Tiina Lymin Ylelle käsikirjoittama ja ohjaama tv-sarja Queen of Fucking Everything nousi heti ilmestyttyään suurmenestykseksi. Uudenvuodenpäivänä julkaistu sarja keräsi pelkästään tammikuussa poikkeukselliset 8,3 miljoonaa käynnistystä Yle Areenassa. Kotimaisen nousukiidon ohella sarja on herättänyt myös laajaa kansainvälistä innostusta, ja sen levitysoikeudet onkin myyty jo useaan Euroopan maahan. Sekä suomalaiset että kansainväliset mediat ovat suitsuttaneet niin sarjan nerokasta käsikirjoitusta, laadukasta toteutusta kuin loistavaa näyttelijätyötäkin.
Suomalaisen draamasarjan hiottu toteutus ei kuitenkaan vielä yksin riitä tekemään mistään sarjasta hittiä Suomen tv:ssä saati kansainvälisesti – mikä on siis Queen of Fucking Everythingin salaisuus, joka erottaa sen kotimaisten tv-sarjojen joukosta kansainväliseksi menestykseksi?
Queen of Fucking Everything lähtee liikkeelle päähenkilönsä, menestyneen arvokiinteistönvälittäjä Lindan (Laura Malmivaara), luksuksentäyteisen yksityiselämän kriisistä. Lindan liikemieheksi tekeytynyt aviomies Mikael (Jussi Nikkilä) katoaa jäljettömiin ja jättää hänet kamppailemaan takaamiensa miljoonavelkojen kanssa.
Komediallisia ja dramaattisia aineksia yhdistelevä tarina seuraa rakkaudessa petetyn ja ulosottoon joutuneen Lindan pyrkimyksiä pitää kiiltokuvamaisen seurapiirielämänsä kulisseja yllä – rikollisia keinoja kaihtamatta. Matkan varrelle mahtuu suomalaisen yhteiskunnan luokkarajoja ravistelevia kohtaamisia niin työttömien, taparikollisten ja laitapuolenkulkijoiden kuin Helsingin liike-elämän kerman kanssa. Tapahtumien miljöinä nähdään sekä miljonäärien lukaaleja ja trendikkäitä brunssikahviloita että sisäilmaongelmainen sosiaalitoimisto ja dystooppisen betoninen Malmin kaupunginosa. Satiirisen naurun kohteeksi valikoituvat varakkaan keskiluokkaisen elämäntyylin ja ”hyvän maun” symbolit vihersmoothieista ja roséviinistä joogaan ja kotimaiseen designiin. Toisaalta sarjan ehkä terävin yhteiskuntakriittinen kärki kohdistuu hieman yllättäen lopulta kaavoitusviraston ja rakennusyritysten väliseen suhmurointiin sekä markkinahenkisen tyhjänpuhumisen ja mielikuvapöhinän vaikutukseen yhteisessä päätöksenteossa.
Sarjan ehkä terävin yhteiskuntakriittinen kärki kohdistuu hieman yllättäen lopulta kaavoitusviraston ja rakennusyritysten väliseen suhmurointiin sekä markkinahenkisen tyhjänpuhumisen ja mielikuvapöhinän vaikutukseen yhteisessä päätöksenteossa.
Satiirisena varakkuuskuvauksena Queen of Fucking Everything osallistuu samaan kansainvälisesti merkittävään nykytelevision trendiin kuin lukuisia palkintoja kahmineet amerikkalaiset hittisarjat kuten The White Lotus (2021–), Succession (2018–2023) ja Yellowstone (2018–2024) sekä ruotsalainen Solsidan (2010–) (vrt. Kuusela 2024). Vauraan keski- ja yläluokan pintaliitoelämälle ovat viime vuosina naureskelleet myös menestyselokuvat kuten Glass Onion (2022), Triangle of Sadness (2022) ja The Menu (2022). Tässä kehyksessä Ylen uutuussarjan suosion voisikin olettaa perustuvan tilaukseen, jota tv-yleisöjen piirissä näyttää tällä hetkellä olevan satiirisille ja mustan huumorin värittämille luokkakuvauksille. Queen of Fucking Everything lisää yhtälöön myös Nordic Noir -genrestä tuttua yhteiskunnan varjopuolien luotausta, ja Lindan sekaantuminen huumekauppaan sarjan edetessä tuo mieleen myös takavuosien hittisarjan Breaking Bad (2008–2013). Amerikkalaisiin verrokkeihin nähden sarjan luokkakuvaukseen antaa kuitenkin lisävärinsä suomalainen hyvinvointivaltio, jonka huojuvia rakenteita Lymi kuvaa myös vuoden 2021 Sisäilmaa-menestyssarjassaan.
