Kulttuurilla on myös oikeudellisia ulottuvuuksia. Suomi on ratifioinut ihmisoikeussopimuksia, joihin sisältyy kulttuuria koskevia määräyksiä. Vuonna 1995 toteutetussa perusoikeusuudistuksessa laajennettiin kansallisia kulttuuria koskevia perusoikeuksia. Perus- ja ihmisoikeuksien turvaamana kulttuuri kuuluu jokaiselle. Yksilön kulttuuriset oikeudet sisältävät oikeuden osallistua kulttuuri- ja sivistyselämään, nauttia taiteesta ja kehittää itseään kulttuurin parissa.
Kulttuuriset oikeudet ja kulttuuriala nivoutuvat toisiinsa. Kulttuuriala tekee osaltaan kulttuuristen oikeuksien toteutumisesta mahdollista, ja toisaalta kulttuuristen oikeuksien käyttäminen tukee kulttuurialan toimintaedellytyksiä. Kulttuuripolitiikalla puolestaan luodaan kummallekin suuntaviivoja, joilla voidaan edistää tai estää kulttuurin tekemistä ja kokemista.
Kulttuuriala tekee osaltaan kulttuuristen oikeuksien toteutumisesta mahdollista, ja toisaalta kulttuuristen oikeuksien käyttäminen tukee kulttuurialan toimintaedellytyksiä.
Opetus- ja kulttuuriministeriön vastikään julkaisemassa kulttuuripoliittisessa selonteossa kulttuuri tunnistetaan jokaiselle kuuluvaksi oikeudeksi. Selonteon mukaan kulttuuri luo merkityksellisyyttä ja osallisuutta, ja toimii näin kansaa yhdistävänä voimana. Lopputuotoksena syntyy yhteiskunnallista ja taloudellista arvoa. Samaan aikaan opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalle tehdään huomattavia leikkauksia osana hallitusohjelman julkisen talouden tasapainottamistavoitetta. Leikkausten kohdistuessa esimerkiksi esittävään taiteeseen, museoihin, vapaaseen sivistystyöhön ja liikuntatoimeen, ne kohdistuvat samalla kulttuurisiin oikeuksiin.
Perusoikeuksia koeteltiin virusaikana
Koronavirus haastoi sekä yhteiskuntaa että oikeusjärjestelmää ennakoimattomalla tavalla. Pandemian kaltaisessa kriisitilanteessa lainsäädäntö on keskeinen väline, jolla pyritään hallitsemaan kriisiä ja turvaamaan elämisen edellytyksiä. Lainsäädännön rinnalla viruksen hallinnassa käytettiin suosituksia ja ohjeistuksia.
Poikkeuksellisissakin tilanteissa perus- ja ihmisoikeudet on pyrittävä toteuttamaan niin täysimääräisesti kuin suinkin. Tästä on sallittua poiketa vain säädetyin edellytyksin. Kun noudatetaan muun muassa lailla säätämisen, täsmällisyyden, hyväksyttävyyden ja oikeasuhtaisuuden vaatimuksia, perusoikeuksien sisältöön voidaan tehdä ajallisesti ja sisällöllisesti rajattuja poikkeuksia. Näistä niin kutsutuista yleisistä rajoitusedellytyksistä voidaan poiketa silloin, kun vallitsevat valmiuslain tarkoittamat poikkeusolot. Tällöinkin poikkeamisen perusteista on säädettävä lailla, eikä ihmisoikeusvelvoitteita saa rikkoa.
Perus- ja ihmisoikeuksien täysimääräistä toteuttamista haastettiin rajoitustoimenpiteiden kohdistuessa useisiin perusoikeuksiin ja tilanteen pitkittyessä. Joidenkin oikeuksien rajoittaminen sai enemmän huomiota kuin toisten. Äärimmäisiä esimerkkejä rajoitustoimenpiteistä ovat liikkumisvapautta rajoittanut Uudenmaan sulkeminen sekä vaali- ja osallistumisoikeuksiin kohdistunut kuntavaalien siirtäminen. Ne olivat lopulta yksittäisiä ja hetkellisiä, vaikkakin demokraattisen oikeusvaltion ytimeen kohdistuvia rajoituksia.
Koronapolitiikka oli kulttuuripolitiikkaa
Koronapolitiikka oli tietyiltä osin kulttuuripolitiikkaa, joskaan sitä ei siksi täysin tunnistettu. Kulttuuripolitiikalla puolestaan on ohjaava vaikutus siihen, millä tasolla ja tavalla kulttuuriset oikeudet voivat toteutua. Kulttuurin kannalta kohtalokkaita olivat niin yleisötilaisuuksien kuin tilojen käytön rajoitukset, joita toteutettiin tartuntatautilain nojalla.
