Vaikka tragedia taidemuotona voi olla monelle etäinen, kyseiset retoriset keinot ovat jokaiselle kansalaiselle ja kansakunnalle yllättävän ja pelottavankin läheisiä. Jotta saadaan esimakua asian tuttuudesta, aloitan lainaamalla otteita viimeaikaisista julkisista tai julkiseksi tehdyistä kommenteista:
”Kansakunnan henkisen tasapainon riippuminen keittokinkusta olisi tarpeeksi traagista jo itsessään, mutta erityisen irvokasta siitä tekee ajoitus. Kun suomalaiset vielä käsittelivät gotleria koskevia tunteitaan, Azerbaidžanin Bakussa kokoonnuttiin YK:n ilmastokokoukseen. Se alkoi synkissä merkeissä.”
(Tuija Siltamäen kolumni, YLE, 20.11.2024)
”Poika kertoi toistuvasti, että hän koki olevansa kiusattu. Hän ei kuitenkaan ollut kertonut kiusaamisesta kenellekään. Tekopäivänä käydyn kuulustelun päätteeksi poliisi kysyi vielä pojalta, mitä tämä ajattelee ihmisen kuolemisesta.
– Traagista välillä, mut mä en oikeestaan osaa sanoo.”
(”Se ei mee yhtään niin kuin elokuvissa”, kuvaili Viertolan koulusurmaaja poliisille sitä, miltä ampuminen tuntui, YLE, 24.10.2024)
”Gnistanin omistaja sai ikävän syntymäpäivälahjan: ”Koko seuraa koskeva tragedia””
(Helsinkiläisen jalkapalloseuran stadionin paloa koskevan uutisen otsikko, HS 13.7.2024)
”Israelin pääministeri Benjamin Netanyahu tunnusti maanantaina tapahtuneeksi ”traagisen virheen” sen jälkeen, kun Israelin isku Rafahiin eteläisessä Gazassa oli sytyttänyt tuleen telttaleirin, jossa majoittui siirrettyjä palestiinalaisia ja jossa paikallisten viranomaisten mukaan kuoli ainakin 45 ihmistä.”
(Benjamin Netanyahu, PBS News 27.5.2024, tekijän suomennos)
”Tulevatko ukrainalaiset selviämään ilman kongressin tukea? Tottakai, mutta eivät kaikki. Ja jos ymmärrämme tämän hinnan ja jos maailma siihen valmis niin ok, tulette näkemään sen. Mutta se on tragedia. Se tulee olemaan tragedia meille kaikille, ei vain Ukrainalle ja ukrainalaisille vaan koko Euroopalle.”
(Volodymyr Zelenskyi, First Channel News 23.2.2024, tekijän suomennos)
”Ja tietenkin meidän pitäisi miettiä, miten tämä tragedia saataisiin loppumaan.”
(Vladimir Putin, MTV uutiset, 22.11.2023)
Tragedia julkisessa puheessa
Kansalaisilla, journalisteilla kuin huippupoliitikoillakin näyttää olevan yhteinen ymmärrys siitä, millaiset tapahtumat voidaan katsoa ja kokea ”traagisiksi” ja joita siksi voidaan kutsua ”tragedioiksi”. Tätä teatterista peräisin olevaa termiä käytetään taajaan teatterin ulkopuolella, tiedotusvälineissä ja politiikassa. Mutta mitä se tarkoittaa näissä yhteyksissä ja onko sillä enää mitään tekemistä teatterin kanssa? Kun Vladimir Putin kutsuu Venäjän hyökkäystä Ukrainaan ”tragediaksi” tai Volodymyr Zelenskyi sodan aiheuttamaa tuhoa ”tragediaksi”, he puhuvat samasta tapahtumasta, mutta puhuvatko he samasta tragediasta? Tuskin. Mutta jos näin ei ole, missä ero heidän tragediakäsityksissään piilee? Ja mitä merkitystä tuolla erolla ylipäätään on?
Vaikka tragediat perustuvat alun perin kreikkalaisiin taruihin eli myytteihin, on mitä ilmeisimmin totta, että tragedian esimerkkiin vedotaan julkisessa puheessa tiettyjä retorisia tarkoitusperiä silmällä pitäen. Ukrainan tai Gazan sotaa perustelevan retoriikan suhteen on helppo yhtyä toimittaja Natalie Sauerin tarkkanäköiseen analyysiin aiheesta:
”Ukrainan sodan kutsuminen ”tragediaksi” suojelee sen tekijöitä syyllisyydeltä ja vastuulta […]
Nykypolitiikassa tragediaan vetoamisella on valitettava vaikutus siihen, että se peittää niiden tekijöiden vastuun, jotka aiheuttavat epäoikeudenmukaisuutta ja inhimillistä kärsimystä pahantahtoisesti ja tarkoituksellisesti. […]
[O]n parasta pitää mieli kirkkaana ja käyttää tarkkaa sanastoa: Venäjä on syyllistynyt hyökkäykseen, ja sen joukot jatkavat julmuuksia Ukrainassa. Kansakunnan vastuuta näistä rikoksista ei pidä piilottaa ”tragedian” leiman taakse.”
(Sauer, The Conversation, 5.10.2023, tekijän suomennos).
