistiselle hegemonialle oli olemassa valmis talousteoria, joka ei ollut pelkästään talousteoria vaan kokonaisvaltainen käsitys yhteiskunnasta ja yksilöistä – siis eräänlainen yhteiskuntasopimusteoria.

1970-luvulla talouspolitiikan murroksen yhteydessä hyvinvointivaltioperiaatteita vaaliva keynesiläisyys alkoi menettää asemaansa. Sen tilalle tulivat Milton Friedmanin, Friedrich Hayekin, niin sanotun Chicagon koulukunnan ja ordoliberalistien (osin keskenään ristiriitaiset) monetaristiset ja uusliberalistisiset opit. Yksi merkittävä oppiero koski valtion roolia inflaatio- ja työllisyysasteiden tasapainottelussa. Uudessa opissa painotettiin inflaation tasoittamista optimaalisen työttömyystason eli NAIRUn (non-accelerating inflation rate of unemployment) tavoittelemista. Tällöin tietty määrä työttömyyttä nähdään välttämättömänä pahana, ja moni tunnettu taloustieteilijä puhuu jopa täystyöllisyydestä luonnollisen työttömyystason vallitessa. Niinpä työttä jäävät ovat uhrautumisensa kautta tärkeä osa vallitsevan taloushegemonian toteutumista, vaikka samaisen hegemonian normien mukaisesti heitä käsketäänkin tarttumaan itseään niskasta kiinni ja ryhtymään oman onnensa sepiksi. (Kelton 2021)

Uusliberalistiset tuulet ovat näin ollen puhaltaneet myös työntekijän identiteetin uuteen uskoon. Muun muassa Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa ammattiliittojen asemaa on heikennetty järjestelmällisesti 1970-luvulta lähtien, voimakeinoja kaihtamatta, mikä on merkittävästi vaikuttanut ammattiliittojen jäsenyysasteen romahtamiseen. Yhdysvalloissa vuonna 2022 ammattiliittoihin kuului enää 10,1 prosenttia työntekijöistä, kun heistä ammattiliittojen jäseniä oli vielä 70–80-luvun taitteessa oli yli 20 prosenttia (Van Green 2023). Iso-Britanniassa ammattiliittojen jäsenyysaste oli vuonna 1979 jopa 53 prosenttia, kun se vuonna 2021 oli vain 23,1 prosenttia (Novitz 2002, Bishop 2022).

Yhteiskuntasopimuksen käsitettä on siis käytetty juuri siihen, mihin sen kriitikot ovat sanoneet sitä käytettävän: tietyn hegemonian vahvistamiseen.

Ammattiliittojen myötä kadonneelta vaikuttaa myös työntekijän asema osana alan työvoimaa. Ennen kaikkea työntekijä on näinä päivinä työtä tekevä yksilö. Yksilötason suorituksen korostaminen työntekijänä näkyy niin valkokaulustyöntekijän päättymättömänä arviointisyklisyytenä kuin ruokalähettien, Uber-kuskien ja muiden alustatalousammattien perustumisena lähtökohtaisesti nimenomaan ajatukselle yksilöstä omana työnantajanaan. Tässä kehityksessä ammattiliittojen puutteen vaikutus nähdään selvästi työntekijän neuvotteluaseman heikkoutena. Samaa mallia on yritetty maahantuoda myös Suomeen, mutta toistaiseksi vain maltillisella menestyksellä.

Vahvasti ammattiliittoihin yhdistetyn sosialidemokraattisen hegemonian murtuminen näkyi myös pääministerien yrityksinä yhteiskuntasopimuksen uudelleenkirjoittamiseksi. Jo lamapääministeri Esko Aho otti käyttöön yhteiskuntasopimuksen käsitteen luodakseen kuvaa yhdessä sovittavista laman aikaisista epämiellyttävistä päätöksistä. 2000-luvun taantuman yhteydessä kaikkien tuli kiristää vyötä, ja jälleen keskustalainen pääministeri Mari Kiviniemi puhui uudesta yhteiskuntasopimuksesta. Erityisen vahvasti se oli esillä pääministeri Juha Sipilän kaudella. Jo ennen vuoden 2015 vaaleja tuleva pääministeri Juha Sipilä ilmoitti haluavansa synnyttää yhteiskuntasopimuksen työmarkkinaosapuolten ja etujärjestöjen kanssa. Vaikeiden neuvottelujen merkiksi pääministeri oli pitänyt syksyllä 2015 poikkeuksellisen puheen kansakunnan talouden tilasta ja yhteiskuntasopimuksen uusimisen merkityksestä. Vahva ele vankensi myös uuden hegemonian asemaa. Sipilän yhteiskuntasopimus syntyikin keväällä 2016. Yhteiskuntasopimuksen käsitettä on siis käytetty juuri siihen, mihin sen kriitikot ovat sanoneet sitä käytettävän: tietyn hegemonian vahvistamiseen.

