Kirjasta: Tyhmenevä demokratia?

Median ja demokratian kriisistä on puhuttu kauan ja paljon. Uutuuskirja Tyhmenevä demokratia? korostaa kriittisen ja omaehtoisen tiedontuotannon merkitystä, jos moniääniselle demokratialle halutaan jatkoa.

Kirjan mukaan kriittisen tiedontuotannon instituutiot ja niiden jatkuvuus otetaan julkisessa keskustelussa usein annettuna, mutta vakiintuneillakaan instituutioilla ei mene välttämättä hyvin.

Tätä uhan alla olevaa tiedontuotantoa ovat tehneet moniääninen journalismi, yliopistot, tutkimuslaitokset ja kansalaisyhteiskunta. Paljon on jäljellä, mutta lyhyessä ajassa paljon on kadonnut, eikä viestinnän ja sometuksen lisääminen toimi korvaajana. Kirjoittajien mukaan on syytä havahtua luomaan tilannekuvaa, ja siihen Tyhmenevä demokratia? on avaus.

Tyhmenevä demokratia?-kirjan mukaan demokratia ja yhteiskunta toimivat jatkuvasti yksiäänisemmän tiedon varassa, ja näin kirjoittajien mukaan demokratia tyhmenee ja surkastuu. Ongelma voi kirjoittajien mukaan näkyä jopa demokratian perusinstituutioiden häiriöinä.

Kirjan mukaan viime aikoina journalismin moniäänisyys ja alueellinen kattavuus on kaventunut, järjestöjen ja puolueiden oma tiedontuotanto vähentynyt, puoluelehdistö ja yliopistojen viestintä ja ylipäänsä yhteiskunta on viestinnällistynyt.

Toisaalta instituutiot eivät pelkästään katoa, vaan ne voivat myös korvautua uusilla instituutioilla. Näistä uusista instituutioista voi ikään kuin vahingossa tärkeitä. Esimerkiksi suomalaisessa julkisessa keskustelussa pikaviestialusta X (entinen Twitter) on saanut huomattavan suuren vallan. Vain noin joka kymmenennellä suomalaisista on X-tili, mutta journalistien juttuaiheita ja näkökulmia alustan keskustelut ohjaavat valtavasti. Varmasti kukaan ei Suomessa ole suunnitellut kyseiselle alustalle tällaista roolia, mutta yhteiskunnallisen muutoksen tiimellyksessä uudet instituutiot ottavat paikkansa ja täyttävät tyhjät tilat, kirjoittavat kirjan toimittajat Teppo Eskelinen ja Matti Ylönen  loppuluvussa.

Teoksen muita kirjoittajia ovat valtio-opin professori Anne Holli, yliopistotutkija Tuukka Tomperi, apurahatutkija Mikko Poutanen, tutkijatohtori Timo Harjuniemi, toimittaja Johanna Vehkoo, psykiatri Vappu Taipale, Nuorisotutkimuseuran tutkija Tomi Kiilakoski ja Finnwatchin toiminnanjohtaja Sonja Finér.

Alusta kysyi Eskeliseltä ja Ylöseltä yksitoista kysymystä kirjasta.

Data ja internetin tietotulva eivät riitä demokratiaa tukevan tiedontuotannon ylläpitämiseen. Kriittisen, moninäkökulmaisen ja demokratialle välttämättömän tiedontuottamisen edellytykset voivat kadota vaivihkaa ja syntyy demokratian korjausvelkaa, ja helposti katoavatkin, ellei niistä pidetä aktiivisesti huolta. Pääargumenttinne on, että toimivan demokratian kannalta keskeisten tiedon tuotannon instituutioiden tila on heikentynyt. Mitä tämä tarkoittaa?