Mutta vaikka poliitikkojen tragediaretoriikka onkin usein kaksinaamaista tai tekopyhää, se ei vielä selitä sitä, miksi tragediaan niin kernaasti vedotaan. Syynä täytyy olla tuon termin ja ilmiön erityinen tapa vangita kuvittelukykymme ja herättää tunteita, eli syy on tragedian dramaturgiassa. Politiikkaa nimitetään usein teatteriksi eikä syyttä: poliittinen puhe turvautuu retorisisiin keinoihin, joiden tarkoitus on dramatisoida käsiteltäviä asioita, eli loihtia kuvittelukykyämme puhuttelevia tunnevoimaisia mielikuvia. Tragediapuhe on tässä suhteessa kuitenkin paradoksaalista: samalla kun se tunnustaa teatterillisen lähtökohtansa, se kieltää sen: tämä asia on vakava, eikä vakavilla asioilla ole leikkimistä.
Vaikka poliitikkojen tragediaretoriikka onkin usein kaksinaamaista tai tekopyhää, se ei vielä selitä sitä, miksi tragediaan niin kernaasti vedotaan. Syynä täytyy olla tuon termin ja ilmiön erityinen tapa vangita kuvittelukykymme ja herättää tunteita, eli syy on tragedian dramaturgiassa.
Vakava sävy juontuu lähtökohtaisesti tragedioiden aiheesta. Sanakirjamääritelmän mukaisesti tragedia on ”draaman laji, joka käsittelee vakavasti ja arvokkaasti surullisia tai kauhistuttavia tapahtumia, jotka kohtaavat sankarillisia yksilöitä tai ovat heidän aiheuttamiaan.” (Encyclopedia Britannica, poimittu 29.11.2024, tekijän suomennos)
Määritelmä on kiinnostava, koska se sisältää kriittisen eron, johon jatkossa tarkoitukseni on pureutua: traagiset tapahtumat joko ”kohtaavat sankarillisia yksilöitä tai ovat heidän aiheuttamiaan”, mikä ei ole suinkaan sama asia. Alustavasti voisi todeta, että ensimmäisessä tapauksessa tragedia on jotakin katastrofaalista mutta väistämätöntä ja siksi kohtalokasta kokijoilleen. Kun taas toisessa tapauksessa tragedia olisi voitu välttää, jos olisi toimittu toisin, jolloin tragedia onkin viime kädessä enemmän oppimisen kuin kärsimisen asia. Samaan termiin kätkeytyy siis kaksi hyvin erilaista ja keskenään yhteensopimatonta käsitystä. Seuraavassa pyrin tarkastelemaan tämän yhteensopimattomuuden aatehistoriallisia juuria sekä sen eri aikoina saamia poliittisia merkityksiä.
Uhritragedian synty
Molemmat mainitsemani tragediakäsitykset kytkeytyvät tragedian keskeisen tunnevaikutuksen, traagisen puhdistumisen eli katharsiksen tulkintaan. Idea on peräisin Aristoteleen Runousopista:
”Tragediassa kuvataan merkityksellisen toiminnan kokonaisuutta, joka on sopivan mittainen. Sen kullakin osalla on kielellisesti sulava muotonsa. Toimintaa ei kerrota vaan se esitetään. Myötätunnon ja kauhunsekaisen pelon myötä tragedia saavuttaa näiden tunnetilojen puhdistuksen [katharsis].” (Aristoteles, Runousoppi, 1449b)
Puhdistumisen kohteena on siis kaksi tunteen lajia, myötätunto ja kauhu (eleos kai fobos). Mutta miksi juuri ne, miksi ne pitää puhdistaa ja mikä tragediassa ne puhdistaa? Tähän Aristoteles ei anna selkeää vastausta. Epätietoisuus avaa tien eriäville tulkinnoille, ja näiden tulkintojen välisestä kiistasta ja poliittisista seuraamuksista on nyt kysymys.
Kreikkalaisten tragedioiden dramaturgiset rakenteet ovat moninaisia, ja vaikka filosofit ovat Aristoteleesta lähtien yrittäneet luoda mallia ihanteellisesta tragediasta, eri tragedioille ei ole mahdollista osoittaa muita kuin temaattisia yhtäläisyyksiä. Kreikkalaiset tragediat käsittelevät voimakkaita henkilöitä, myyttisiä hallitsijoita, heidän juonittelujaan, virheitä ja mielivaltaisuuksia, jotka johtavat turmiollisiin seurauksiin, toisin sanoen piirteitä, jotka sisältyvät termiin hybris, eli ihmisyksilöiden tai -yhteisöjen taipumukseen ylittää terveelliset rajansa. Kreikkalaisessa kaupunkivaltiossa tragediat ja vuosittaiset tragediajuhlat toimivat sisäisenä kriittisenä demokraattisena instituutiona, joka herätti kansalaisten tietoisuuden heidän kollektiivisen olemassaolonsa hauraista reunaehdoista.
Kreikkalaisessa kaupunkivaltiossa tragediat ja vuosittaiset tragediajuhlat toimivat sisäisenä kriittisenä demokraattisena instituutiona, joka herätti kansalaisten tietoisuuden heidän kollektiivisen olemassaolonsa hauraista reunaehdoista.Tragedian voidaan tässä mielessä katsovan edistäneen demokraattisia ihanteita kaupunkivaltion sisällä. (Wiles 2024) Kuitenkin tuo taidemuoto ajautui ennen pitkää ristiriitaan valtion virallisen ideologian kanssa, joka ajoi kaupunkivaltion etua suhteessa ulkoisiin kilpailijoihinsa ja korosti sotilaallisia hyveitä.
