Yhteiskunnalliset rakenteet ja nuorten mielen hyvinvointi – miten tavoittaa näiden yhteyksiä?

Julkisuudessa puhutaan mielenterveyskriisistä, josta tutkimusnäyttöäkin löytyy. Nuorten ahdistuneisuuden, masennuksen ja itsetuhoisuuden jyrkkä nousu on osoitettu usein tutkimuksin esim. Helenius & Kivimäki 2023; Kauhanen ym. 2022). Nuoruusiän kehitysvaiheeseen liittyvän psyykkisen kuohunnan on todettu altistavan mielenterveyden häiriöille, mutta yksinään se ei selitä ajankohtaista mielenterveysongelmien kasvua, vaan katsetta on käännettävä myös ympäristöön ja yhteiskuntaan, jossa nuoret elävät.

Tarjolla onkin useita pyrkimyksiä selittää, mikä ympäristössämme ja ajassamme on vialla, kun nuoret oireilevat. Erilaisiin tutkimusparadigmoihin nojaaviin ihmiskäsityksiin perustuvat tutkimusasetelmat nostavat esiin tuloksia muun muassa mielenterveyspalvelujen saatavuuteen liittyvistä haasteista, tai niiden eriarvoistavista institutionaalisista käytännöistä, mielenterveysoireilun tarttuvuudesta nuorten sosiaalisissa verkostoissa, nuoriin kohdistetuista kohtuuttomista menestymispaineista, älypuhelinten ja sosiaalisen median väärinvirittämästä lapsuudesta, korona-ajan politiikan yhteenkuuluvuuden ja osallisuuden kokemusta estävistä rajoituksista , ja ilmastonmuutokseen liittyvästä ahdistuksesta. Ajoittain vastauksia tarjotaan myös medikalisaation viitekehyksessä ehdottamalla, että normaaliin elämään kuuluvat tunteet alistetaan yhä laveammin lääketieteellistä interventiota ja hoitoa edellyttäviksi kysymyksiksi ja rajanveto normaalin ja patologisen välillä hämärtyy.

Kun kuitenkin tiedetään, että suurin osa nuorista voi hyvin, suorien kausaaliyhteyksien vetäminen edellä listatuista poliittisista, globaaleista, rakenteellista ja institutionaalista tekijöistä nuorten mielenterveyteen on ongelmallista. Voi olla aiheellista myös muistuttaa, että kaikilla sukupolvilla ovat olleet omat yhteiskunnalliset kriisinsä sotavuosista ydinsodan pelkoon ja 90-luvun lamapolitiikkaan ja niin edelleen.

Kaikilla sukupolvilla ovat olleet omat yhteiskunnalliset kriisinsä sotavuosista ydinsodan pelkoon ja 90-luvun lamapolitiikkaan ja niin edelleen.

Ajatus siitä, että hyvä nuoruus on mahdollista vain sellaisessa maailmassa, jota eivät keikuta mitkään epävarmuudet, on kovin lohduton – ja varsin utopistinen.

Ihmiset eivät elä irrallaan yhteiskunnasta, vaan toimivat sen senhetkisten sosiaalisten sääntöjen, arvojen, normien ja rakenteiden määrittämässä ympäristössä. Ne mahdollistavat ja rajoittavat yksilön tilaa ja toimintaa, toisin sanoen vaikuttavat siihen, miten asioita koetaan ja merkityksellistetään. Tartun tekstissäni tähän kulmaan pohtimalla, minkälaiset kehykset tämänhetkiset yhteiskunnalliset rakenteet, politiikka, arvot ja ajattelutavat luovat sille sosiaaliselle tilalle, jossa nuoret toimivat ja tekevät valintojaan. Tarkastelen kysymystä ensisijaisesti nuorten mielen hyvinvoinnin ja mielenterveysongelmien ja niistä käydyn julkisen keskustelun näkökulmasta.

Nuoruus on aina aikaansa kytkeytyvä elämänvaihe

Nuoruus on ikävaihe, jota luonnehtivat tietyt neurobiologiset, fysiologiset ja psyykkiset kehitystehtävät. Näistä on kertynyt runsaasti lääketieteellistä ja psykologista universaalia ja hyvin aikaa kestävää tietoa. Nuoruus on lisäksi aina myös sosiaalinen rakenne, jota määrittävät kunkin yhteiskunnan senhetkiset kulttuuriset ja rakenteelliset ehdot. Nämä ajassa muuttuvat yhteiskunnalliset tekijät muotoilevat nuoruutta osana sukupolvisuhteiden jatkumoa huomattavasti joustavammin kuin nuoruuden biologiset ja psykologiset määrittelytavat.

