Kuka kaipaisi toimistotaloa?

”Helsingin ydinkeskustassa Mannerheimintie 14:ssä aletaan tällä viikolla purkaa toimistorakennusta, jota harva jää kaipaamaan” kerrottiin Tekniikka ja Talous -lehdessä lokakuussa 2023.  Saman vuoden marraskuussa Yle uutisoi samasta purkuhankkeesta kysyen kuitenkin, onko purkamisessa mitään järkeä, kun tilalle rakennetaan uusi toimistotalo.

Mannerheimintien purkutapaus ylitti uutiskynnyksen rakennuksen keskeisen sijainnin vuoksi, mutta 1960–1990-lukujen toimistotaloja puretaan tällä hetkellä ympäri Suomen ilman suurempaa hälyä. Perusteluina käytetään niin kaupunkirakenteen tiivistämistä, työnteon tapojen muutosta kuin rakennusten mittavia peruskorjauskustannuksiakin. Se, että rakennuksia pidetään myös rumina ja ankeina tuskin ainakaan parantaa niiden asemaa keskusteluissa. Mutta pitäisikö rakennusten purkamisesta olla huolissaan?

Rakennussuojelu on perinteisesti keskittynyt harvinaisiin, ainutlaatuisiin ja usein myös mahdollisimman vanhoihin rakennuksiin. Varhainen rakennussuojelu keskittyi yksittäisiin monumentteihin, kuten linnoihin, kirkkoihin tai kartanoihin, ja niiden autenttisuuden ja ainutlaatuisuuden varjelemiseen. Vasta viime vuosisadan mittaan, ja erityisesti toisen maailmansodan tuhojen jälkeen, länsimainen rakennussuojelu alkoi kiinnittää huomiota myös arkisempien ympäristöjen ja laajempien ympäristökokonaisuuksien suojeluun. Silti monet rakennustyypit terveyskeskuksista toimistotaloihin sivuutetaan tyypillisesti rakennusperinnöstä puhuttaessa.

Suomalainen rakennusperintö on varsin nuorta, mikä selittyy paitsi yhteiskuntamme myöhäisellä kaupungistumisella, myös kaupunkipaloilla ja eri aikoina ilmenneellä purkuvimmalla.

Suomalainen rakennusperintö on varsin nuorta, mikä selittyy paitsi yhteiskuntamme myöhäisellä kaupungistumisella, myös kaupunkipaloilla ja eri aikoina ilmenneellä purkuvimmalla. Rakennusperintö, juuri sellaisena kuin se nyt on nähtävissä ja koettavissa, kertoo kuitenkin omalta osaltaan tarinaa Suomesta ja suomalaisista. Monet arkiympäristömme rakennukset ovat rakentuneet yhtä aikaa hyvinvointivaltion kehittymisen kanssa. Juuri ne ”rumat laatikot” ovat lähipäiväkoteja, terveysasemia, kirjastoja ja koteja ajalta, jolloin rakentamalla nopeasti ja tehokkaasti haluttiin parantaa mahdollisimman monien ihmisten elämänlaatua.

Työn ympäristöjen kertakäyttöisyys

Tässä tarkastelussa virasto- ja toimistotalot kuuluvat helposti siihen alimpaan kategoriaan, bulkeista bulkeimpaan, rumiluksista rumimpiin. Työn ympäristöinä ne kuuluvat samaan, hankalasti arvostettavaan joukkoon rakennuksia kuin punatiiliset tehdasympäristöt aikanaan. Nykyään on vaikea ymmärtää, miten paljon stigmaa myös punatiilitehtaiden suojeluun liittyi. Nykysilmään punatiilitehtaat näyttävät kauniilta ja mielenkiintoisilta, mutta tuoreeltaan tehdastoiminnan alasajon jälkeen ne saatettiin kokea arkisen ja ankeankin työn kulisseina ja muutoksen hidasteina. Toisaalta ne saattoivat symboloida myös niitä epäonnistumisia ja yhteiskunnallisia muutoksia, jotka pakottivat joko luopumaan tai muuttamaan yhtiön toimintaa radikaalisti. Tampereen Verkatehtaan puolesta käyty rakennussuojelutaistelu oli merkittävä luku suomalaisen rakennussuojelun historiassa, vaikka se päätyikin tehdaskokonaisuuden lähes kokonaisvaltaiseen purkamiseen. Taistelun katsotaan kuitenkin käynnistäneen suunnanmuutoksen, joka mahdollisti monien muiden teollisuusympäristöjen säilymisen.