Tragedian voidaan tässä mielessä katsovan edistäneen demokraattisia ihanteita kaupunkivaltion sisällä. (Wiles 2024) Kuitenkin tuo taidemuoto ajautui ennen pitkää ristiriitaan valtion virallisen ideologian kanssa, joka ajoi kaupunkivaltion etua suhteessa ulkoisiin kilpailijoihinsa ja korosti sotilaallisia hyveitä. Syntyi uudenlaisia eettisiä ja esteettisiä ihanteita, jotka olivat lopulta yhteensovittamattomia tragedian luonteen kanssa. Tämän uuden poliittisen ”est-etiikan” varhaisena ilmentymänä tunnetaan länsimaisen retoriikan yksi tunnetuimmista puheista, Perikleen hautajaisoratorio, jossa sotapäällikkö lohduttaa peloponnesolaissodassa kuolleiden nuorukaisten omaisia vetoamalla Ateenan katomattomaan kunniaan, joka korvaa heidän surunsa.
”Uhratessaan henkensä yhteisen menestyksen puolesta he voittivat itselleen lakastumattoman maineen ja kaikkein ihanimman haudan – en tarkoita sitä, jossa he lepäävät, vaan sitä, jossa heitä muistetaan aina, kun sanat tai teot tarjoavat siihen tilaisuutta […] Siitä syystä en surkuttele näiden kaatuneiden täällä läsnä olevia vanhempia, vaan koetan pikemmin heitä lohduttaa” (Thukydides 1964, Peloponnesolaissota, II.43)
Näillä sanoilla ja riveillä Perikles tulee hahmotelleeksi dramaturgisen mallin, joka on iskostunut syvälle länsimaiseen ajatteluun ja kokemukseen ja joka aktivoituu yhä uudelleen sopivan tilaisuuden tullen, esimerkiksi kun pyhäinpäivänä vierailemme sankarihaudoilla.
Kyseisen dramaturgian mukaan yksilön, tässä tapauksessa erityisesti sotilaan ruumiillinen kärsimys ja kuolema muodostaa uhrin, jonka avulla eloon jäänyt poliittinen yhteisö lunastaa vapautensa ja menestyksensä. Uhrin myötä yhteisö jää moraaliseen velkaan sankareilleen, joista tulee kansallisen kultin kohteita.
Länsimaisen draaman historiassa sankarikuoleman kaltaisen uhrautumisen herättämä emotionaalinen kohotus on toistuvasti haastanut ajatuksen traagisesta katarsiksesta ja pyrkinyt korvaamaan sen.
Länsimaisen draaman historiassa sankarikuoleman kaltaisen uhrautumisen herättämä emotionaalinen kohotus on toistuvasti haastanut ajatuksen traagisesta katarsiksesta ja pyrkinyt korvaamaan sen. Ensimmäisenä idean muotoili filosofisesti Platon, joka suhtautui aikansa tragediantaiteeseen karsaasti nimenomaan sen valtio-opillisesti yhteensopimattomien ja häiritsevien piirteiden vuoksi. Korjatakseen tilanteen hän esitteli dialogeissaan uudenlaisen filosofisen sankarin, Sokrateen, ja hänen kauttaan myös uudenlaisen tulkinnan traagisesta puhdistumisesta. Idea perustellaan dialogissa Faidon, joka käsittelee filosofisankarin kuolemaa, eli hänen vapaaehtoisesti suorittamaansa itsemurhaa opetuslastensa ympäröimänä. Filosofin tyyni tapa kohdata kuolemansa herättää hänen opetuslapsissaan uudenlaisia, outoja tunteita:
FAIDON: ”Siksi en lainkaan tuntenut sääliä, kuten olisi kai ollut luonnollista, kun olin todistamassa näin surullista tapahtumaa. […] Kun sen sijaan ajattelin, että Sokrates tulisi pian kuolemaan, minut valtasi aivan kummallinen tunne, ihmeellinen sekoitus mielihyvää ja surua. Me kaikki läsnäolijat jouduimme tämäntapaiseen mielentilaan […]. (Platon 1999, Faidon, 59a)
Myöhemmin samassa dialogissa outojen ristiriitaisten tunteiden syyksi osoittautuu aavistus sielun vapautumisesta ruumiin kahleista:
”Eikö puhdistuminen ole juuri sitä […] että eristää sielun ruumiista niin tarkoin kuin suinkin ja totuttaa sen vetäytymään itseensä muusta erilleen, ja elämään mahdollisuuksiensa mukaan nyt ja tulevassa elämässä vain yksinään, vapaana ruumiista, aivan kuin se olisi vapautunut kahleista?” (Mt., 67c–d)
Platonin aikaan tällä uudella affektiivisella ja metafyysisellä kokemuksella ei ollut vielä nimeä. Myöhemmin, niin kutsutun Pseudo-Longinoksen laatiman tutkielman ansiosta, sitä on totuttu kutsumaan ”yleväksi” eli subliimiksi, ja siitä lähtien se on ollut yksi länsimaisen estetiikan perusperiaatteista. O.E. Tudeerin ikivanhassa suomennoksessa termiin viitataan adjektiiveilla ”korkea” tai ”suuri”:
”Se näet mikä on suuren suurta, se ei johda kuulijoitaan mihinkään mielipiteeseen, vaan saa heidät haltioitumaan; ja kaikkiallahan se, mikä herättää ihmettelyä, järkyttävällä voimalla voittaa sen, mikä pyrkii vaikuttamaan mielipiteeseen taikkapa viehättämään. Sillä mielipiteen omaksuminen oon enimmäkseen omassa vallassamme, vaan suuruudella on vastustamaton valta ja voima, ja se laskee jokaisen kuulijan herruutensa alaiseksi” (Pseudo-Longinos 1918, Korkeasta tyylistä, I.4.)