Historioitsija John R. Gillisin mukaan (1981) nuoruuden hahmottaminen lapsuudesta ja aikuisuudesta erilliseksi sosiaaliseksi rakenteekseen ajoittuu noin kahden vuosisadan taakse. Yhteiskunnan taloudelliset ja väestölliset muutokset vaikuttivat siihen, että nuoruus alettiin ymmärtää siirtymävaiheeksi, jonka aikana yksilö muotoutuu yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi kykeneväksi ottamaan vastuulleen aikuiseen elämään liittyvät velvollisuudet. Tämä siirtymävaihe on aina herättänyt ristiriitaisia reaktioita: jos nuorten omat kulttuurit ja valinnat poikkeavat liikaa aikuisten nuoriin kohdistamista odotuksista, on tilanteeseen reagoitu nuoriin kohdistuvan kontrollin tiukentamisella yhteiskuntarauhan säilyttämisen nimissä. Toisaalta yhteiskunta ja aikuisväestö on ladannut nuoriinsa epärealistisiakin toiveita yhteiskunnan jatkuvuuden takaajina ja uudistajina.

Jos nuorten omat kulttuurit ja valinnat poikkeavat liikaa aikuisten nuoriin kohdistamista odotuksista, on tilanteeseen reagoitu nuoriin kohdistuvan kontrollin tiukentamisella yhteiskuntarauhan säilyttämisen nimissä. Toisaalta yhteiskunta ja aikuisväestö on ladannut nuoriinsa epärealistisiakin toiveita yhteiskunnan jatkuvuuden takaajina ja uudistajina.

Nuoruuden sosiaalista tilaa määrittävien kulttuuristen, rakenteellisten ja poliittisten tekijöiden tarkastelu ei ole helposti haltuun otettavissa. Ne joka tapauksessa vaikuttavat yksilöiden toimintamahdollisuuksiin, itsemäärittelyyn ja siihen, miten muu ympäristö heidät määrittelee. Kun tutkin sosiaalisia mekanismeja, joilla nuorten itsetuhoisuutta ja itsemurhia on teoreettisesti tulkittu sosiaalitieteellisen tutkimuksen kentällä, päädyin havaintoon, että modernin (länsimaisen) nuoruuden sosiaalista rakennetta voidaan hahmottaa kahden käsitteen, sosiaalisen identiteetin ja liminaliteetin, muodostaman ’ikkunan’ avulla.

Sosiaalinen identiteetti vastaa kysymykseen: Mihin minä kuulun? Sosiaalipsykologian klassikoiden, Tajfelin ja Turnerin (1979) kehittämä sosiaalisen identiteetin käsite kuvaa, miten yksilö hahmottaa itsensä osana vallitsevia sosiaalisia järjestyksiä tai luokituksia, kuten opiskelijana, muunsukupuolisena tai ilmastoaktivistina. Näihin eri ryhmiin ja luokkiin liittyy erilaisia sosiaalisia ehtoja, sääntöjä ja odotuksia. Identiteettien avulla yksilön ulkopuolinen sosiaalinen maailma jaettuine rakenteineen ja arvoineen sisäistyy osaksi yksilön toimintaa, ja vaikuttaa siihen, millaisia ovat hänen sosiaalinen tilansa ja toimintamahdollisuutensa.

Liminaliteetti puolestaan pitää sisällään kysymykseen: Minne olen menossa? Ranskalaisen antropologin, Arnold van Gennepin ([1909]/2004), lanseeraama liminaliteetin käsite kuvaa tilaa, jossa ollaan jollakin tapaa siirtymävaiheessa. Nuoruus sosiaalisena elämänvaiheena kuvaa tällaista tilaa, jossa ei olla enää lapsen roolissa, mutta ei täysin vastuussa aikuisen elämän velvoitteistakaan. Tilaa määrittää tietty epävarmuus ja epätietoisuus, epäselvä (moraalinen) ohjaus, minkä seurauksena usein epätarkat tai ristiriitaiset sosiaaliset odotukset. Siirtymävaiheessa elävän yksilön on vaikeaa muodostaa selkeitä päämääriä tai tulevaisuushorisonttia, eikä tämän myötä myöskään paikkaansa sosiaalisten ryhmien tai yhteisöjen jäsenenä, mikä horjuttaa sosiaalisen identiteetin kokemusta.