Nykysilmään punatiilitehtaat näyttävät kauniilta ja mielenkiintoisilta, mutta tuoreeltaan tehdastoiminnan alasajon jälkeen ne saatettiin kokea arkisen ja ankeankin työn kulisseina ja muutoksen hidasteina. Toisaalta ne saattoivat symboloida myös niitä epäonnistumisia ja yhteiskunnallisia muutoksia, jotka pakottivat joko luopumaan tai muuttamaan yhtiön toimintaa radikaalisti.

Vaikeasti arvostettavasta rakennusperinnöstä voidaan käyttää käsitettä epämukava rakennusperintö (engl. dissonant heritage) jolla viitataan siihen, ettei perinnön arvo määrity ylevän käyttötarkoituksen tai puhtaasti positiivisten mielikuvien varaan, vaan merkitys voi rakentua toisenlaisen tarinan tai estetiikan varaan. Verovirasto, KELA:n toimisto tai konkurssiin ajautuneen yrityksen pääkonttori, jonka arkkitehtuuri koetaan tavanomaiseksi tai monotoniseksi ilmentää hyvin arkisen rakennusperinnön arvottamiseen – ja arvostamiseen – liittyviä vaikeuksia.

Käyttötarkoituksen lisäksi rakentamisen murros selittää osittain vanhemman ja nuoremman rakennusperinnön eroavaisuuksia. Rakentaminen alkoi teollistua ja hyödyntää esivalmistettuja elementtejä viimeistään 1960-luvulla. Rakentamisen alalla tehtiin myös uusia innovaatioita, kuten erilaisia rakenne- ja materiaalikokeiluita, joista kaikki eivät osoittautuneet onnistuneiksi tai pitkäikäisiksi. Nopea ja äärimmilleen tehostettu rakentaminen sekä toisinaan huonolaatuiset tai kokeelliset materiaalit ja rakenneratkaisut johtivat siihen, etteivät rakennukset suinkaan rakentuneet niin huoltovapaiksi tai ainakaan kauniisti vanheneviksi, kuin suunnitteluvaiheessa ehkä toivottiin.

Pitkäikäisyys ei välttämättä edes ollut tavoitteena, kun kaupungistumisen ja modernisaation haasteisiin etsittiin nopeita ratkaisuja. Toisaalta yhteiskunnan katsottiin muuttuvan sellaisella vauhdilla, ettei liian pitkäikäisen rakennuskannan edes haluttu rajoittavan kehitystä. Tuloksena syntyi huomattava osa nykyisestä rakennuskannastamme, joka kuitenkin on niin tutunoloista ja arkiseksi koettua, usein nuhjuisena ja rumanakin pidettyä, että sitä on vaikea tunnistaa rakennusperinnöksi, saati suojella.

Nostalgiastako apu toimistotaloille?

Rakennustyyppinä toimisto- ja virastotalot ovat tällä hetkellä erityisen uhanalaisia. Ne ilmentävät mielenkiintoisella tavalla moderniin rakennusperintöön liittyviä haasteita. Tehokkaasti rakennetut neliöt ja matalat huonekorkeudet eivät juurikaan anna lähtökohtia muuntojoustavuuteen. Mannerheimintien tapaukseen liittyy mielenkiintoinen kysymys, joka tulee vastaan, kun keskustellaan kaupunkien keskeisillä paikoilla sijaitsevien rakennusten purkamisesta tai säilyttämisestä. Nykyään paikalla sijaitsevat 1960-1990-luvun talot eivät useinkaan ole ensimmäisiä tontilla sijaitsevia rakennuksia, vaan niiden paikalta on saatettu purkaa uusrenessanssi- tai jugendtyylinen rakennus. Moderni rakennusperintö saatetaankin kokea vastenmieliseksi siksi, että koetaan surua ja harmistusta rakennuksen tieltä purettujen vanhempien rakennusten vuoksi (ks. esim. Manninen, Antti 2004: Puretut talot. 100 tarinaa Helsingistä. Helsinki: Helsingin sanomat).