Ylevän skenaarion mukaan päähenkilön fyysinen kärsimys ja kuolema kääntyy jonkin ideaalisen järjestyksen tai moraalisten periaatteiden voiton negatiiviseksi ilmentymäksi samalla, kun se herättää mielikuvia tuonpuoleisesta sovinnosta tai pelastuksesta.
Mikä on ylevän kohotuksen suhde traagiseen katarsikseen? Länsimaisessa draamassa ja estetiikassa nämä kaksi tunnetta on usein samaistettu. Tulkintaa on edistänyt kreikkalais-kristillinen tradition omaksuma dramaturginen rakenne, jota olen kutsunut ”yleväksi skenaarioksi”. Ylevän skenaarion mukaan päähenkilön fyysinen kärsimys ja kuolema kääntyy jonkin ideaalisen järjestyksen tai moraalisten periaatteiden voiton negatiiviseksi ilmentymäksi samalla, kun se herättää mielikuvia tuonpuoleisesta sovinnosta tai pelastuksesta. Kysymys on siis ennen kaikkea mielen sisäisestä kuvitelmasta, jonka tietynlainen tapahtuma herättää kun sitä tarkastellaan esityksenä ja jolla ei ole välttämättä mitään tekemistä kärsijän tai esittäjän oman kokemuksen kanssa. Varhaisten kristittyjen kokema vaino ja Kristuksen esimerkkiä seuraavat marttyyrikuolemat olivat omiaan vahvistamaan tätä tulkintaa. Kirkkoisä Tertullianuksen (160–220 jaa.) seurakuntalaisilleen esittämä vetoomus välttää syntisiä roomalaisia sirkushuveja eli ”spektaakkeleita” on kuuluisa:
”Tarjoaahan usko meille paljon enemmän, paljon väkevämpää; onhan meillä lunastuksen kautta tarjottuna aivan toisenlaisia iloja; atleettien asemasta on meillä marttyyrimme; jos tahdomme verta niin meillä on Kristuksen veri… Mutta mikä meitä odottaakaan hänen palaamisensa, hänen riemuvoittonsa päivänä!” (Tertullianus: De spectaculis. Lainattu teoksesta Friedrich Nietzsche 1969, Moraalin alkuperästä, I.15.)
Sama skenaario elää myöhemmin keskiaikaisissa passioissa samoin kuin barokin ajan murhenäytelmissä, joissa monesti herkutellaan kristittyjen marttyyrien kohtaloilla. Antiikin tragediaan verrattuna kyseinen dramaturginen malli osoittautuu kuitenkin moderniksi konstruktioksi. Yhtäkään vastaavaa kreikkalaista tragediaa ei historia tunne, lukuun ottamatta Sofokleen Oidipus Kolonoksessa -tragediaa, joka kuvaa vanhan Oidipuksen vapaaehtoista uhrikuolemaa Ateenan kaupunkivaltion hyväksi. Voiko olla sattumaa, että kysymyksessä on samalla viimeinen tunnettu klassisen ajan tragedia?
Uhritragedia modernissa historiassa ja politiikassa
Kun 1700-luvun lopulla nuoret saksalaiset filosofit ja runoilijat kiinnostuvat tragediasta Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa, heidän lähtökohtainen käsityksensä aiheesta vastasi nimenomaista ylevää skenaariota. Idean välittymistä edesauttoi filosofi Immanuel Kantin samoihin aikoihin esittämä sekulaari tulkinta subliimin kokemuksesta, joka ymmärsi sen järjen voiman epäsuoraksi ilmennykseksi ihmismielessä. Runoilija Friedrich Schillerin (1759–1805) esteettisten pohdintojen välityksellä subliimin idea yhdistyi lopulta suoraan uuden tragedian dramaturgiaan:
”Sellaisen runouden, joka takaa meille korkeaa moraalista nautintoa, täytyy käyttää sekalaisia tunteita [= yleviä] ja ilahduttaa meitä tuskan tai ahdistuksen kautta. Näin tekee erityisesti tragedia. Sen valtakunta käsittää kaiken sen, mikä uhraa fyysisen soveliaisuuden moraaliselle, tai yhden moraalisen soveliaisuuden korkeammalle.” (Schiller, “Über den Grund des Vergnügens an tragischen Gegenständen”, 1792, tekijän suomennos)
Tarve tragedian moderniin renessanssiin syntyi Ranskan vallankumouksen muuttamassa poliittisessa maisemassa. Taiteellinen pyrkimys löytää esteettinen ilmentymä syntymässä oleville porvarillisille kansallisvaltioille sekoittui poliittiseen keskusteluun siitä, miten näitä valtioita tulisi hallita. Kun suvereniteetti siirtyi kuninkaalta kansalle, tragedia löydettiin uudelleen poliittisen yhteisön itseilmaisun ja ”esteettisen kasvatuksen” välineenä.
