Kun Venäjä aloitti puolitoista vuotta sitten suurhyökkäyksen Ukrainaan, lännessä ymmärrettiin nopeasti, että ukrainalaiset taistelivat oman itsenäisyytensä ja olemassaolonsa ohella kaikkien länsimaiden puolesta.
Yllä oleva sitaatti Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta (29.3.2023) kiteyttää, millaiseksi lännen[i] asema voidaan nähdä Ukrainan sodan kontekstissa: Ukraina sotii kaikkien länsimaiden puolesta.
Pääkirjoituksesta ei kuitenkaan selviä, mitkä maat kirjoittaja lukee länsimaiksi. Termihän on melko sumea. Voi olettaa, että kirjoittajan mielestä Ukraina sotii ainakin Länsi-Euroopan sekä todennäköisesti myös Etelä- ja Pohjois-Euroopan maiden puolesta, koska niiden ainakin ajatellaan olevan länsimaita. Samoin Yhdysvallat ja Kanadakin käsitettään yleensä länsimaiksi ‒ Yhdysvallat jopa lännen keskukseksi. Hyvällä tuurilla kirjoittaja laskee länteen myös Itä-Euroopan. Ehkä Ukraina sotii myös Etelä-Amerikan maiden ja jopa Australian ja Uusi-Seelanninkin puolesta. Mutta entä ne maat, joita ei määritellä länsimaiksi ‒ kuinka käy esimerkiksi Turkin, Georgian tai Kazakhstanin? Pääkirjoitus ei sitä kerro, eikä muistakaan Aasian maista ole varmuutta, Afrikasta puhumattakaan.
Mitä ovat länsimaat?
Sodassa maailmankuvatkin ovat konfliktissa, ja taistelua käydään myös käsittein. Yksi tällainen käsite on länsi (tai länsimaat): Venäjä on nimennyt lännen Ukrainan sodan syyksi, Ukrainan sanotaan siirtyneen kohti länttä, ja länsi on järjestäytynyt Ukrainan tueksi. Suomikin on kenties vihdoin siirtynyt täysin länteen Nato-jäsenyytensä myötä. Mutta mikä on se länsi – tai ne lännet – joista uutismediassa puhutaan? Milloin ja miten lännestä puhutaan? Näitä kysymyksiä pohdin juuri alkaneessa tutkimushankkeessani Kuviteltu länsi: oksidentalistinen narratiivi suomalaisessa uutismediassa Ukrainan sodan kontekstissa.
Kaikki yhteisöt ovat jossain määrin kuviteltuja, niin myös länsimaat, joka on miljardin ihmisen ja kymmenien maiden heterogeeninen yhteisö, jossa puhutaan kymmeniä kieliä, harjoitetaan erilaisia uskontoja ja eletään monenlaisissa demokratioissa.
Erityisesti kriisien yhteydessä lännellä tarkoitetaan jossain määrin yhtenäistä geopoliittista yhteisöä, jonka vaihtelevassa keskiössä ovat Yhdysvallat, Iso-Britannia, EU ja/tai NATO liittolaisineen.
Läntisiksi kutsuttuja maita myös yhdistävät monet asiat, kuten varallisuus, oikeusvaltioihanne sekä lukuisat poliittiset ja taloudelliset suhteet – ja kollektiivinen identiteetti. Jotkut puhuvat länsimaisesta sivilisaatiosta kun taas joidenkin mielestä valkoinen ihonväri on tärkein länttä yhdistävä tekijä. Erityisesti kriisien yhteydessä lännellä tarkoitetaan jossain määrin yhtenäistä geopoliittista yhteisöä, jonka vaihtelevassa keskiössä ovat Yhdysvallat, Iso-Britannia, EU ja/tai NATO liittolaisineen. Usein länsi on huomattavasti sumeampi käsite, ja on vaikea sanoa, missä lännen ja ei-lännen raja kulkee.
Lännestä kuitenkin puhutaan jatkuvasti tieteessä, journalismissa ja politiikassa ikään kuin kyseessä olisi selkeä, kansallisvaltion tapainen alue. Anna-Kaisa Hiltunen kertoo Ulkopolitiikka-lehdessä, kuinka ”monesti oletetaan, että lukija osaa itse päätellä, mitkä maat kuuluvat länteen”. Länsi muistuttaakin Anthony P. Cohenin (1985, 20‒21) kuvailemia ”hurraa-sanoja”, kuten ”demokratia” tai ”vapaus”, jotka ovat ytimekkäitä ja helposti omaksuttavia, mutta tarpeeksi monitulkintaisia, että niiden taakse voi ryhmittyä erilaisia ihmisiä, jotka ymmärtävät käsitteet jopa vastakkaisilla tavoilla.