Siirtymävaiheessa elävän yksilön on vaikeaa muodostaa selkeitä päämääriä tai tulevaisuushorisonttia, eikä tämän myötä myöskään paikkaansa sosiaalisten ryhmien tai yhteisöjen jäsenenä, mikä horjuttaa sosiaalisen identiteetin kokemusta.

Sosiaalisen identiteetin ja liminaliteetin rajaama ikkuna voi epävarmuudessaan ja -määräisyydessään olla nuorelle hämmentävä. Itsenäistyminen lapsuudenperheestä tarkoittaa etäisyyden ottamista niihin arvoihin ja ajattelutapoihin, joita vanhemmat edustavat. Nuoren pitää kiinnittyä uusiin rooleihin yhteiskunnassa ja tarvitsee tähän uusia identifioitumispintoja. Sukupolvien välille voi syntyä ristiriitaisia odotuksia siksi, että kulttuuriset ajattelutavat, trendit ja asenteet ovat jatkuvassa liikkeessä ja muuttuvat nopeasti. Nuori joutuu navigoimaan erilaisten odotusten ja mahdollisuuksien välillä, ja toisille identiteettityö osoittautuu haastavammaksi kuin toisille.

Viimeisten vuosikymmenten aikana länsimaisen yhteiskunnan yli pyyhkäisseet, valtavirtaiset ideologiset ja demografiset trendit muovaavat sitä politiikkaa, joka määrittää nuoruuden sosiaalista rakennetta.

Esimerkiksi postmaterialististen arvojen, kuten yksilön autonomian, sananvapauden ja itsensä ilmaisun, globalisaation, yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeuksien on nähty korostuneen yksilöiden arvovalinnoissa, kuten politiikan tutkija Ronald Inglehart (1977) esitti jo 70-luvun lopulla.

Suomessa tavoitteena on korkeakouluttaa puolet ikäluokasta vuoteen 2030 mennessä , mikä edellyttää opiskeluajan myötä nuoruusiälle tyypillisen elämäntavan pidentymistä. Samalla kuitenkin Suomen väestörakenne, nuorten ikäluokkien pienuus ja huoltosuhteeseen liittyvä huolipuhe, lisäävät politiikkaa, jossa nuorelle ei jää väljyyttä oman arvomaailmansa kiireettömään rakentamiseen, vaan paine kiinnittyä tuottavaksi työmarkkinakansalaiseksi on kova.

Lisäksi uusliberalistiseen ajattelutapaan nojaava globaali markkinatalous, tehokkuus, kilpailu ja talouskasvu ovat viime vuosituhannen lopulta alkaen vaikuttaneet ajan henkeen ja politiikkaan. Amerikkalainen filosofi Martha Nussbaum (2010) viittaa tähän puhuessaan hiljaisesta kriisistä, tarkoittaen vaivihkaa tapahtunutta koulutuksen sisältöjen painottumista yhä enemmän teknisiin ja luonnontieteellisiin aineisiin luovien ja empatiakykyä kehittävien aineiden kustannuksella. Koulutukseen satsataan, sillä länsimaisista yhteiskunnista on kapitalistisen markkinatalouden kehityskulun myötä tullut osaamisyhteiskuntia; esimerkiksi Suomessa tavoitteena on korkeakouluttaa puolet ikäluokasta vuoteen 2030 mennessä , mikä edellyttää opiskeluajan myötä nuoruusiälle tyypillisen elämäntavan pidentymistä. Samalla kuitenkin Suomen väestörakenne, nuorten ikäluokkien pienuus ja huoltosuhteeseen liittyvä huolipuhe, lisäävät politiikkaa, jossa nuorelle ei jää väljyyttä oman arvomaailmansa kiireettömään rakentamiseen, vaan paine kiinnittyä tuottavaksi työmarkkinakansalaiseksi on kova.