Tarve tragedian moderniin renessanssiin syntyi Ranskan vallankumouksen muuttamassa poliittisessa maisemassa. Taiteellinen pyrkimys löytää esteettinen ilmentymä syntymässä oleville porvarillisille kansallisvaltioille sekoittui poliittiseen keskusteluun siitä, miten näitä valtioita tulisi hallita. Kun suvereniteetti siirtyi kuninkaalta kansalle, tragedia löydettiin uudelleen poliittisen yhteisön itseilmaisun ja ”esteettisen kasvatuksen” välineenä. Lopulta, kuten ranskalainen filosofi Philippe Lacoue-Labarthe (1940–2007) on perustellut, tragedia tarjosi esikuvan uudenlaiselle filosofiselle ajattelulle, dialektiselle idealismille, jota myös kansallisfilosofimme J.V. Snellman aikanaan edusti. G. W. F. Hegel (1770–1831) muotoili idean vuonna 1803 ”luonnonoikeutta” käsittelevässä esseessään seuraavasti:
”Tämä ei ole mitään muuta kuin sen tragedian toteutumista eettisessä maailmassa, jota absoluutti ikuisesti esittää itselleen – synnyttämällä ikuisesti itsensä objektiivisuuteen, antautumalla siten tässä muodossaan kärsimykselle ja kuolemalle ja nousemalla tuhkastaan loistoon.” (Hegel 1803, Über die wissenschaftlichen Behandlungsarten des Naturrechts, tekijän suomennos)
Tulkinnan myötä ylevä skenaario muuttui kehitysprosessiksi, jossa absoluuttiseksi mielletty Henki uhrasi itsensä ja syntyi yhä uudestaan uusissa muodoissa. Aiemmat metafyysiset hierarkiat ja jaottelut, joita skenaario oli ylläpitänyt ruumiin ja sielun, aistin ja järjen, tämän ja tuonpuoleisen välillä, nähtiin vaiheina tässä historiallisessa prosessissa. Samaten myös kreikkalaiset tragediat.
Nämä kaikki kuvaamani vaiheet ovat olleet edellytys sille, että subliimista skenaariosta on tullut osa modernia ideologista retoriikkaa, joka oikealta vasemmalle, 1800-luvulla syntyneistä porvarillisista kansallisvaltioista reaalisosialismiin ja oikeistodiktatuureihin on oikeuttanut kansalaistensa väkivaltaisen uhraamisen ”aatteen” eli idean puolesta, olipa tuon idean ytimenä kehitys, kansakunnan selviäminen tai sen puhtaus, ja jossa kuvitelma yksilön suorittamasta itseuhrista muodostaa sankaruuden perikuvan. Kotimaisena esimerkkinä tästä kulttuurihistoriallisesta amalgaamista toimii kaikille tuttu ”Ateenalaisten laulu”, jonka Jean Sibelius sävelsi Victor Rydbergin runoon, ja jonka ensi säkeistö on painunut kansalliseen alitajuntaan. Kun teos ensiesitettiin keväällä 1899, sen tarkoituksena ei ollut suinkaan ihailla muinaisten ateenalaisten urheutta vaan vastustaa Tsaari Nikolai II:n sortopolitiikkaa.
Kaunis on kuolla kun joukkosi eessä urhona kaadut,
Taistellen puolesta maan, puolesta heimosikin.
Hehkuvin mielin puoltaan nouse syntymämaatas,
Riemuiten lastesi vuoks uhriksi henkesi suo!
(Ateenalaisten laulu 1933, suom. Yrjö Veijola)
Valitettavana tuoreena esimerkkinä täsmälleen samasta logiikasta käy Venäjällä käynnissä oleva kansalaisiin kohdistuva ideologinen muokkaus:
”Mikä pitäisi olla tämän sotilaan motivaatio? Motivaatio mennä kuolemaan. Isänmaan, uskon, perheidensä, maan suvereniteetin, arvojemme puolesta.” (Metropoliitta Kirill venäläisen Rossija 24 -uutiskanavan haastattelussa, HS 13.6.2024)
Samaa kansalaisiaan uhraavaa poliittista estetiikkaa edustaa puolustusministeri Sergei Šoigun esittelemä termi ’”soturikansalainen” (Malinen 2024)
Esimerkit eivät tänä päivänä rajoitu vain länsimaihin vaan ulottuvat myös islamilaiseen maailmaan. Kuten ranskalainen psykoanalyytikko Fethi Benslama on huomauttanut, jihadistiselle terrorismille, joka uudella vuosituhannella on vastannut tuhoisista itsemurhaiskuista, ei ole islamissa historiallista vastinetta.
”He päätyvät itseuhrin kautta mystisen ruumiin absoluuttiseen nautintoon, suoraan jumalyhteyteen.” […] ”Traditionaalisessa islamissa marttyyri on soturi, joka kohtaa kuoleman haluamatta kuolla. […] Uudelle islamistiselle marttyyrille kuolema ei ole taistelun satunnainen tulos vaan sen päämäärä. Kuoleminen on voitto.” (Benslama 2016, 103–104, tekijän suomennos)
Saksalainen islamin tutkija Navid Kermanin muistuttaa, että islam periaatteessa kieltää itsemurhan (Kermani 2002). Lisäksi sunnilainen islam, jonka nimissä teot on tehty, ei perinteisesti edes tunne marttyyrin käsitettä, joka on tunnusomainen pikemmin shiialaiselle tunnustukselle. Jihadistinen ajattelu inspiroituukin tässä kohtaa perivihollisensa eli länsimaiden ideologisesta estetiikasta kääntäen sen sitä itseään vastaan.