Empiirisesti mielekäs puhuminen lännestä onkin, kuten Johanna Vuorelma kuvailee, ”tuskastuttavan vaikeaa”. Tavallaan lännen olemassaolon kannalta tärkeintä onkin itse käsitteen toistaminen: Länsi voi olla kritisoitu tai hajanainenkin, kunhan siitä puhutaan. (Hossein 2024; Jouhki 2016.)
Professori Risto Kunelius (2024) on todennut, kuinka kriisit vahvistavat yhteisöllisyyttä, mutta eivät välttämättä paranna julkista keskustelua. Kuneliuksen havainto näkyy myös oman tutkimushankkeeni keskeisessä hypoteesissa: Ukrainan sota on vahvistanut lännen ykseyttä, mutta myös yhdenmukaistanut ja yksinkertaistanut julkisessa keskustelussa rakentuvaa narratiivia lännestä. Tällä on poliittis-ideologisia seurauksia: Länsi nähdään entistä vahvemmin homogeenisena, monoliittisena ja moraaliyhteisönä, joka on muusta maailmasta uniikki kokonaisuus.
Länsi-narratiivin vahvistuminen pohjautuu osin empiirisen poliittiseen todellisuuteen, mutta myös niin sanottuun oksidentalismiin (occident = länsi), joka on nationalismin kaltainen ajattelu- tai puhetapa. Oksidentalismi muun muassa korostaa tai jopa liioittelee puhujan omaa viiteryhmää, tässä tapauksessa ”länttä”.
Oksidentalismi: länsikeskeinen tapa puhua maailmasta
Länsi voi olla kuviteltu yhteisö, mutta se ei kuitenkaan ole fantasiaa, sillä yleisesti ottaen on empiirisesti mielekästä puhua lännestä yhteisönä ‒ kuinka hajanainen se sitten onkaan. Kuten muiden yhteisöjen kohdalla, lännenkin yhtenäisyys vaatii kollektiivista mielikuvitusta, oksidentalismia, vaikuttaakseen yhtenäiseltä. Oksidentalismi on teoreettinen käsite, joka muistuttaa orientalismia. Kun orientalismissa ”idän kansat” nähdään kollektiivisena Orienttina, oksidentalismissa vastaavanlainen entiteetti on länsi. (Jouhki & Pennanen 2016, 4; O’Hagan 2022; Said 1978.)
Kuviteltu länsi -hankkeessani oksidentalismi tarkoittaa lähtökohtaisesti arvovapaata käsitystä siitä, että erityisesti Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan keskittyneet väestöt muodostavat kulttuurisesti ja poliittisesti erityisen, yhtenäisen ja keskeisen entiteetin nimeltään länsi (tai länsimaat jne.). Arkisemmin: oksidentalismi on uskoa länteen.
Oksidentalismi voi myös olla arvottavaa ja manifestoitua esim. länsivihana, välinpitämättömyytenä länttä kohtaan tai nationalismin kaltaisena ideologiana, joka pitää länttä ylivertaisena sivilisaationa.
Oksidentalismi voi myös olla arvottavaa ja manifestoitua esim. länsivihana, välinpitämättömyytenä länttä kohtaan tai nationalismin kaltaisena ideologiana, joka pitää länttä ylivertaisena sivilisaationa (Bessis 2002; Buruma & Margalit 2004; Murray 2022). Oksidentalismia voi olla lännen sisällä tai sen ulkopuolella. Usein se on lähes huomaamatonta ilmiöiden, arvojen, poliittisten näkemysten, ihmisryhmien tai uskomusten esittämistä länsimaisiksi tai lännelle relevanteiksi. Kutsun sitä banaaliksi oksidentalismiksi, joka muistuttaa Michael Billigin (1995) ajattelussa keskeistä banaalin nationalismin käsitettä. Banaali oksidentalismi on ”viileä”, arkipäiväinen ja jopa tiedostamaton tapa, joka muistuttaa yleisöjä lännestä.