Se tarkoittaa, että kriittinen tiedontuotanto ei tapahdu itsestään tai pelkästään yksittäisten ihmisten uutteruuden ansiosta. Demokratiaa tukevat instituutiot kannattelevat kriittistä tiedontuotantoa. Ensinnäkin ne ylläpitävät jatkuvuutta, siirtäen kriittisen tiedontuotannon osaamista eteenpäin. Toiseksi ne ylläpitävät ammattieetosta: käsityksiä siitä, millainen on vaikkapa hyvä toimittaja tai tutkija, ja millainen etiikka, osaaminen ja identiteetti siihen liittyy. Kolmanneksi instituutiot suojelevat toimijoita konkreettisesti, esimerkiksi häirintää vastaan ja juridisesti. Erityisesti valtaa haastettaessa ja konfliktiherkkiä aiheita pengottaessa tämä on tärkeää.

Demokratiaa tukevat instituutiot kannattelevat kriittistä tiedontuotantoa.

Kirja yleinen analyysi demokratiasta on, että se ei perustu ainoastaan erilaisten mielipiteiden törmäyttämiseen, vaan myös ja ennen kaikkea näkökulmaisen tiedon moninaisuuteen ja kriittiseen tiedontuotantoon ”checks-and-balances” -elementtinä, siis vallan vahtimiseen tutkivan otteen avulla.

”Demokratian korjausvelka” on tietysti metafora. Pointtina on sanoa, että aivan kuten infrastruktuurin korjausvelan tapauksessa, demokratia edellyttää aktiivista ylläpitotyötä, ja sen epäkunto tulee kunnolla ilmi vasta kun se on jo kovasti huonona.

Disinformaation määrää kasvaa väistämättä ja kielimallipohjainen ja muu generatiivinen, tekstiä, kuvia ja ääntä luova tekoäly tarjoaa siihen helppokäyttöisiä välineitä. Tekoälyn kehitystä luonnehditaan usein räjähdysmäiseksi, mikä onkin totta, mutta mukana on myös hypeä. Kuitenkin generatiivisen tekoälyn tulo periaatteessa jokaisen ulottuville tarjoaa välineet luoda disinformaatiota erittäin tehokkaasti, eikä sitä säännellä eikä tekoälyllä luotua disinformaation tunnistaminen ole yleinen kansalaistaito. Minkälainen uhka tekoälyn tuoma uusin kierros on tiedontuotannolle ja tiedonlukutaidolle ja sitä kautta demokratialle?

Tekoäly on olennainen kysymys muiden joukossa. Se korostaa kriittisen lukutaidon ja lähdekritiikin valmiutta demokraattisen yhteiskunnan kansalaistaitona. Samaa kansalaistaitoa on toki peräänkuulutettu internetin yleistymisestä lähtien, eli tavallaan tekoäly tässä mielessä antaa lähinnä aiheen vanhan pointin alleviivaamiseen ja merkityksen korostamiseen. Toisaalta tekoäly voi luoda oikopolkuja tiedontuotantoon tavalla, joka rapauttaa refleksiivisiä ja kriittisiä käytäntöjä. Tämäkin korostaa esimerkiksi journalismin, tutkimuksen ja kriittisten järjestöjen instituutioiden roolia hyväksi todettujen tiedontuotannon käytäntöjen tukijana.

Suuret muutokset tiedontuotannon edellytyksissä ovat kuitenkin poliittisia, ja kumpuavat jonkinlaisesta kokonaiskuvan puutteesta kriittisen tiedontuotannon edellytysten heikkenemiseen eri yhteiskunnan osissa.

Tekoäly voi luoda oikopolkuja tiedontuotantoon tavalla, joka rapauttaa refleksiivisiä ja kriittisiä käytäntöjä. Tämäkin korostaa esimerkiksi journalismin, tutkimuksen ja kriittisten järjestöjen instituutioiden roolia hyväksi todettujen tiedontuotannon käytäntöjen tukijana.

Puhuitte Alustojen valta-podcastin tätä kirjaa käsittelevässä jaksossa kadonneesta kansansivistyksestä. Siitä ei puhuta enää politiikassa, vaikka demokratia ilman yhteiskunnallista lukutaitoa, yleissivistystä ei ole demokratia. Ennen kansansivistys nähtiin demokratian osana.  Mitä ajattelette siitä, että enemmistö ihmisistä ei välttämättä huomaa tai juuri mieti tiedontuotannon moniäänisyyden vähenemistä? Miten huomaa tietokäsityksen kapenemisen, jos ei työkseen tutki tai tee journalismia?