Liimaa ja leikkauksia

Uusliberalistisessa hegemoniassa todellisuus, ja talous sen mukana, tuntuu olevan myös jatkuvassa kriisissä. Milton Friedmania mukaillen kriisit mahdollistavat epämieluisien ratkaisujen läpi viemisen yhteiskunnassa – myös sellaisten muutosten, joita normaalioloissa ei sallittaisi. Vaikka Suomessa ei olisikaan tietoisesti noudatettu moista shokkidoktriinia, ovat äänenpainot talouskeskustelussa olleet huolestuneita liki koko 2000-luvun, pitäen yllä ilmapiiriä, jossa hyvinvointivaltion purkaminen on sallittua. 2007 kriisistä alkanutta kriisiuusliberalismin aikaa määrittävätkin jatkuvan poikkeuksen hallinnot (Davidson, 2017). Hokemat siitä, ettei entisen kaltaiseen hyvinvointivaltioon enää ole varaa toki juontavat juurensa jo 1990-luvun alkuun. Se, että on olemassa riittävän koherentti ja puhutteleva teoria yhteiskunnasta ja yhteiskuntasopimuksesta voi edesauttaa siinä, että kriisistä seuraa uudenlainen hegemonia. Sinänsä ironista on se, että ”jokainen kriisi on mahdollisuus” -ajattelu yhdistetään niin usein uusliberalismin setämiehenä pidettyyn Friedmaniin (Klein, 2007), vaikka saman ajatuksen kirjoitti Vankilavihkoissaan jo 1920-luvulla marxilainen mielipidevanki Antonio Gramsci (1992).

Talouskeskustelun näennäinen jumahtaminen bruttokansantuotteen kasvun tavoitteluun ei ole erikseen suomalainen ilmiö, mutta suomalaisen talouskeskustelun hegemoniassa on oma moralistinen omituisuutensa – kestävyysvaje. Vastaavaa velkakeskustelua ei käydä muissa verrokkimaissa läheskään yhtä kurinalaisesti. Niin mediassa kuin politiikassa velkapelkoa pidetään yllä milloin milläkin velkakellolla, mutta moisia näkyviä avauksia hyvinvointivaltion vahvistamiseksi ilmestyy ani harvoin.

Kenties velkahuolta ja talouden vaihtoehdottomuutta saarnaavilta sopisi kysyä, missä vaiheessa saavutetaan piste, että on säästetty tarpeeksi – ja onko silloin oikea aika hyvinvointivaltion vahvistamiselle? Toisaalta velkapelossa on tietty moraali ja järki: siinä on kyse huolesta tulevien sukupolvien hyvinvoinnista. Ongelma on se, että näkyvistä peittyy se, mikä tulevia sukupolvia eniten uhkaa: ilmastonmuutos ja luontokato (tästä lisää sarjan luontovelkaa käsittelevässä kirjoituksessa).

EU-vaalien alla toteutetun kyselytutkimuksen mukaan suomalaiset ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta, luontokadosta ja eriarvoistumisesta. Niitä enemmän huolta herättää kuitenkin julkisen talouden tila. (Suomen ympäristökeskus 2024).