Nostalgia on häkellyttävän väkevä tekijä, kun puhutaan rakennusten herättämistä mielikuvista. Juuri se saa meidät kaipaamaan menneiden sukupolvien purkamia puutaloja.

Suomalaisten rakennusten keskimääräinen purkuikä on asuinrakennuksilla on n. 60 vuotta ja muilla rakennuksilla n. 40 vuotta. Syntyäkseen nostalgia kuitenkin vaatii riittävää ajallista etäisyyttä, usein pidempää kuin nämä purkuiät sallivat.

Näihin harmistusta aiheuttaviin rakennuksiin liittyy myös tehokkuuden paradoksi. Tuolloin teollisen rakentamisen ensivuosikymmenillä jykeviä tiilitaloja purettiin, koska niitä pidettiin sokkeloisina, tehottomina ja hankalina hyödyntää silloisiin käyttötarkoituksiin. Tehorakentamisen hengessä tilalle rakennettiin rakennuksia, joissa oli huomattavasti matalampi huonekorkeus. Nykynäkökulmasta liiankin matala, sillä nykyään kaivattu talotekniikka ilmastointikanavineen ei enää mahdukaan tehokuutioihin. Myös työnteon tapojen ajatellaan muuttuneen niin radikaalisti, että aiemmin toimistotaloksi rakennetun talon ei ajatella enää soveltuvan edes samaan käyttötarkoitukseen.

Purkaminen on tuhlailevaa, sillä rakennuksiin on sitoutunut valtava määrä materiaalia, energiaa ja työtä.

Kasvava huoli ympäristön tilasta on kuitenkin herättänyt pohtimaan vaihtoehtoja peruskorjausikään ehtineiden rakennusten purkamiselle. Purkaminen on tuhlailevaa, sillä rakennuksiin on sitoutunut valtava määrä materiaalia, energiaa ja työtä. Ratkaisua on etsitty rakennusosien kierrätyksestä, joka sekin on korjaamiseen verrattuna tehotonta ja tuhlailevaa. Ei ole kestävää tarkastella rakennuksia vai kauneuden ja rumuuden kautta, ei usein edes tehokkuuden, tiiveyden ja käytännöllisyyden mittareilla, sillä nämäkin mittarit määritellään kunkin hetken näkökulmasta käsin ja ajatukset niistä muuttuvat nopeammin kuin rakennusten tulisi muuttua tarpeettomiksi tai käyttökelvottomiksi. Ekologiselta kannalta purkava uudisrakentaminen ei juuri koskaan ole korjaamista ja säilyttämistä järkevämpää.

Myös sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta eri-ikäisillä, -kuntoisilla ja näköisillä rakennuksilla on tärkeä merkitys moninaisessa kaupungissa. Esimerkiksi peruskorjaustaan odottava liikerakennus on vuokratasoltaan edullisempi kuin uusi tai vastikään korjattu ja tarjoaa siksi erilaisia yrittämisen ja työllistymisen mahdollisuuksia, kuin kalliimmat tilat.  Vaikka suojeluintoa nostattavaa nostalgiaa ei vielä ole ehtinyt syntyä, nuoren rakennusperintömme säilyttäminen on tärkeää juuri sen yleisyyden takia. Valtavan volyymin vuoksi meillä ei ole aikaa odotella nostalgian kehittymiseen tavanomaisesti liittyvää ylimenokautta, vaan meidän tulisi nähdä toimistotalojenkin arvo ja muutospotentiaali mahdollisimman pian.