Tällaista kirjaa ei tulisi tehtyä, jos ei uskoisi näkökulman korostamiselle olevan tarvetta. Eli lähinnä ajatus oli, että tiedontuotannon näkökulmaa on tarpeen alleviivata.

Toisaalta median kriisiyttänyttä teknologista murrosta on käsitelty aika paljon. Muut aspektit – ja ennen kaikkea kriittisen tiedontuotannon kokonaisuus – ovat olleet vähemmän esillä. Enemmistölle ihmisistä internet-maailma voi luoda illuusiota pikemmin illuusiota moniäänisyyden lisääntymisestä, tässä on tarpeen korostaa juuri tiedontuotannon edellytyksiä.

Mitään tarinan muodossa kerrottavaa dramaattista havahtumista ei varmaankaan voi kertoa, koska demokratia ja sitä tukevat tiedontuotantoprosessit ovat sitkeitä sammakoita kiehuvassa vedessä. Ne ovat hitaita näivetettäviä, mutta vaikeita perustaa uudelleen. Koska, missä, ja miksi te aloitte ymmärtää tämän oikeana ongelmana?

2000-luvun alkupuolella globalisaatiokriittisen liikkeen piirissä puhuttiin paljon siitä, miten talouden silloiset muutokset kavensivat demokraattisen politiikan tilaa. Varmaan siitä jo lähti sellainen perususkomus, että demokratian tilaa ei voi seurata pelkän vaalidemokratian kautta. Yliopistoilta käsin huomaa tutkimustyön muutoksia aika konkreettisesti. Luulisimme, että jossain kohdassa 2010-lukua alkoi tulla sellainen tunne, että kun lehtien lakkauttamisia alkoi olla aika paljon, niin että tutkimustyön edellytysten muutokset ja median muutokset voivat tuottaa päällekkäisiä kerrannaisvaikutuksia. Samoin kriittisen kansalaisjärjestökentän toimintatilan kaventumista olemme seuranneet huolella jo pidemmän aikaa.

Kuvaamanne ongelma on muodikkaasti ilmaistuna viheliäinen, ja se pakenee syyllisiä ja tekijöitä. Joku kriitikko voi ajatella, että olette väärässä ja ylireagoitte, ja voi ensimmäisenä kysyä, kuka tätä näivettämistä sitten tekee, miksi tai koska se alkoi? Löytyykö tällaiseen vastaus, edes epätäydellinen osavastaus?

Kriittisen tiedontuotannon edellytysten heikkenemistä on kyllä tutkittu paljon empiirisestikin eri alueilla, joita kirjassa käsittelemme, akatemiasta journalismiin ja kansalaisyhteiskuntaan. Erilaisia leikkausuutisia esimerkiksi valtionhallinnon ja tutkimuslaitosten osalta on näkynyt mediassa useaan otteeseen viime vuosikymmeninä.

Toisaalta toki on osittain myös toimijattomista prosesseista, eikä tällaisten ilmiöiden olemassaolo välttämättä edellytä sormella osoitettavaa tekijää. Kuten kirjan jälkisanoissa todetaan, kyse on pikemmin siitä, että yhteiskunnallisilla kehityskuluilla on taipumus jatkua, ellei niihin aktiivisesti puututa. Kyse ei siis ole niinkään siitä, kuka tekee, vaan miten voitaisiin puuttua.

Yhteiskunnallisilla kehityskuluilla on taipumus jatkua, ellei niihin aktiivisesti puututa. Kyse ei siis ole niinkään siitä, kuka tekee, vaan miten voitaisiin puuttua.

Jatkuvasti tehdään yksittäisiä poliittisia päätöksiä, jotka heikentävät kriittisen tiedontuotannon edellytyksiä. Kirjan alussa mainitaan esimerkkejä, jotka liittyvät lehdistöön ja tutkimustyöhön. Mutta tästäkään näkökulmasta katsottuna ydin ei ole, kuka päätökset tekee, vaan se, osataanko niitä katsoa tiedontuotannon kokonaisuuden näkökulmasta. On helppoa yksittäisen ministeri(ö)n päätöksinä napsia pieniä tai keskisuuria kuluja sieltä täältä, mutta kokonaan toinen asia on, osataanko tällaiset leikkaukset nähdä osana suurempaa kokonaisuutta. Peräänkuulutamme juuri yksittäisten päätösten katsomista osana kriittisen tiedontuotannon edellytysten kokonaisuutta.