Banaali oksidentalismi toimii kuin small talk, faattisesti. Kun vaikkapa työpaikan käytävällä tapahtuva satunnainen jutustelu vailla erityistä informaatiosisältöä vahvistaa yhteisöllisyyttä, tekee länsimaista puhuminen samoin. Länsipuhe on toki usein informatiivista ja todenmukaista, mutta toisinaan – tahattomasti tai tarkoituksellisesti – itsetarkoituksellista länsi-keskeisyyttä. (Billig 1995; Jouhki 2016, 40–41; Malinowski 1923, 315.)
Jos esimerkiksi kuvailen kuluvaa päivääni kertomalla, kuinka kirjoitan tekstiä länsimaiseen Alusta!-julkaisuun länsimaisen yliopistoni käyttööni antamalla länsimaisella tietokoneella, puhun totta, mutta omituisesti toimintani länsimaisuutta painottaen. Paitsi, jos haluan jostain syystä vahvistaa ajatusta siitä, että on olemassa länsimaisia (ja loogisesti myös ei-länsimaisia) asioita.
Länsikeskeisyys organisoi ja kiteyttää todellisuutta ja helpottaa näin kielenkäyttöä. Toisaalta käsitteen löyhä käyttö voi turhaan uusintaa sosiaalista kategoriaa, johon se viittaa. Jos esimerkiksi pääkirjoituksessa OECD:tä kuvaillaan ”läntisten teollisuusmaiden järjestöksi”, vaikka viidesosa OECD:n jäsenistä ei ole ns. länsimaita, voi lukija saada turhan länsi-keskeisen kuvan järjestöstä. Tai jos toimittaja-tutkijan mielestä digitaalisuus ”muokkasi tiedonvälitystä länsimaisissa yhteiskunnissa peruuttamattomasti” (Seuri 2024, 49), herää kysymys, eikö se tehnyt samoin muissa yhteiskunnissa.
Tällaiset lausumat vahvistavat länsi-kategoriaa, mutta virheellisen yleistävästi tai poissulkevasti. Ilmiötä voi verrata vaikkapa sukupuolikategorioiden käyttöön, joka on usein mielekästä (esim. ”naisten yleisin syöpä on rintasyöpä”), mutta toisinaan vahvistaa sukupuolten eroja turhaan (esim. ”tiedemies”).
Julkisessa keskustelussa länsi-keskeisyys voi toimia poissulkevasti myös niin, että lännen – ja vain lännen – koetaan olevan tiedostava, kollektiivisesti vastuussa monista asioista tai ylipäätään ainoa relevantti toimija. Esimerkiksi, jos mediassa mietitään, ”miten länsi voi auttaa Afganistaniin jääviä naisia” tai kerrotaan, kuinka Valko-Venäjän ”opposition edustajat herättävät länsimaissa sympatiaa”, voi kriittinen lukija kysyä, eikö lännen ulkopuolella ole elämää tai ajattelua – tai mitään väliä.
Ukrainan sodan uutisointia koskevan Kuvitelu länsi -tutkimushankkeen aineistossa on paljon sisältöjä koskien lännen – ja ikään kuin vain lännen – kykyä, velvollisuutta ja moraalia tukea Ukrainaa. Osin tällaiset länsi-painotukset ovatkin mielekkäitä, reaalipoliittisista syistä. Toisinaan taas oksidentalistinen narratiivi ylikorostaa lännen eksistentiaalista erityisasemaa Ukrainan suhteen. Tällöin lännen toimijuus ja olemus voivat saada normatiivisempia piirteitä, ja julkinen keskustelu lännestä voi yhdenmukaistua tai rajoittua.
Oksidentalismin kolmijako ohjaa analyysia
Olen hahmottanut oksidentalistisesta narratiivista kolme yleistä muotoa, joita hankkeessa erityisesti analysoidaan. Kutsun niitä tässä poissulkevaksi, yleistäväksi ja sisällölliseksi oksidentalismiksi.
Poissulkeva oksidentalismi käsittelee ilmiöitä ikään kuin ne olisivat vain länttä koskevia. Esimerkiksi presidentti Sauli Niinistön tiedostustilaisuudessa (24.2.2022) toimittaja totesi, että ”koko läntinen maailma on tuominnut Venäjän hyökkäyksen”. Niinistö korjasi toimittajan poissulkevaa oksidentalismia vastaamalla: ”Ehkä maailma on tuominnut.” Poissulkevaa oksidentalismia voi havainnollistaa myös naiivilla esimerkillä: Jos oppikirjassa lukisi ”Länsimaat kiertävät auringon ympäri kerran vuodessa”, olisi se totta, mutta ilmaisu olisi erikoisen poissulkeva. Poissulkeva oksidentalismi on julkisessa keskustelussa ja tieteessä yleistä, mutta se näyttäisi olevan vain harvoin problematisoitua.