Mielen hyvinvointia edistävän työn tulee tunnistaa myös yhteiskunnan makrorakenteita

Nuorten mielen hyvinvoinnin kokonaisvaltaiseen tukemiseen tarvitaan ehkäisevän ja korjaavan työn lisäksi rakenteellisen tason työtä. On tärkeää vaikuttaa niihin ympäristötason tekijöihin ja olosuhteisiin, jotka altistavat mielenterveysongelmille tai toisaalta tukevat mielen hyvinvointia.

Nämä kysymykset asettuvat kentälle, jota Ilpo Helén ym. (2011) nimittävät yhteiskunnallis-rakenteelliseksi mielenterveystyöksi. Sen on nähty jääneen 80- ja 90-luvulta eteenpäin suomalaisessa mielenterveystyössä vakiintuneen yksilöön keskittyvän sairaus- ja häiriöpainotteisen lääketieteellis-psykiatrisen mallin varjoon. Yhteiskunnallis-rakenteellisen mielenterveystyön idea kuitenkin elää kansainvälisissä mielenterveyspoliittisissa linjauksissa, joissa 80-luvun puolivälistä eteenpäin on keskusteltu positiivisen mielenterveyden edistämisestä kattaen sekä yksilöllisen, yhteisöllisen että rakenteellisen tason. Näistä viimeisin määrittää tavoitteenaan makrotason arvorakenteisiin vaikuttamisen kuten ihmisoikeuksien vahvistamisen ja eriarvoisuuden ja syrjinnän vähentämisen pääkohteenaan poliitikot ja muut päättävissä asemissa olevat, kansalaisjärjestöt ja kasvatusalan ammattilaiset.

2020-luvun nuoren rakenteellista ikkunaa muovaavat kulttuuriset ja yhteiskunnalliset tekijät ovat kovin abstrakteja tai muutoin sellaisia realiteetteja, että niihin on vaikeaa vaikuttaa.

Jos oletetaan, että nuorten pitkittynyt epävarmuus tulevaisuudesta ja itselle sopivien, mielekkäiden ja merkityksellisten roolien löytyminen altistavat uupumukselle ja muulle oireilulle, herää kysymys, mitä asialle on tehtävissä. 2020-luvun nuoren rakenteellista ikkunaa muovaavat kulttuuriset ja yhteiskunnalliset tekijät ovat kovin abstrakteja tai muutoin sellaisia realiteetteja, että niihin on vaikeaa vaikuttaa. Useinkaan ei ole varsinaista tahoa, joka niitä edustaisi tai olisi vastuussa niihin liittyvistä päätöksistä.

Arvoihin, normeihin ja rakenteisiin kohdistuvan mielenterveystyön pohjaksi tarvitaan tutkittua tietoa. Ongelma on usein se, että näytön osoittaminen interventioista, jotka eivät suoraan kohdistu yksilöiden käyttäytymiseen tai asenteisiin, on tutkimusasetelmallisesti haastavaa. Ensinnäkin, kulttuuristen ja rakenteellisten tekijöiden vaikutus yksilöön ei ole suoraviivainen, vaan yksilölliset ominaisuudet, persoonallisuuden piirteet ja elämänhistoriat vaikuttavat välittävinä tekijöinä. Näihin välittäviin tekijöihin voidaan vaikuttaa esimerkiksi vahvistamalla yksilön resilienssiä, mikä on hyvä, mutta alkuperäiseen syyhyn niillä ei osuta. Toiseksi, kulttuuristen ja rakenteellisten tekijöiden vaikutuksen operationalisointi mitattaviksi suureiksi on altis tulkinnalliselle epätarkkuudelle, sillä yksilöt eivät välttämättä tunnista kulttuurissa vallitsevien arvojen ja poliitikkojen vaikutusta ajatuksiinsa ja käyttäytymiseensä.

Enemmän epävarmuuden yli kannattelevaa julkista puhetta

Yhteiskunta on ihmisten rakentama ja siten myös ihmisten muutettavissa. Huomion ohjaaminen myös niihin nuoruutta sosiaalisena rakenteena määrittäviin tekijöihin, jotka tukevat nuorten mielen hyvinvointia tai altistavat mielenterveysongelmille, kaipaa enemmän yhteiskunnallista keskustelua.