Median kulutuksesta ja myös viestinnästä iso osa on siirtynyt 2010-luvun mittaan sosiaaliseen mediaan ja pikaviestimiin, kuten Facebookiin, Whatsappiin, Telegramiin ja Instagramiin. Sosiaalisessa mediassa nousee esiin enemmän näkökulmia ja nopeammin kuin perinteisssä mediassa, eikä välissä ole aikaa vieviä prosesseja tai hierarkioita, ja ”kuka tahansa saa äänensä kuuluviin”. Somen algoritmit eivät ole avoimia, ja ne kohtelevat erilaisia sisältötyyppejä hyvin eri lailla. Lyhyt, tunteita herättävä viraalivideo trendaa, pitkä harmaan sävyjä punnitseva ja syvällinen kirjoitus yleensä ei. Johdannossa kirjoitatte: Vaikka yhteiskunta pursuaa tietoa, monet aiheet jäävät sivuun. Kyse on myös yhteiskunnallisesta vallasta sen suhteen, kuka saa äänensä kuuluviin. On aina näkökulma- ja valtakysymys, millaisia yhteiskunnallisia ongelmia tunnistetaan. Esimerkiksi toimittajille voi olla ammatillisesti helpompaa kirjoittaa teemoista, joista jo valmiiksi puhutaan ja soveltaa näihin teemoihin valmiiksi jaettuja näkökulmia.

Tähän voisi lisätä, että viraaleiksi klikkiautomaateiksi toimiviin audiovisualisiin pätkiin, esimerkiksi pystyvideoihin, voi olla vaikeaa saada mahtumaan mitään kovin syvällistä. Mikä on sisältötyypin merkitys demokraattisen prosessin kannalta välttämättömälle tiedolle? Voiko teidän kirjastanne tehdä viraalin pystyvideon, joka havahduttaa nekin, jotka eivät ole kirjassanne kuvattua ongelmaa huomanneet?

Monimutkaisten ilmiöiden avaaminen esimerkkien kautta vaatii aikaa ja tilaa, siitä ei pääse mihinkään. Erityisesti näin on, kun halutaan osoittaa miten yksittäistapaukset liittyvät kokonaisuuksiin ja nimetä laajempia ilmiöitä. Ei videoissa sinänsä mitään ongelmaa tästä näkökulmasta ole, hankalampaa lienee, että nykyisessä videovirrassa on totuttu parinkymmenen sekunnin videoihin.

Vielä 15 ja 10 vuotta sitten usko someen demokraattisten vallankumousten voimana ja kansalaisjournalismiin alustana oli vahva. 2011 elettiin arabikevättä, josta seurasi demokraattisia vallankumouksia, mutta myös epävakautta. Mikä on muuttunut ajoista, kun arabikevät kukoisti ja somevetoisesta kansalaisjournalismista puhuttiin positiivisesti?

Varmastikin rakenteellinen taso on tullut näkyväksi, some näyttäytyy vähemmän pelkkinä keskustelufoorumeina ja enemmän suurten amerikkalaisten ja kiinalaisten firmojen omistamina, sekä algoritmisesti osin omistajiensa intressejä seuraillen keskustelua ohjaavina välineinä.

Demokratiakäsityksissä ehkä myös korostui jossain vaiheessa jonkinlainen totaalisen deliberaation usko, ajatus siitä, että pelkkä keskusteluja ja ajatusten törmäyttäminen jossain abstraktissa (some)julkisuudessa syventää demokratiaa. Tässäkin näkyy kriittisen tiedontuotannon merkitys: mielipiteetkin aina nojaavat joihinkin yhteiskunnallisen todellisuuden jäsennyksiin ja narratiiveihin, ja ilman erilaisten kriittisten ja tietoperustaisten jäsennysten tuottamista, tällainen pelkkä äänten moninaisuus jää aika ontoksi.

