Vastauksena kulttuurialaa koskeviin mittaviin säästöihin Museovirasto ilmoitti lokakuun lopussa sulkevansa kävijöiltä Seurasaaren ulkomuseon Helsingissä, Hvitträskin ateljeekodin Kirkkonummella, Louhisaaren kartanolinnan ja marsalkka Mannerheimin syntymäkodin Askaisissa sekä Langinkosken keisarillisen kalastusmajan Kotkassa. Marraskuun lopulla Tiede- ja kulttuuriministeriö esitti virastolle miljoonan euron lisärahoitusta. Jos esitys hyväksytään, sulkemisuhan alla olevat kohteet voidaan pitää yleisölle avoinna vuonna 2025. Mitä tämä episodi kertoo kulttuuriperintöön liitetyistä merkityksistä, ja miksi sillä on väliä?
Tapahtumasarja kytkeytyy siihen, miten kansallinen kulttuuriperintö ymmärretään ja mitkä kohteet mielletään itsestään selvästi kuuluvaksi sen osaksi. On helppoa nähdä, että julkiseen keskusteluun nousseet kohteet ovat osa vakiintunutta ja hegemonista kulttuuriperinnön kaanonia, jota australialainen arkeologi Laurajane Smith (2006) on kuvannut ’kulttuuriperinnön auktorisoidun diskurssin’ (authorized heritage discourse) käsitteen avulla.
Auktorisoidun diskurssin mukainen kulttuuriperintö on vanhaa, vakiintunutta, usein monumentaalista ja konventionaalisesti kaunista, sitä tulkitaan kansallisvaltiokeskeisesti ja siinä korostuu konsensusnäkökulma suhteessa menneisyyteen. Seurasaaren, Hvitträskin, Louhisaaren ja Langinkosken sulkemista yleisöltä vastustettiin niin äänekkäästi ja lisärahoitusta löytyi todennäköisesti siksi, että nämä kohteet tunnistetaan kaanoniin kuuluviksi, eikä niihin liity epämukavaa ristiriitaisuutta. Kenties, ja toivottavasti, samanlainen äläkkä olisi noussut, jos Museovirasto olisi ilmoittanut lakkauttavansa vaikkapa kansainvälisemmin profiloituneiden suomalaisten maailmanperintökohteiden, kuten Vanhan Rauman tai Verlan tehdasalueen, hoitoon tarkoitetut avustukset. Mene ja tiedä.
Kulttuuriperintöön liittyy valitettavan usein yhä ajatus pysähtyneisyydestä. Niin myös tuoreeseen keskusteluun kulttuuriperintökohteiden sulkemisesta. Alan vakiintuneiden käytäntöjen ja lukuisten tutkimusten perusteella näin ei kuitenkaan ole. Kulttuuriperintöä suojellaan ja pyritään säilyttämään tuleville sukupolville, mutta passiivisen toiminnan sijaan kulttuuriperinnössä on kysymys kulloisenkin nykypäivän yhteiskunnan aktiivisesta valinnasta muistaa ja hoitaa unohtamisen sijaan.
Passiivisen toiminnan sijaan kulttuuriperinnössä on kysymys kulloisenkin nykypäivän yhteiskunnan aktiivisesta valinnasta muistaa ja hoitaa unohtamisen sijaan.
Kulttuuriperintö ei ole staattista ja ikuista, vaan kaikki, myös arvokkaiksi tunnustetut, kohteet, vaativat säilyäkseen valintoja ja toimia, joilla tuetaan niiden elinkaaren jatkumista. Uudemmassa tutkimuksessa korostetaan kulttuuriperinnön luonnetta aktiivisena prosessina, jossa tunnistetaan, luodaan sekä välitetään arvoja ja merkityksiä. Myös viime vuonna julkaistussa Valtioneuvoston periaatepäätöksessä kulttuuriperintöstrategiaksi (2023) tunnustetaan kulttuuriperinnön muuttuva ja elävä luonne, jossa sen sisältö ja arvot ovat liikkuvia. Tämä muutos syntyy luomisen, arvottamisen ja säilyttämisen, mutta myös luopumisen ja hävittämisen kautta.
Ymmärrettävästi rakennetun kulttuuriperinnön säilyminen vaatii myös rakennusten ja infrastruktuurin jatkuvaa materiaalista ylläpitoa ja hoitoa. Mitä vanhemmasta perinnöstä on kyse, sitä useammin hoitoon kytkeytyy myös siihen vaadittavaa erikoistuvaa osaamista, jota löytyy esimerkiksi restauroinnin ja perinnerakentamisen ammattilaisilta.
Kulttuuriperinnön hoitoon liittyy paljon lakisääteistä viranomaistyötä. Asiantuntijoiden lisäksi myös vapaaehtoisvoimin tehtävä työ edistää monilla tavoin kulttuuriperinnön säilymistä. Yhteisöjen voima näkyy esimerkiksi Adoptoi monumentti –toimintana, jossa oman alueensa kulttuuriperintökohteen hoidosta vastaa sen “adoptoinut” vapaaehtoistaho. Kaikkia kulttuuriperintötyöhön liittyviä tehtäviä ja vastuita ei ole kuitenkaan mahdollista korvata vapaaehtoistyöllä, jonka haasteena on tarjota työn edellyttämää jatkuvuutta.
Kaikkia kulttuuriperintötyöhön liittyviä tehtäviä ja vastuita ei ole kuitenkaan mahdollista korvata vapaaehtoistyöllä, jonka haasteena on tarjota työn edellyttämää jatkuvuutta.