Kuten hegemonian luonteeseen kuuluu, uusliberalismia on siinä eläville vaikea havaita. Kirjailija David Foster Wallacen vertaus ympäröivää vettä tiedostamattomista kaloista tuntuu osuvalta. Se on asiain tila. Vaikka hegemonian haastaminen ja muuttaminen vaatii tietoista työtä, ei hegemoniaa sinänsä ole syytä pitää minkään suuren salaliiton aikaansaannoksena. Se muodostuu osana valtasuhteita, ja hivuttaen siirryttyämme sosialidemokraattiseen hegemoniaan verrattuna suhteessa heikomman työväen ja keskiluokan ja suurempien tuloerojen aikakauteen, on myös ”luonnollista” että asioiden luonnolliseksi koettu tila on muovautunut sen mukana. Uusliberalismin hegemonia ei kuitenkaan ole ikuinen, ja vuonna 2007 alkaneesta talouskriisistä on myös puhuttu uusliberalismin kriisinä. Monet ounastelevat jo nähneensä uusliberalismin lakipisteen. Silti esimerkiksi George Monbiot on kritisoinut sen haastaneita vakuuttavien vaihtoehtojen puutteesta. (Mirowski 2016, Birch and Springer 2019, Piketty and Goldhammer 2020, Williams 2020)

Vaihtoehdottomuus on yksi uusliberalistisen talousopin kulmakiviä. Kenties uusliberalistisen hegemonian purkaminen voisikin alkaa talouden erimuotoisuuksien ja taloustieteen moninaisuuden merkityksen tunnistamisella ja tunnustamisella mahdollisina avaimina sekä uusliberalismin heikkouksien purkamiseen kuin ilmasto- ja ympäristökriisien ratkaisemiseen. Kuten 1970–1980-luvuilla kriisiin ajautunut sosialidemokraattinen hegemonia korvaantui ideasfäärissä kelluen odottaneella uusliberalismilla, on nyt kriisiytyvän uusliberalismin korvaajan valinnassa pidettävä huolta, että ideoiden joukossa kelluu myös varteenotettava kestävyyshegemonian muoto. (White and Williams 2015, Birch and Springer 2019)

Luisuma alas kuluttaja- ja yksilökeskeisyyden vuorelta voi olla yllättävänkin jyrkkä, mistä syystä turvaverkkoja tarvitaan niin hyvinvointivaltion kuin vihreän siirtymän näkökulmista.

Luisuma alas kuluttaja- ja yksilökeskeisyyden vuorelta voi olla yllättävänkin jyrkkä, mistä syystä turvaverkkoja tarvitaan niin hyvinvointivaltion kuin vihreän siirtymän näkökulmista. Ekososiaalisen yhteiskuntasopimuksen allekirjoittamisesta voi hyvinkin syntyä uudenlainen ekososiaalinen hyvinvointivaltio, jossa niin ihmisen kuin ympäristön, muut lajit mukaan lukien, tarpeet on otettu huomioon tasolla, jolla planetaarinen yhteiskuntarauha säilyy. Ja sen nyt kenties utopistiselta kuulostavan asiain tilan saavutettuamme sekin tila tuntuu luonnolliselta elinympäristöltä – kuin vesi kaloille.

Uudenlaisen, ekohyvinvointivaltioon tähtäävän hegemonian syntymiseen ei kuitenkaan riitä se, että keksimme hienoja argumentteja tai kriittisiä huomioita. Tarvitaan yhteiskunnallisten voimasuhteiden muutosta. Tietty historiallinen tilanne johti siihen, että työn ja pääoman välille saatiin solmittua sopimus, joka hyödytti molempia tiettyyn pisteeseen saakka, ja joka mahdollisti hyvinvointivaltion rakentamisen. Ekohyvinvointivaltion yhteiskuntasopimusta hahmoteltaessa pitää samalla kiinnittää huomiota siihen, ketkä siitä puhuvat, keitä he edustavat ja kuka ei pääse ääneen. Toisaalta se, että tällaista yhteiskuntasopimusta suunnitellaan yhdessä, voi auttaa siinä, että monikriisin aikana kriiseihin voidaan reagoida tavalla, joka rakentaa planetaaristen rajojen sisällä pysyvää reilua ekohyvinvointivaltiota.

Kestävä yhteiskuntasopimus -kirjoitussarjassa ORSI-hankkeen tutkijat tarkastelevat kestävyysmurrosta yhteiskuntasopimusajattelun avulla. ORSI: kohti ekohyvinvointivaltiota -tutkimushankkeen tarkoituksena on tutkia, millaisilla ohjauskeinoilla yhteiskunnat voisivat siirtyä toimimaan planeetan kestokyvyn rajoissa mahdollisimman reilusti.