Pohditte myös Alustojen valta-podcastissa, että olemme ehkä nähneet tietoperustaisen politiikanteon huipun. Rakenteita, joissa tutkimustieto voi vaikuttaa, on ajettu alas. Prosessit ja komiteat, jotka ovat tuoneet tutkimuksen ääntä esiin, ovat vähentyneet. Samalla on lisääntynyt tutkijoiden yleinen paine viestiä, eli olla somealustoilla päivystämässä. Demokratian vaatima julkinen tila on siirtynyt yksityisesti omistetuille ja hallituille somealustoille.

Kirjan mukaan yhteiskunnallisten näkökulmien, teorioiden tai tiedontuotannon prioriteettien nouseminen erityisen keskeisinä pidetyiksi faktoiksi on aina poliittinen kysymys ja sen myötä valtakysymys. Jos moninäkökulmaista tiedontuotantoa ei ole, eli jos sitä ei rahoiteta ja yhä harvempi tekee sitä työkseen, syntyy jossain kohtaa myös tiedontuotannon tyhjiö, jota voi täyttää.

Kun tiedontuotannon instituutiot heikkenevät ja moninäkökulmaisuus ehtyy, mitä tulee tilalle ja kenelle agendan luomisen valta siirtyy?

Tosiaan tutkimuksen parissa on havaittavissa jonkinlainen siirtymä vaikuttavuudesta vaikuttavuudeksi kutsuttuun viestinnällisyyteen. Tiedontuotannon instituutioiden heikkeneminen tyypillisesti johtaa yksittäisten yhteiskunnallisten jäsennysten ja narratiivien ylivaltaan ja virkamiesmäisen näennäisesti neutraalin politiikan vahvistumiseen. Ekonomismi vahvistuu, taloustieteellinen ajatustapa kun on hyvä esittämään itsensä neutraalina.

Tilalle tulee myös huonompaa politiikkaa: ilman kriittistä tiedontuotantoa huonot päätökset ja joissakin tapauksissa suoranainen kähmintä voi mennä läpi, koska on vähemmän toimijoita tutkimassa niiden taustoja.

Yksi ilmiö mikä voi myös nousta tilalle, on yllämainittu some-moniäänisyys, jossa varsinaisen pitkäjänteisen tiedontuotannon tilalle tulee paljon erilaista mielipiteiden esittämistä ilman huolellisempaa asioiden tutkimista. Yleisesti yhteiskunnallisesti tärkeät ammattieetokset ja foorumit vähenevät.

Ilman kriittistä tiedontuotantoa huonot päätökset ja joissakin tapauksissa suoranainen kähmintä voi mennä läpi, koska on vähemmän toimijoita tutkimassa niiden taustoja.

Journalismissa on ollut heikkoa lähteidenkäyttöä ja sidonnaisuuksien läpinäkymättömyyttä sen kattavimman moniäänisyyden aikana. Kun ilmoitus tuloja ja tilaajia riitti, ja alueelliset ja poliittiset lehdet olivat voimissaan, hyvillä resursseilla saattoi tehdä myös sekundaa. Resurssit ehkä myös vaikuttivat siihen, kenen asialla mediat olivat. Toisaalta esimerkiksi moniääninen ja myös paikallisesti kattava (puolue)poliittinen lehdistö edusti juuri nimenomaan kaipaamaanne tiedontuotannon näkökulmien moninaisuutta. Vai edustiko, ja oliko ennen paremmin?

Puoluelehdistö oli osa moninaisuutta, ehkei sen ydin muttei myöskään merkityksetön. Se ei välttämättä yksin ollut niinkään olennainen, kun osana politiikan ohjelmatyötä, sen keskustelufoorumina. Puolueiden ohjelmatyö perustui huolellisempaan yhteiskunta-analyysiin ideologisesta katsantokannasta käsin. Puolueiden ajatuspajat yrittivät tässä välissä korvata ohjelmatyön ohenemista mutta nythän niiden rahoitus päätettiin juuri lakkauttaa.