Yleistävässä oksidentalismissa muutama maa tai toimija edustaa koko länttä. Esimerkkinä voi mainita uutisen, jossa kerrottiin USAn, Iso-Britannian, Ranskan ja Jordanian antamasta sotilaallisesta avusta Israelille. Maista USA, Iso-Britannia ja Ranska määritellään yleensä länsimaiksi, mutta Jordaniaa ei. Länsimaita puolestaan on kymmeniä, mutta uutisen mukaan kysymys on siitä, että ”länsi suojelee” Israelia. Yleistys on mittava, mutta ei ollenkaan epätavallinen, sillä toisinaan jo yhden länsimaisen valtion toiminta voidaan yleistää (koko) lännen toiminnaksi. Esimerkiksi eräässä Iltalehden uutisessa USAn propagandatoimet yleistettiin ”länsimaiden” toiminnaksi.
Myös yleistävä oksidentalismi on tavallista, joskin havaintojeni mukaan problematisoidumpaa kuin poissulkeva oksidentalismi, mikä johtunee siitä, että ihmiset ovat verrattain herkkiä tunnistamaan liiallisia yleistyksiä.
Esimerkiksi Venäjän käsitys lännestä ei selvästikään ole sama kuin ukrainalaisten tai Nato-Suomen länsi, vaikka ne limittyvätkin monin tavoin.
Sisällöllinen oksidentalismi puolestaan luonnehtii länttä eli informoi siitä, mitä tai millainen länsi on. Esimerkiksi Venäjän käsitys lännestä ei selvästikään ole sama kuin ukrainalaisten tai Nato-Suomen länsi, vaikka ne limittyvätkin monin tavoin. Sisällöllinen oksidentalismi kuvaa esimerkiksi sitä, mikä on se länsi, johon Ukraina haluaa, mitä länttä Venäjän mediassa kritisoidaan tai mihin länteen Suomi on vihdoinkin liittynyt täysivaltaisena jäsenenä. Se on toisinaan implisiittistä ja vaatii tutkijalta tulkintaa, mutta usein myös hyvin eksplisiittistä, kuten kolumnissa, jossa Jari Ehrnrooth kertoo, kuinka ”individualistinen länsimainen kulttuuri on jo voittanut kollektivistiset idän kulttuurit”.
Kolmesta oksidentalismin muodosta sisällöllinen oksidentalismi on julkisessa keskustelussa eniten problematisoitua. Silti määrittelyjä lännestä harvoin haastetaan puhumattakaan niiden debatoinnista. Sisällöllistä oksidentalismia kyseenalaistetaan käsitykseni mukaan useimmiten silloin, kun sitä harjoittaa taho, jota ei pidetä länsimaisena.
Miksi uutismedian länsi-narratiiveja on tärkeää tutkia?
Länsimaita koskeva uutisointi on usein informatiivista, kriittistä ja tarkkaa, mutta toisinaan perusteettoman länsi-keskeistä, mikä vahvistaa mielikuvia maailman jakautumisesta länteen ja ”ei-länteen”. Tällainen globaali dikotomia ei lähtökohtaisesti ole haitallinen, joskin turhat sosiaaliset kategorisoinnit ovat taipuvaisia vahvistamaan perusteettomasti hierarkioita, vastakkainasettelua ja yhteisöllisiä normeja.
Uutismedian vahvistamassa länsi-yhteisöllisyydessä ei sinänsä ole mitään uutta, sillä kaikenlaiset yhteisökeskeiset narratiivit ovat universaaleja ja ne vahvistuvat erityisesti kriisien aikana. Voidaan myös ajatella, että geopoliittisessa mielessä kriisitilanteessa on lännen (mutta myös sen vastustajien) kannalta hyödyllistä, että länsi koetaan ja kerrotaan yhtenäiseksi eikä sitä problematisoida.
Toisaalta problematisoimattoman länsipuheen vaarana on suuren mittakaavan poissulkeva ja vain ”omia” suosiva heimoideologia. Samoin liiallinen, epätarkka ja perusteeton länsipuhe voi vaikuttaa lännen ulkopuolisiin länsikuviin vääristävästi esimerkiksi tukemalla käsityksiä lännen ylemmyydentunnosta ja poissulkevuudesta, mutta myös lännen erinomaisuudesta. Tämä taas voi tehdä lännestä kaukaisen, saavuttamattoman, utooppisen – mutta myös vihattavan – yhteisön.