Sosiaaliselle identifioitumiselle on tarjolla loputon valikoima mahdollisuuksia, joita digitalisaatio, globalisaatio ja uusmaterialistiset arvot ovat ennestään kasvattaneet. Tästä huolimatta nuorilta odotetaan vahvaa itsensä johtamista, oman elämän hallintaa ja tulevaisuuteen liittyvien valintojen tekemistä esimerkiksi opiskelupaikan suhteen hyvin aikaisessa vaiheessa.

Modernin nuoren elämä on yhteiskunnallisista rakenteista johtuen pitkään liminaalitilassa, jossa pitkäaikaisia tulevaisuudensuunnitelmia ei välttämättä ole ja niitä on vaikea luoda, koska käsitys realististen vaihtoehtojen horisontista voi hahmottua hämärästi. Tämä vaihe voi tarkoittaa omiin yhteisöihin kiinnittymisen ja asettumisen haasteiden ulottumista pitkälle nuoreen aikuisuuteen. Sosiaaliselle identifioitumiselle on tarjolla loputon valikoima mahdollisuuksia, joita digitalisaatio, globalisaatio ja uusmaterialistiset arvot ovat ennestään kasvattaneet. Tästä huolimatta nuorilta odotetaan vahvaa itsensä johtamista, oman elämän hallintaa ja tulevaisuuteen liittyvien valintojen tekemistä esimerkiksi opiskelupaikan suhteen hyvin aikaisessa vaiheessa. Nuorten mielenterveyskysymyksestä keskusteltaessa tarvitaankin kykyä tunnistaa paremmin myös niitä yhteiskunnallis-rakenteellisia olosuhteita, jotka tuottavat hankalasti hallittavia tiloja ja asemia.

Kansallinen mielenterveysstrategia (2020) huomioi nuoruuden itsenäistymisvaiheeseen liittyvät haasteet epävarman tulevaisuuden kohtaamisessa ja siihen liittyvän psyykkisen tuen tarpeen. On hyvä keskustella, miten nuorten mielen hyvinvointia voisi konkreettisesti edistää nimenomaan rakenteiden tasolla. Työmaata olisi esimerkiksi julkisen keskustelukulttuurin tietoisessa uudelleen suuntaamisessa siten, että ymmärretään nuorten omaehtoisia valintoja ja toiminnanmahdollisuuksia mahdollistavat ja rajoittavat rakenteelliset ehdot. Nuorten mielen hyvinvoinnin tukeminen edellyttää nuoruuden määrittämistä laveammin kuin vain ulkoapäin (aikuislähtöisesti) esim. kustannuksina, työvoimana, synnyttäjinä tai tulevina veronmaksajina. Käytännössä tämä tarkoittaa mm. enemmän vastapuhetta tehokkuusajattelulle ja suorituspaineille.

Kirjoitus on osa STN-rahoitteista Ulos epätoivosta – tutkimushanketta, joka etsii ratkaisuja nuorten huumekuolemien, itsemurhien ja vakavan väkivallan vähentämiseksi.

Lähteet

Aalto-Setälä, T., Suvisaari, S., Appelqvist-Schmidlechner, K. & Kiviruusu, O. (2021). Pandemia ja nuorten mielenterveys – Kouluterveyskysely 2021. Tutkimuksesta tiiviisti 55/2021. Helsinki: THL. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/143129/URN_ISBN_978-952-343-738-8.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Alho, J., Gutvilig, M., Niemi, R., Komulainen, K., Böckerman, P., Webb, R.T., Elovainio, M. & Hakulinen, C. (2024) Transmission of disorders in adolescent peer networks. JAMA Psychiatry. https://doi.org/10.1001/jamapsychiatry.2024.1126

Berberoglu, B. (2009). Class and class conflict in the age of globalization. Lanham, MD: Lexington Books. https://rowman.com/ISBN/9780739124307/Class-and-Class-Conflict-in-the-Age-of-Globalization

Gillis, J.R. (1981). Youth and history. Tradition and change in European age relations, 1770-present. San Diego, CA: Academic Press.