Yhteiskuntasopimusajattelu tarjoaa tähän apuvälineitä. Yhteiskuntasopimuksella ei tarkoiteta kirjaimellista sopimusta, vaan niitä odotuksia, joita yhteiskunnan jäsenillä on toistensa ja koko yhteiskunnan toimintaa koskien, sekä niitä lakeja, sopimuksia, rakenteita, instituutioita ja käytäntöjä, joiden kautta odotuksiin vastataan.

Kirjoitussarja kytkeytyy laajempaan keskusteluun ekososiaalisesta yhteiskuntasopimuksesta.

Yhteiskuntasopimusteorian klassikot, kuten Thomas Hobbes, John Locke ja Jean Jacques-Rousseau tarkastelivat erityisesti hallitsijan ja hallittujen välistä suhdetta. Viime vuosisadalla yhteiskuntasopimuksen käsittein on puhuttu myös työstä ja pääomasta, varallisuuden jakautumisesta, sukupuolten välisisistä suhteista ja globaalin etelän ja pohjoisen suhteesta.

Ekososiaalisen yhteiskuntasopimuksen idea on, että ympäristökriisien todellisuus ja ihmisten suhde muunlajisiin on otettava huomioon. Miten meidän tulisi muuttaa yhteiskuntamme keskeisiä toimintaperiaatteita, jotta planeetta säilyisi elinkelpoisena?

Lähteet:

Bakker K (2005) Neoliberalizing Nature? Market Environmentalism in Water Supply in England and Wales. Annals of the Association of American Geographers 95: 542–565.

Birch K, Springer S (2019) Peak neoliberalism? Revisiting and rethinking  the concept of neoliberalism∗. Epherema Theory & Politics In Organization 19: 467–485.

Bishop I (2022) Trade union membership 2021: statistical bulletin.

Cazes, M (2019) Populismin Evoluutio Suomessa. Politiikasta. https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/67155

Colpani G (2022) Two Theories of Hegemony: Stuart Hall and Ernesto Laclau in Conversation. Political Theory 50: 221–246. https://doi.org/10.1177/00905917211019392

Dasgupta P (2021) The economics of biodiversity: the Dasgupta review: full report. Updated: 18 February 2021. HM Treasury, London, 610 pp.

Fukuyama F (1992) The end of history and the last man. Free Press ; Maxwell Macmillan Canada ; Maxwell Macmillan International, New York : Toronto : New York, 418 pp.

Gramsci, A (1992) Prison Notebooks. Vol. 1. Columbia University Press, 1992. ISBN: 9780231060820

Hall, S (2011). The Neo-Liberal Revolution. Cultural Studies, 25(6), 705–728. https://doi.org/10.1080/09502386.2011.619886

Harvey, D (2007). Neoliberalism as Creative Destruction. The Annals of the American Academy of Political and Social Science, 610, 22–44. http://www.jstor.org/stable/25097888

Hellman M, Monni M, Alanko A (2017) Declaring, shepherding, managing: The welfare state ethos in Finnish government programmes, 1950-2015. FJSR 10: 9–22. https://doi.org/10.51815/fjsr.110762

Raeste, J. (2024) Palkittu talous­tieteilijä: Tulo­erot kasvavat hurjaa vauhtia, ja se voi horjuttaa pian hyvin­vointi­valtiota. Helsingin Sanomat 13.6.2024. https://www.hs.fi/talous/art-2000010481048.html

Hübscher E, Sattler T, Wagner M (2023) Does Austerity Cause Polarization? Brit. J. Polit. Sci.: 1–19. https://doi.org/10.1017/S0007123422000734

Incoronato K (2019) Postin pääjohtajan palkka sai professorin älähtämään – ”Kukaan valtio-omisteisen yhtiön johtaja ei ansaitse tuollaista törkypalkkaa”.

Kelton S (2021) The deficit myth: modern monetary theory and the birth of the people’s economy. First Trade paperback edition. PublicAffairs, Hatchette Book Group, New York, NY.