Tartuntatautilailla voidaan rajoittaa yleisötilaisuuksia siitä huolimatta, että lakiin liittyy epätäsmällisyyttä. Tartuntatautilaissa ei nimittäin määritellä yleisötilaisuutta, vaan määritelmä pohjautuu kokoontumislakiin. Sen mukaan yleisötilaisuuksia ovat huvitilaisuudet, kilpailut ja näytökset – eli käytännössä erilaiset kulttuuritapahtumat teatterista urheiluun. Kokoontumislaki puolestaan konkretisoi perustuslain turvaamaa kokoontumisvapautta, ei varsinaisesti kulttuurisia oikeuksia. Siitä huolimatta, että tartuntatautilain ja kokoontumislain suhdetta ei ole täsmennetty, tartuntatautilaki mahdollistaa yleisötilaisuuksien kieltämisen, kun yleisvaarallinen tartuntatauti on todettu tai sen esiintyminen on perustellusti odotettavissa.
Väliaikaisessa lainsäädännössä oli erikseen säännökset ravitsemisliikkeille ja muille julkisille tiloille. Tämä mahdollisti sen, että ravitsemisliikkeet saattoivat olla auki tilanteissa, joissa kulttuurin tekemiseen ja kokemiseen tarkoitetut tilat oli suljettava.
Lisäksi tartuntatautilain väliaikaisilla säännöksillä rajoitettiin sellaisten julkisten tilojen käyttöä, joissa voi tehdä ja kokea kulttuuria. Väliaikaisen sääntelyn nojalla saatettiin sulkea muun muassa sisäliikuntatilat sekä tanssimiseen, kuorolauluun, harrastajateatteriin tai muuhun vastaavaan ryhmäharrastustoimintaan käytettävä tilat. Väliaikaisessa lainsäädännössä oli erikseen säännökset ravitsemisliikkeille ja muille julkisille tiloille. Tämä mahdollisti sen, että ravitsemisliikkeet saattoivat olla auki tilanteissa, joissa kulttuurin tekemiseen ja kokemiseen tarkoitetut tilat oli suljettava.
Mitä pandemia toi esiin kulttuurisista oikeuksista?
Yleisötilaisuuksien ja julkisten tilojen käytön rajoittaminen ilmentävät virusajan politiikan kulttuuripoliittista luonnetta, joka avautuu myös oikeudelliseksi kysymykseksi. Kulttuurisia oikeuksia rajoitettiin kautta pandemian. Siitä huolimatta rajoituksia koskevaa lainsäädäntöä valmisteltaessa ja sovellettaessa rajoitustoimenpiteitä ei pidetty kulttuuristen oikeuksien toteutumisen pidäkkeinä.
Rajoitusten perusteet eivät täysin täyttäneet oikeuksien rajoittamisen edellytyksiä. Suhteellisuuden ja hyväksyttävyyden toteutumiseksi olisi pitänyt punnita huolellisemmin rajoitusten suhdetta tartuntariskiin ja tavoitteisiin. Rajoituksia oikeutettiin välttämättömyydellä ja perusteltiin fyysisen terveyden turvaamisella koronavirustartunnalta. Samat argumentit toistuivat lainvalmisteluaineistoissa kautta pandemian ilman, että niiden sisältöä ja merkitystä olisi tilanteen edetessä ja muuttuessa pysähdytty uudelleenarvioimaan.
Toisaalta se, että kulttuuriset oikeudet on kirjoitettu varsin yleisluonteiseen muotoon, jättää niiden toteuttamiselle paljon harkinnan- ja tulkinnanvaraa. Vaikka julkisella vallalla on velvollisuus turvata oikeuksien toteutuminen, turvaamisen tasosta ja tavasta ei ole yksityiskohtaista sääntelyä. Tämä teki tavallaan mahdolliseksi sen, ettei kulttuuristen oikeuksien toteutumiseen kiinnitetty erityisesti huomiota.
Näin syntyy kysymys siitä, ovatko kulttuuriset oikeudet ylipäätään saavuttaneet vakiintunutta ja vakavasti otettavaa asemaa. Ne ovat verrattain nuoria oikeuksia, jotka esimerkiksi lainvalmistelussa tunnistetaan parhaimmillaankin maininnanomaisesti. Kun oikeuksia ei täysin tunnisteta, niiden toteutuminen jää helposti sattumanvaraiseksi.
Oikeuksien toteutumisen kannalta merkitystä on paitsi sillä, miten niiden toteutuminen huomioidaan lakeja valmisteltaessa, myös sillä, miten ne huomioidaan lakeja sovellettaessa ja jälkikäteisen oikeusturvan keinoja on olemassa. Yksilöllä on käytössään hyvin vähän oikeusturvakeinoja sen turvaamiseksi, että kulttuuriset oikeudet käytännössä toteutuisivat.
Yksilöllä on käytössään hyvin vähän oikeusturvakeinoja sen turvaamiseksi, että kulttuuriset oikeudet käytännössä toteutuisivat.