Tragedia ilman uhria
Mitä sitten tragediasta jää, jos se riisutaan ylevästä pyhäpuvustaan? Jäljelle jää alkuperäinen kreikkalainen tragediatulkinta, jossa surulliset tai kauhistuttavat tapahtumat ovat sankareiden itse itselleen, toisilleen ja kansalleen aiheuttamia. Eli tragediatulkinta, jonka ytimenä on ihmisen vajavaisuudesta – kuten tietämättömyydestä, piittaamattomuudesta tai ylpeydestä – johtuva hybris, rajarikos, jonka houkutuksesta traaginen esitys pyrkii meidät vapauttamaan, puhdistamaan.
Tämä oli lopulta myös saksalaisen varhaisromantiikan runoilija-filosofi Friedrich Hölderlinin (1770–1843) johtopäätös, kun hän 1800-luvun alussa yritti laatia modernin tragedian, joka olisi ilmentänyt Hegelin kuvaamaa absoluutin itseuhria. Samalla kun tehtävä osoittautui näyttämöllä mahdottomaksi, sen perustana oleva idea näyttäytyi Hölderliinille ihmisjärjen loihtimana harhaisena, luonnonvastaisena ja väkivaltaan johtavana sepitelmänä. Runoilijan esittämässä uudenlaisessa tulkinnassa ylevä pyrkimys muodostaa itsessään traagisen virheen ja traagisessa puhdistumisessa on kysymys eronteosta ihmisen ja jumalalliseksi mielletyn luonnon välillä:
”Traagisen esitys perustuu pääasiassa siihen, että kauhistuttava, eli jumalan ja ihmisen pariutuminen, luonnonvoiman ja ihmisen sisimmän rajaton ja raivoisa yhtyminen ymmärretään tuon rajattoman yhdistymisen puhdistumisena rajattoman eron kautta.” (Hölderlin 2001, Huomautukset Oidipukseen, 3, Tekijän uudelleen muotoilema)
Toisin sanoen: ylevä pyrkimys jumalyhteyteen (kohti pyhää, puhdasta, omaa) on fantasia, joka toimeenpantuna johtaa vastakohtaansa eli väkivaltaan. Kysymys on politiikan ja uskonnon toisiinsa sekoittavasta hurmahenkisyydestä. Määritelmän esittämä ja antiikin tragedioiden dramaturgiaan vetoava kriittinen skenaario muodostaa täten ylevän skenaarion vastakohdan ja vastalääkkeen sille. Katharsis on ihmisen ja jumalalliseksi mielletyn luonnon välistä erontekoa, tuon eron puhdistamista vahingollisista pyrkimyksistä ja sen ymmärtämistä yhteisen olemassaolomme perustavanlaatuiseksi ehdoksi.
Tämän tulkinnan perusteella tragedia, josta Vladimir Putin tai Benjamin Netanjahu puhuvat, on nimenomaisesti ylevä tragedia, eli tragedia, jota ei voitu välttää, kohtalokas tragedia tai absoluuttinen tragedia, joka vaatii uhria ja joka juontuu Venäjän tai Israelin kansan kuvitellusta ikiaikaisesta pyhästä olemuksesta. Kun taas venäläisten, ukrainalaisten, israelilaisten tai palestiinalaisten kohtaama tragedia on tulosta näiden kansanjohtajien poliittisesta hybriksestä.
Tämän tulkinnan perusteella tragedia, josta Vladimir Putin tai Benjamin Netanjahu puhuvat, on nimenomaisesti ylevä tragedia, eli tragedia, jota ei voitu välttää, kohtalokas tragedia tai absoluuttinen tragedia, joka vaatii uhria ja joka juontuu Venäjän tai Israelin kansan kuvitellusta ikiaikaisesta pyhästä olemuksesta. Kun taas venäläisten, ukrainalaisten, israelilaisten tai palestiinalaisten kohtaama tragedia on tulosta näiden kansanjohtajien poliittisesta hybriksestä, jossa uskonto ja isänmaallisuus sekoitetaan mielivaltaisella tavalla. Se on jotakin, joka olisi voitu välttää ja joka voidaan tulevaisuudessa välttää vain demokraattisin keinoin. Ukrainan ja Gazan sodan uhrit ovat näiden uhritragedioiden enemmän tai vähemmän viattomia uhreja, eivät termin uskonnollisessa vaan ruumiillisessa mielessä, ideologisen väkivallan kohteina. Tragedialla ja tragedialla on siis eroa, ja tuohon erontekoon on tänä päivänä vähintään yhtä paljon syytä kuin aiemmin.