Länsipuheen problematisointi onkin tieteellisesti, journalistisesti ja poliittisesti tärkeää, jos oletetaan, että kielenkäytön ihanteena on se, että käsitteet vastaavat todellisuutta mahdollisimman tarkasti ja neutraalisti.
Länsipuheen problematisointi onkin tieteellisesti, journalistisesti ja poliittisesti tärkeää, jos oletetaan, että kielenkäytön ihanteena on se, että käsitteet vastaavat todellisuutta mahdollisimman tarkasti ja neutraalisti. Erityisen tärkeää se on, jos pyrkimyksenä on välttää turhaa vastakkainasettelua. Toisin sanoen: on hyviä syitä puhua lännestä tarkasti ja todenmukaisesti – myös kriisien aikana. Tässä mielessä lännestä ei tulisi myöskään puhua turhaan.
Samoin kuin sukupuolta, kansallisuutta, uskontoa tai etnisyyttä turhaan korostavia narratiiveja on jo pitkään problematisoitu, on länsi-narratiiviakin syytä problematisoida. Nykyään ei juurikaan raportoida, mitä ”naiskansanedustaja” sanoi, mitä ”tiedemies” sai selville tai liitetä attribuutteja ”muslimi” tai ”maahanmuuttaja” puheenaiheena oleviin henkilöihin, jos ne eivät käsiteltävien asioiden kannalta ole oleellisia. Näin on pyritty välttämään turhaa sosiaalisten kategorioiden käyttöä, mutta myös turhaa sukupuolittunutta, etnistä tai muuta kehystämistä.
Samainen kriittinen asenne lännen kohdalla on toistaiseksi ollut huomattavasti vähäisempää. Länsi otetaan yhä annettuna.
[i] Kirjoitan tässä tekstissä käsitteet länsi ja länsimaat konvention mukaisesti pienellä alkukirjaimella, vaikka niihin voisi suhtautua myös erisniminä (esim. Korhonen 2016).
Jukka Jouhki on yhteiskuntatutkimuksen yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa, kulttuuriantropologi ja etnologian dosentti. Jouhki on vastaava tutkija Helsingin Sanomain Säätiön rahoittamassa Kuviteltu länsi -hankkeessa (2025‒2026).
Lähdeviitteet
Anderson, Benedict 1983. Imagined Communities. Reflections on the Origin and Spread of Nationalism. Lontoo: Verso.
Appadurai, Arjun 1996. Modernity at Large: Cultural Dimensions of Globalization. Minneapolis: University of Minnesota Press.
Bessis, Sophie 2002. Western Supremacy: The Triumph of an Idea. Lontoo: Zed Books.
Billig, Michael 1995. Banal Nationalism. Lontoo: Sage.
Buruma, Ian & Avishai Margalit 2004. Occidentalism: The West in the Eyes of Its Enemies. New York: The Penguin Press.
Cohen, Anthony P. 1985. Symbolic Construction of Community. Lontoo: Routledge.
Jouhki, Jukka 2016 Global Issues, Western Foci: Banal Occidentalism in a Finnish Newspaper. Suomen Antropologi: Journal of the Finnish Anthropological Society 41 (2).
Jouhki, Jukka & Henna-Riikka Pennanen 2016. Images of the West: Exploring Occidentalism. Suomen Antropologi: Journal of the Finnish Anthropological Society 41 (2).
Korhonen, Pekka 2016. Länsi Aasiasta katsottuna. Teoksessa: J. Jouhki & H.-R. Pennanen (toim.) Länsi: Käsite, kertomus ja maailmankuva. Helsinki: SKS.
Kunelius, Risto 2024. Puheenvuoro Helsingin Sanomain Säätiön seminaarissa ”Puhe siirtyi sotaan – mikä on median rooli” 14.3.2024.
Malinowski, Bronislaw 1923. Supplement I. The problem of meaning in primitive languages. Teokssa: C. K. Ogden & I. A. Richards (toim.), The Meaning of Meaning. A Study of the Influence of Language Upon Thought and of the Science of Symbolism. New York: Harcourt, Brace & World.
O’Hagan, Jacinta 2002. Conceptualizing the West in International Relations Thought: From Spengler to Said. New York: Palgrave.
Said, Edward 1978. Orientalism. New York. Pantheon Books.
Seuri, Olli 2024. Objektiivisuus on kuollut, kauan eläköön objektiivisuusihanne! Niin & Näin 31 (2).