Pohjimmiltaan kulttuuripoliittisetkin päätökset ilmentävät kulloinkin vallalla olevaa ideologiaa. Perus- ja ihmisoikeuksien taustalla on tunnistettavissa hyvinvointivaltiolliseen ideologiaan yhdistyvä yhdenvertaisuuden ja laajan julkisen sektorin ajatus. Nykyinen kulttuuria kurittava leikkauspolitiikka on vieraantumassa tästä ideologisesta perustasta. Tämä on linjassa tutkimusten kanssa, joissa kulttuurin on todettu erkaantuneen sivistyksestä ja muuttuneen kulutustavaraksi, jota voidaan hyödyntää moninaisiin tehokkuus- ja vaikuttavuuspyrkimyksiin.
Kulttuurisia oikeuksia muovaillaan tunnistamattomuuteen saakka
Kulttuuristen oikeuksien näkökulma jäi pimentoon virusajan poliittisessa ja oikeudellisessa todellisuudessa. Pandemia ja siitä toipuminen osoittivat, että kulttuurialaa ja sitä kautta kulttuurisia oikeuksia saadaan muovailtua tilanteen ja tarpeen mukaisiksi. Pandemia-aikana kulttuuria oli verrattain helppoa rajoittaa puutteellisinkin perustein, kun taas sen jälkeen kulttuuri nostettiin huoltovarmuuden ja resilienssin turvaajaksi. Leikkauspolitiikka puolestaan osoittaa, ettei kulttuurialan toimintaedellytysten heikentämistä tunnisteta kulttuuristen oikeuksien heikennykseksi. Kehitys on omiaan erkaannuttamaan kulttuuria sen sivistyksellisistä juurista.
Opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalle kohdistuvat säästöt näyttävät jatkumolta aiempien valintojen muodostamalle, kulttuuria kurittavalle kehityskululle. Kulttuuria arvioidaan enenevästi määrällisin mittarein esimerkiksi hyötyjen tuottamisen näkökulmasta, kuten esimerkiksi museovierailujen hyvinvointivaikutusten mittaaminen euroissa osoittaa. Opetus- ja kulttuuriministeriössä kirjoitetaan toisella kädellä kulttuurin merkitystä ylistävää kulttuuripoliittista selontekoa ja toisella kädellä allokoidaan kulttuuriin leikkauksia.
Kehityskulku näyttää vähitellen tekevän kulttuurisista oikeuksista tunnistamattomia ja saa kysymään, mikä oikeastaan on kulttuuristen oikeuksien sisältö ja merkitys tässä ajassa.
Kehityskulku näyttää vähitellen tekevän kulttuurisista oikeuksista tunnistamattomia ja saa kysymään, mikä oikeastaan on kulttuuristen oikeuksien sisältö ja merkitys tässä ajassa. Niin virusaikana kuin sen jälkeen kulttuuriset oikeudet sivistyksellisenä käytäntönä ovat olleet yhä hankalammin paikannettavissa. Samalla syrjään jää se seikka, että kulttuuriset oikeudet kytkeytyvät sivistyneen, demokraattisen oikeusvaltion ytimeen mittaamattoman arvokkain tavoin.
Kirjoitus on toteutettu strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa JuRe-hankkeessa (Oikeudenmukainen toipuminen pandemiasta? Perustuslailliset oikeudet, legitiimi hallinta ja saadut opit, 345950), joka on osa Pandemics-ohjelmaa.
Lähteet
Jakonen, Olli & Hirvi-Ijäs, Maria (2023) Kulttuurialan pandemiasta toipuminen ja kulttuuripolitiikan muutos Pohjoismaissa. Cupore, Katsaukset.
Jakonen, Olli & Pyykkönen, Miikka (2023) The Politics of Economization of Cultural Policy. The institutional changes in the creative economy discourse and entrepreneurial artists in Finnish cultural policy. Nordisk kulturpolitisk tidsskrift, 26(2), 126–145.
Järvinen, Iina (2023) Itsensä kehittäminen köyhyydessä. Tampereen yliopiston väitöskirjat 825.
Murtoniemi, Kaisa (2024) Kamppailuja kulttuurista. Kulttuurin arvon artikulaatioita 2010-luvun Suomessa. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 135. Jyväskylän yliopisto 2024.
PANDEMICS-ohjelma (2024) Koronapandemian opit: Kohti parempaa kriiseihin varautumista ja kriisinhallintaa. Itsenäisyyden juhlavuoden lastensäätiö sr.
Pulkkinen, Hanna (2024) Kulttuuriharrastamisen koetut vaikutukset 2024. Selvitysraportti. Kansalaisfoorumi.
Stenvall, Jari, Vesala, Paula, Kivilehto, Mirkka, Pöntinen, Sanni & Rönkkö, Kaisa (2024) Jaksakaa vielä. Kulttuuripolitiikkaa korona-ajan Suomessa.