Uhriutuminen ja oikeutettu kosto
Ylevän tragedian ytimessä on siis kuvitelma itseuhrista, joka kaikessa fantastisuudessaan puhuttelee kokemustamme niin syvästi, että se kykenee ohjaamaan asennoitumistamme sekä yksilöinä että yhteisöinä. Sopivasta näkökulmasta sama skenaario voi kuitenkin näyttäytyä kaikelle traagisuudelle päinvastaisessa, jopa naurettavassa valossa. Huomion toi esiin ranskalainen filosofi Georges Bataille (1897–1962), joka hegeliläisen dialektiikan uhrilogiikkaa kritisoineessa esseessään hän päätyy seuraavaan johtopäätökseen:
”Uhrissa uhraaja samastuu eläimeen joka tulee surmatuksi. Näin hän kuolee nähden oman ja tavallaan jopa omasta tahdostaan, mielihalustaan tapahtuvan kuolemansa uhriaseen edessä. Mutta tämähän on pelkkää komediaa! […] Itse asiassa mikään ei ole vähemmän eläimellistä kuin enemmän tai vähemmän todellisuudesta etääntynyt fiktio kuolemasta.” (Bataille 1998, 229)
Suomen kielessä sana ”uhri” voi tarkoittaa yhtä lailla väkivaltaisen onnettomuuden tai käytöksen kohdetta (eng. victim) kuin uskonnollisen rituaalin kohdetta (lat. sacrum). Esimerkkeinä ensimmäisestä liikenneonnettomuuden uhri, jälkimmäisestä uhrilammas. Latinalaisen etymologiansa mukaisesti ”uhraaminen” merkitsee pyhäksi tekemistä (sacrum facere). Luonnonkatastrofit, sairaudet ynnä muut ihmisen hallinnasta täysin riippumattomat onnettomuudet ovat surullisia mutta eivät varsinaisesti traagisia tapahtumia. Tragedia voi kohdata vain ihmistä. Vastaavasti ”traaginen uhri” voi siten tarkoittaa kahta eri asiaa: se voi seurata joutumisesta jonkin itsestä riippumattoman väkivaltaisen käytöksen, esimerkiksi kouluampumisen kohteeksi, tai olla tulosta välttämättömäksi mielletystä uhrauksesta jonkin pyhäksi koetun asian vuoksi.
Vaikka kysymys on siis hyvin erilaisista asetelmista ja kokemuksista, ne pyrkivät arkisessa ja julkisessa ajattelussa ja puheessa sekoittumaan. Kuten edellinen historiallinen katsaukseni osoitti, syynä sekaannukseen ei ole pelkkä suomen kieli, vaan kysymys on syvälle länsimaiseen kokemukseen piintyneestä dramaturgisesta rakenteesta. Sekaannuksella voi olla traagisia seurauksia erityisesti silloin, kun puhutaan ”uhriutumisesta”, joka sinänsä on kaikille tuttu kokemus, mutta josta viime aikoina on tullut julkinen, ja siten retorinen reagointitapa (Campbell & Manning 2018). Varsinkin ideologisissa muodoissaan (Venäjä, Israel, Hamas) uhriutuminen rakentuu kokemukselle siitä, että jotakin pyhää, eli omista ominta on loukattu. Samalla kun koettu vääryys koetaan absoluuttiseksi eli pyhäinhäväistykseksi, ei sen mahdollisesti sovittavalle kostolle ole myöskään takarajaa. Kohde näyttäytyy absoluuttisena uhkana tai pahuutena, vihollisena vailla oikeuksia.
Populistinen poliittinen retoriikka nojaa usein uhriutumisen dramaturgiaan: on pyhäksi oletettu ja kaltoin kohdeltu kansa tai kansanosa, joka vaatii hyvitystä.
Populistinen poliittinen retoriikka nojaa usein uhriutumisen dramaturgiaan: on pyhäksi oletettu ja kaltoin kohdeltu kansa tai kansanosa, joka vaatii hyvitystä. Puhe hyödyntää sitä tosiasiaa, että politiikassa erilaiset kansanosat tai luokat joutuvat yhtenään epäoikeudenmukaisesti kohdelluiksi verrattuna joihinkin toisiin kansanosiin tai luokkiin. Kriittinen kysymys koskee sitä, millaista muutospaatosta tällöin synnytetään ja ruokitaan ja missä suhteessa se on kulloiseenkin poliittiseen järjestelmään ja sen edustajiin. Joskus aseellinen kansannousu voi olla ainut vaihtoehto väkivaltaisen valtiojohdon syrjäyttämiseksi, kuten äskettäin Syyriassa. On aivan eri asia, jos vakiintuneissa länsimaisissa demokratioissa ja oikeusvaltioissa viljellään retoriikkaa, joka ruokkii väkivaltaisia fantasioita ja vastakkainasetteluja. Ideologinen uhrautumispuhe nojaa fantasiaan oikeutetusta kostosta, jolla samalla ylevöitetään oma näkökanta. Fantasia on liikkeen käyttövoimaa ja siksi sitä ruokitaan järjestelmällisesti: kosto sekä luvataan että sitä odotetaan. Toimeenpantuna se johtaa kuitenkin väkivaltaiseen käytökseen, jonka äärimuotoja ovat joukkoampumiset, lynkkaukset (vrt. Capitolin valtaus) sekä erilaiset sotarikokset, joissa väkivallankohteilta riistetään viimeinenkin ihmisarvo. Gazan sodan käynnistäneessä Hamasin terrori-iskussa yhdistyivät kaikki nämä ylevät suoritukset. Valitettavasti Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin viljelemä retoriikka noudattaa samaa subliimia dramaturgiaa ja siksi sen seurauksia on syytä pelätä.
Tiedotusvälineiden ja sosiaalisen median takia olemme jatkuvasti ylevän skenaarioon perustuvan retorisen manipulaation kohteena.