Gyllenberg, D. & Sourander, A. (2023). Mielenterveyttä koronan aikaan – pandemiatieto voi vahvistaa nuorten mielenterveyspalvelujen kriisinkestävyyttä. Duodecim 139, 475–476. https://www.duodecimlehti.fi/xmedia/duo/duo17609.pdf

Haidt, J. (2024). The anxious generation: How the great rewiring of childhood is causing an epidemic of mental illness. New York, NY: Penguin Press. https://www.anxiousgeneration.com/book

Hautamäki, L. (2018). Miksi emme tiedä, mistä mielenterveyshäiriöt johtuvat? Ilmiö. Sosiologinen media kaikille. https://ilmiomedia.fi/artikkelit/miksi-emme-tieda-mista-mielenterveyshairiot-johtuvat/

Helén I., Hämäläinen, P. & Metteri, A. (2011). Komplekseja ja katkoksia – Psykiatrian hajaantuminen suomalaiseen sosiaalivaltioon. Teoksessa Helén, I. (toim.): Reformin pirstaleet. Mielenterveyspolitiikka hyvinvointivaltion jälkeen. Tampere: Vastapaino, 11-69.

Helenius, J. & Kivimäki, H. (2023). Lasten ja nuorten hyvinvointi – Kouluterveyskysely 2023. Tytöistä yli kolmannes ja pojista joka viides kokee terveydentilansa keskinkertaiseksi tai huonoksi. Tilastoraportti 48/2023. Helsinki: THL. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/147270/Lasten%20ja%20nuorten%20hyvinvointi%20Kouluterveyskysely%202023%20Tilastoraportti%2048_2023.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Inglehart, R. (1977). The silent revolution: changing values and political styles in advanced industrial society. Princeton, NJ: Princeton University Press.

Kaltiala, R. (2021). Why do more and more adolescents need psychiatric treatment? Alusta!-verkkojulkaisu. Tampere: Tampereen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta. https://www.tuni.fi/alustalehti/2021/06/16/why-do-more-and-more-adolescents-need-psychiatric-treatment/

Kansallinen mielenterveysstrategia ja itsemurhien ehkäisyohjelma vuosille 2020–2030. (2020). Helsinki: STM. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/162053

Kauhanen, L., Wan Mohd Yunus, W.M.A., Lempinen, L., Peltonen, K., Gyllenberg, D., Mishina, K., Gilbert, S., Bastola, K., Brown, J.S.L. & Sourander, A. (2023). A systematic review of the mental health changes of children and young people before and during the COVID-19 pandemic. European Child & Adolescent Psychiatry, 32(6), 995–1013. https://doi.org/10.1007/s00787-022-02060-0

Madsen, O.J. (2021). Deconstructing Scandinavia’s “achievement generation”: a youth mental health crisis? Cham: Palgrave Macmillan. https://link.springer.com/book/10.1007/978-3-030-72555-6

Nussbaum, M.C. (2010). Not for profit. Why democracy needs the humanities. Princeton, NJ: Princeton University Press.

Rikala, S. (2019). Agency among young people in marginalised positions: towards a better understanding of mental health problems. Journal of Youth Studies 23(8), 1022-1038. https://doi.org/10.1080/13676261.2019.1651929

Tajfel, H., & Turner, J.C. (1979). An integrative theory of intergroup conflict. Teoksessa W. G. Austin & S. Worchel (Toim.): The social psychology of intergroups relations. Monterey, CA: Brooks/Cole, 33–47.

Valkonen, T. & Lassila, J. (2021). Väestön ikääntymisen taloudelliset vaikutukset. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 36/2021. Helsinki: Valtioneuvosto. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/163134/VNTEAS_2021_36.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Valtioneuvoston koulutuspoliittinen selonteko (2021). Valtioneuvoston julkaisuja 24/2021. Helsinki: Valtioneuvosto. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/162995/VN_2021_24.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Van Gennep, A. ([1909]/2004). The rites of passage. London: Routledge.

Veijonaho, Sa., Ojala, M., Hietajärvi, L. & Salmela-Aro, K. (2024). Profiles of climate change distress and climate denialism during adolescence: A two-cohort longitudinal study. International Journal of Behavioral Development 48(2), 103-112. https://doi.org/10.1177/01650254231205251

WHO. (2022). World mental health report. Transforming mental health for all. Geneva: World Health Organization. https://iris.who.int/bitstream/handle/10665/356119/9789240049338-eng.pdf?sequence=1