Toisaalta puoluelehdillä on voinut olla erityisiä rooleja. Vihreän Langan lakkautus aiheutti aikanaan paljon puhetta. Konkreettinen seuraus ei liittynyt pelkästään vihreisiin puolueena, vaan siihen, ettei Suomeen jäänyt samanlaista systemaattista ilmastopolitiikan seuraajaa ja jäsentäjää, varsinkaan EU-näkökulmasta.

Käsittelyssä on myös algoritmivetoisen todellisuuden vaikutus demokratiaan ja tiedontuotantoon, tai tiedon leviämismahdollisuuksiin ja somealustojen vaikutus tiedontuotantoon. Demokraattinen prosessi, joka kirjassa esiintyy monessa yhteydessä, ei ole viraalikamaa ja klikkijuttujen lähde. Demokratian kannalta tärkeä journalistinen työ kuten kunnanvaltuuston vahtaaminen ja siitä uutisointi voi olla tylsää lukea ja työlästä tehdä, eikä se ole ennenkään saanut välttämättä tuoreeltaan paljoa lukijoita, vaikka sillä olisi iso merkitys. Sama pätee tutkimukseen. Nykyisin lukijamääriä voidaan mitata ja niillä arvotetaan varsinkin journalismia, mutta klikeillä mitattava kiinnostavuus kiinnostaa muuallakin. Viraalisisältöjä suosivat somealgoritmit pahentavat tätä kierrettä. Somealustat ovat 10-15 vuoden aikana saaneet sääntelemättömästi kehittää itsensä mahdollisimman addiktoiviksi ja viraalisisältöjä suosiviksi. Voidaanko tämä kehitys pysäyttää?

Kyllähän kaikkiin kehityskulkuihin voidaan ainakin vaikuttaa. Esimerkiksi Euroopan unionissa säädettiin edellisen komission aikana monia merkittäviä säädöksiä – kuten digimarkkinasäädös ja digipalvelusäädös – jotka nimenomaan pyrkivät rajoittamaan suurten alustajättien valtaa. Nyt uuden komission aikana keskiöön nousee, miten niitä onnistutaan viemään käytäntöön. Keskeistä näissä säädöksissä oli laajemmin katsottuna se, että ne olisivat olleet täysin utopistisia vielä 2010-luvun alun teknologiaoptimismin aikoihin. Mutta kun maailma muuttui ja nousi uusia tapoja sen ongelmien hahmottamiseen, nousi myös uusia ratkaisumalleja. Näistä kohuista keskeisin oli vuoden 2016 Facebookia riepotellut Cambridge Analytica -skandaali, mutta oli paljon muitakin.

”Tylsä” journalismikin voi saada – ja saakin – uusia muotoja. Mutta toki vallitseva tilanne korostaa myös mm. julkisen yleisradiotoiminnan merkitystä, niin paljon kuin sitä nykyisin kritisoidaankin.

Timo Harjuniemi kirjoittaa, että elintaso- ja elämäntapakuilujen kasvaessa tasapuolisuudesta ja objektiivisuudesta tulee entistä vaikeammin saavutettavia tavoitteita, kun uutismedian kohdeyleisö ei enää istu samassa veneessä. Jos demokratia olisi kriisissä tai menossa kohti sellaista, niin kuinka vahvasti tällaisen kriisin takana on tiedontuotannon moninäkökulmaisuuden näivettymisen ohella muu, tiedontuotannosta riippumaton eriytyminen ja yhtenäiskulttuurin hajoaminen ja luokka- tai varallisuuserojen kasvu?

Ei meidän tarkoituksemme ole tietenkään väittää, että tiedontuotannon edellytysten muutokset selittäisivät yksin demokratian tilan muutoksia. Se mitä yritetämme sanoa, on se, että tähän aspektiin ei ole kiinnitetty riittävästi huomiota demokratiasta puhuttaessa. Luokka- ja varallisuuserot ilman muuta vaikuttavat. Myöskin hiljainen muutos kohti asiantuntijavetoisempaa ekonomistista hallintaa ja yhteiskunnallista todellisuutta, jossa siedetään protestointia entistä huonommin.

Eskelinen, Teppo ja Ylönen, Matti: Tyhmenevä demokratia?, Rosebud, 2024.