Klein N (2007) The Shock Doctrine. Knopf Canada. ISBN: 978-0-676-97800-1

Kotus.fi (2021) self-made-man. Saatavilla: https://kaino.kotus.fi/suomenetymologinensanakirja/?p=article&etym_id=ETYM_57ccdac1d20078bac3b519d6a649cb70&word=self-made-man&list_id=41981

Mattei CE (2022) The capital order: how economists invented austerity and paved the way to fascism. University of Chicago Press, Chicago.

Mills, C.W. (1997) The Racial Contract. Cornell University Press.

Ministeritietojärjestelmä (2023) Hallitukset aikajärjestyksessä. Available from: https://valtioneuvosto.fi/tietoa/historiaa/hallitukset-ja-ministerit/raportti/-/r/v2.

Mirowski PE (2016) This is Water (or is it Neoliberalism?). Institute of New Economic Thinking. Available from: https://www.ineteconomics.org/perspectives/blog/this-is-water-or-is-it-neoliberalism.

Mishel L, Kandra J (2021) CEO pay has skyrocketed 1,322% since 1978. Available from: https://www.epi.org/publication/ceo-pay-in-2020/.

Niiniluoto I, Vilkko R, Kuorikoski J (2013) Talous ja filosofia. Gaudeamus.

Novitz T (2002) A Revised Role for Trade Unions as Designed by New Labour: The Representation Pyramid and ‘Partnership.’ Journal of Law and Society 29: 487–509. https://doi.org/10.1111/1467-6478.00229

Pateman, Carole (1988) The Sexual Contract. Polity Press.

Patomäki H (2007) Uusliberalismi Suomessa: lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. W. Söderström, Helsinki.

Piketty T, Goldhammer A (2020) Capital and ideology. Harvard University Press, Cambridge, Massachusetts, 1 pp.

Rose N, Miller P (1997) Köyhiä ohjelmoimassa: köyhyyslaskelma ja asiantuntija. In: Karjalainen J, Hänninen S (Eds), Biovallan kysymyksiä: kirjoituksia köyhyyden ja sosiaalisten uhkien hallinnoimisesta. Gaudeamus, Helsinki.

Schall CE (2016) The rise and fall of the miraculous welfare machine: immigration and social democracy in twentieth-century Sweden. ILR Press, an imprint of Cornell University Press, Ithaca ; London, 245 pp.

Smolander J (2000) Suomalainen oikeisto ja “kansankoti”: Kansallisen Kokoomuksen suhtautuminen pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliin jälleenrakennuskaudelta konsensusajan alkuun. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 342 pp.

Suomen ympäristökeskus (2024) Uusi kyselytutkimus: EU-vaalien alla kansalaiset huolissaan luonnon monimuotoisuudesta, ilmastonmuutoksesta ja eriarvoistumisesta: https://www.sttinfo.fi/tiedote/70294401/uusi-kyselytutkimus-eu-vaalien-alla-kansalaiset-huolissaan-luonnon-monimuotoisuudesta-ilmastonmuutoksesta-ja-eriarvoistumisesta?publisherId=69819243&lang=fi

Tesfaye Y (2021) Neoliberalism in Everyday Governmentality: The Conduct of Rural Drinking Water  and Rainwater Practices. Hanken School of Economics.

Van Green T (2023) Majorities of adults see decline of union membership as bad for the U.S. and working people. Pew Research Center. Available from: https://www.pewresearch.org/short-reads/2023/04/19/majorities-of-adults-see-decline-of-union-membership-as-bad-for-the-u-s-and-working-people/.

Vikström, S, Mervaala, E, Kangas, H-L, & Lyytimäki, J (2023). Framing climate futures: The media representations of climate and energy policies in Finnish broadcasting company news. Journal of Integrative Environmental Sciences, 20(1), 2178464. https://doi.org/10.1080/1943815X.2023.2178464

White R, Williams C (2015) The Pervasive Nature of Heterodox Economic Spaces at a Time of Neoliberal Crisis: Towards a “Postneoliberal” Anarchist Future. Antipode 44: 1625–1644.

Williams A (2020) Political hegemony and social complexity: mechanisms of power after Gramsci. Palgrave Macmillan, Cham, Switzerland.

Wuokko M (2020) Loputtomat kihlajaiset: yritykset jakolmikantakorporatismi Suomessa 1940-2020. Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki, 448 pp.