Hoitamattomat ja vailla käyttöä olevat rakennukset altistuvat lähes vääjäämättä ajan myötä erilaisille vaurioille. Tämä ei koske vain historiallisia rakennuksia, joiden rapistumisesta ja lopulta purkamisesta hoidotta jättämisen seurauksena on olemassa lukuisia esimerkkejä eri puolella maatamme ja kansainvälisesti. Myös Venäjä-pakotteiden vuoksi hetkeksi autioituneen Helsingin areenankin pelättiin rapistuvan. Jos 1990-luvulla pystytetyn hallirakennuksen kohtaloksi uhkasi koitua lyhytkin hoitamattomuus, mitkä ovatkaan leikkauksista ja resurssien puutteesta syntyvän korjausvelan ja käyttämättömyyden vaikutukset vanhemmalle rakennetulle perinnölle ja museokohteille?
Tällä hetkellä tilanne vaikuttaa valoisammalta Museoviraston sulku-uhan alle joutuneiden kohteiden osalta, mikäli hallituksen esitys Museovirastolle myönnettävästä lisärahoituksesta hyväksytään eduskunnassa. Museokohteiden sulkupäätösten toteutuessa olisi kuitenkin voitu päätyä tilanteeseen, jossa kulttuuriperinnön säilyminen olisi joutunut aidosti vaakalaudalle, kuten Kansallismuseon intendentti Mikko Teräsvirta totesi kommentoidessaan Seurasaaren sulkemisen seurauksia.
Vuoden jatkoaika keskusteluun nousseille kansallisen kaanonin avainkohteille vaikuttaa tekohengitykseltä. Entä mitä leikkausten paineessa tapahtuu vähemmän tunnetun ja arkisempiin ympäristöihin kytkeytyvän kulttuuriperinnön hoidolle? Kulttuuriperinnön taloudellisia vaikutuksia on viime aikoina alettu nostaa esille enemmän, esimerkiksi liittyen alueiden vetovoimaisuuteen ja kulttuurimatkailuun. Vaikka kulttuuriperinnössä on kysymys ensisijaisesti muista kuin taloudellisista arvoista, taloudelliset argumentit saattavat, kansalliseen kaanoniin tukeutumisen ohella, vedota parhaiten nykyisessä päätöksenteossa.
Vaikka kulttuuriperinnössä on kysymys ensisijaisesti muista kuin taloudellisista arvoista, taloudelliset argumentit saattavat, kansalliseen kaanoniin tukeutumisen ohella, vedota parhaiten nykyisessä päätöksenteossa.
Vaikka ajatus kulttuuriperinnön pysähtyneisyydestä on vanhanaikainen, kulloisenkin kulttuuriperintöpolitiikan vaikutukset ovat pitkäkestoisia. Kulttuuri- ja museoalan leikkausten vaikutuksia tuo esiin myös Museoliitto, jonka lausunnossa hallituksen vuoden 2025 talousarvioesityksestä todetaan leikkausten voivan johtaa jopa kulttuuriperintötoimijoiden toiminnan katkeamiseen, alan työllisyystilanteen heikentymiseen ja esimerkiksi korjausvelan lisääntymiseen. Lausunnon viesti korostaa osaltaan aktiivisuuden ja valintojen roolia kulttuuriperinnön säilymisessä, “sillä päätökset kulttuuriperinnön karsimisesta tai tallentamatta jäämisestä ovat pysyviä”.
Museoviraston sulkemisuhan alla olleista kohteista käyty keskustelu on oiva esimerkki siitä, miten kulttuuriperintöön liitetyt, ja tässä tapauksessa kansalliset, arvot ja merkitykset vaikuttavat kohteiden säilymiseen. Julkisen keskustelun voimaa ei pidä vähätellä. Se osoittaa halua ottaa osaa kulttuuriperintödiskurssiin nostamalla esiin tärkeäksi koettua perintöä.
Myös hiljaisuus on paljon puhuvaa. Kulttuurialan mahdollisilla tulevilla leikkauksilla on inhimillisten, yksilöiden ja yhteisöjen elämille koituvien välittömien vaikutusten lisäksi kauaskantoisia seurauksia kulttuurimme säilyvyydelle ja monimuotoisuudelle. Kuka määrittele ne asiat, joita on tärkeä muistaa ja vaalia myös tulevaisuudessa? Entä millaisilla edellytyksillä hoidamme ja pyrimme säilyttämään yhteistä kulttuuriperintöämme?
Lähteet:
Silverman, Helaine (toim.), Contested Cultural Heritage: Religion, Nationalism, Erasion and Exclusion in a Global World. New York: Springer, 2011.
Smith, Laurajane, Uses of Heritage. Lontoo: Routledge, 2006.
Vahtikari, Tanja, Menneisyyden ja nykyisyyden käsitteellinen ja kokemuksellinen yhteys: kulttuuriperintö lähihistorian tutkimuskohteena ja työkaluna. Lähihistoria vol. 1 (2022/1), 43–66, https://lahihistoria.journal.fi/article/view/125576.
Valtioneuvosto, Valtioneuvoston periaatepäätös kulttuuriperintöstrategiasta 2023–2030. Valtioneuvoston julkaisuja, 2023. https://okm.fi/julkaisu?pubid=URN:ISBN:978-952-383-895-6.
Waterton, Emma. “A More-Than-Representational Understanding of Heritage? The “Past” and the Politics of Affect.” Geography Compass 8, no. 11 (2014): 823–833.