Tiedotusvälineiden ja sosiaalisen median takia olemme jatkuvasti ylevän skenaarioon perustuvan retorisen manipulaation kohteena. Vaikka olisimme valmiita tuomitsemaan autoritääristen valtioiden ideologiat irrationaalisina ja vaarallisina, kykenemmekö tunnistamaan samojen dramaturgisten rakenteiden houkutuksen omassa elämässämme ja vastustamaan sitä? Jos tunnemme kokevamme vääryyttä, pystymmekö pitämään sen herättämät kostofantasiat fantasioina vai ryhdymmekö toteuttamaan niitä? Puranko uhriutumisen tunteeni lähimmäisiini tai kenties aggressiivisiin some-postauksiin? Oikeutetun koston dramaturgia on tavattoman yleinen filmi- ja peliteollisuudessa. Mitä tunnen katsellessani väkivaltaisia elokuvia tai sarjafilmejä tai pelatessani räiskimispelejä? Vastaavatko ajatukseni ja tunteeni silloin toisiaan? Mistä on peräisin tarpeeni nauttia tähän tapaan?
Aina kun puhutaan yksilön, yhteisön tai kansan muodostamasta ”uhrista”, ”uhrautumisesta”, ”uhraamisesta” mutta myös ”uhriutumisesta”, on subliimi skenaario aktivoitumassa ja yhteisiä asioita koskeva puheemme irtautumassa todellisuudesta ja kääntymässä sitä vastaan.
Kriittinen länsimainen teatteritaide on koko historiansa ajan pyrkinyt taistelemaan tätä myyttistä pyrkimystä vastaan ja palauttamaan meidät ymmärrykseen yhteisen olemassaolomme tosiasiallisista ehdoista. Se, että samat myyttiset rakenteet jatkavat voittokulkuaan itsepintaisesti yhä tänä päivänä osoittaa, että teatterilla riittää tekemistä.
Kirjallisuus:
Aristoteles: Aristoteleen Runousoppi. Opas aloittelijoille ja edistyneille, suomennos Kalle Korhonen & Tua Korhonen, Helsinki: Teos 2012.
Ateenalaisten laulu 1933, Viktor Rydbergin runon suomennos Yrjö Veijola, (poimittu 19.2.2025)
Bataille, Georges, 1998, ”Hegel, Kuolema ja uhri” teoksessa Noidan oppipoika – kirjoituksia 1920-luvulta 1950-luvulle, suomennos Tiina Arppe, Helsinki: Gaudeamus.
Benslama, Fethi, 2016, Un furieux désir de sacrifice, le surmusulman, Paris: Seuil.
Campbell, Bradley & Manning, Jason, 2018, The Rise of Victimhood Culture: Microaggressions, Safe Spaces, and the New Culture Wars, Basingstoke: Palgrave Macmillan.
”Gnistanin omistaja sai ikävän syntymäpäivälahjan: ”Koko seuraa koskeva tragedia””, Helsingin Sanomat, 13.7.2024, (poimittu 19.2.2025).
Hegel, G.W.F., 1803, Über die wissenschaftlichen Behandlungsarten des Naturrechts. Poimittu 19.2.2025 sivulta Zeno.org.
Hölderlin, Friedrich, 2001, Huomautuksia Sofokleen kääntämisestä, suomennos Esa Kirkkopelto, Helsinki: Like.
Kermani, Navid, 2002, ”Roots of terror: suicide, martyrdom, self-redemption and islam”, Open Democracy, 21 February 2002, (poimittu 19.2.2025).
Malinen, Alexander, 2023, ”Sotilaspoliittinen kasvatus Venäjän asevoimissa – tavoitteena soturikansalainen”, maanpuolustuskorkeakoulun sotataidon laitos, työpaperi, (poimittu 19.2.2025).
Metropoliitta Kirill: ”Venäläisen sotapapin päätehtävä on motivoida ihminen kuolemaan”, Helsingin Sanomat 13.6.2024, (poimittu 19.2.2025).
“Netanyahu acknowledges ‘tragic mistake’ after Rafah strike kills at least 45 Palestinians”, PBS News, 27.5.2024, (poimittu 19.2.2025).
Nietzsche, Friedrich, 1969, Moraalin alkuperästä, suomennos J.A. Hollo, Helsinki: Otava.
Platon 1999, Teokset III. Faidon-dialogin suomennos Marja-Itkonen Kaila, Keuruu: Otava.
Pseudo-Longinos 1918, Korkeasta tyylistä, suomennos O.E. Tudeer, Helsinki: Otava.
Schiller, Friedrich 1792, “Über den Grund des Vergnügens an tragischen Gegenständen”, poimittu 19.2.2025 sivulta Zeno.org.
Sauer, Natalie, “Calling the war in Ukraine a ‘tragedy’ shelters its perpetrators from blame and responsibility”, The Conversation, 5.10.2023, (poimittu 19.2.2025).
””Se ei mee yhtään niin kuin elokuvissa”, kuvaili Viertolan koulusurmaaja poliisille sitä, miltä ampuminen tuntui”, YLE, 24.10.2024 (poimittu 19.2.2025).
Siltamäki, Tuija, ”Leikkeleraivo on viimeisin todiste siitä, ettei ihmiskunnalla ole toivoa”, kolumni, YLE, 20.11.2024, (poimittu 19.2.2025).
Thukydides 1964, Peloponnesolaissota, suomennos J. A. Hollo, Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY.
Wiles, David 2024, Democracy, Theatre and Performance. From the Greeks to Gandhi, Cambridge: Cambridge University Press.
“Zelensky calls for high range weapons, says ’tragedy’ will ensue without US support”, First Channel News, 23.2.2024, (poimittu 19.2.2025).