Tässä esseessä pohdimme kertomuksentutkijoiden näkökulmasta sarjan suhdetta yhteiskuntaluokkaan ja erityisesti suomalaisen keskiluokan olemukseen ja yhteiskunnallisen asemaan.
OECD:n määritelmän mukaan keskiluokalla tarkoitetaan kotitalouksia, joiden ansiot ovat yli 75 prosenttia mutta alle 200 prosenttia maakohtaisista mediaanituloista. Ajatushautomo EVA arvioi, että suomalaisista noin 68 prosenttia kuuluu taloudellisten mittareiden mukaan keskiluokkaan. Nyky-yhteiskunnassa mitattavan varallisuuden rinnalle on kuitenkin koetun yhteiskuntaluokan määrittäjäksi noussut joukko subjektiivisempia piirteitä, kuten luokkasamaistuminen (ks. Tiihonen 2023, 212; ks. myös Kantola et.al. 2022).
Miksi varakkaan keskiluokan absurdeille edesottamuksille on niin hauska nauraa juuri nyt, kun elinkustannusten nousu on herättänyt vilkasta mediakeskustelua myös hyvin toimeentulevien taloudellisesta ahdingosta?
Tämän esseen kannalta kiinnostavaa on keskiluokkaiseen elämäntapaan liittyvien mielikuvien kerronnallinen rakentaminen ja käsittely. Millaista käsitystä vauraudesta Queen of Fucking Everything siis toisintaa ja satirisoi, ja miltä näyttävät eriarvoisen luokkajaon puitteet suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa? Mitä muuta vauraus on kuin rahaa pankkitilillä? Miksi varakkaan keskiluokan absurdeille edesottamuksille on niin hauska nauraa juuri nyt, kun elinkustannusten nousu on herättänyt vilkasta mediakeskustelua myös hyvin toimeentulevien taloudellisesta ahdingosta?
Keskiluokan kerrottu ahdinko
Mitä tehdä, kun sähkön hinta hipoo ennätyslukemia, mutta pihassa seisova Tesla pitäisi ladata? Miltä tuntuu havahtua kaupassa ensi kertaa jäävuorisalaatin kilohintaan? Jääkö asuntosijoittajalle luu käteen, kun korot sen kun nousevat ja vuokralaisten tukia leikataan? Tällaisten kysymysten ympärille on kiertynyt moni suomalaisessa uutismediassa viime vuosina kerrottu yksilötarina, jolla on pyritty antamaan kasvoja elinkustannusten nousun aiheuttamalle taloudelliselle ahdingolle. Keskiluokkaisten, verrattain varakkaiden henkilöiden valikoinnilla näiksi kasvoiksi yhtäältä korostetaan kriisin syvyyttä (”kaikilla on nyt vaikeaa!”), toisaalta pyritään luomaan samastumispintaa Ylen verkkosivujen ja Helsingin Sanomien kaltaisten kanavien oletetuille lukijoille.
Tahatonta ironiaa syntyy kuitenkin ajoittain, kun haastateltavat pistävät säästövinkkinsä jakoon: osta gluteeniton leipä halvemmalla työmatkalta Lontoosta, tarkista halvimmat sähköauton latauspaikat lomareitin varrelta etukäteen, vaihda samppanja välillä cavaan! Onkin otaksuttavissa, että tämä (ylemmän) keskiluokan ahdinkoa kuvaavien tarinoiden tulva on osaltaan tehnyt suomalaisen yhteiskunnan eriarvoisuutta ja ihmisten arjessaan kokemien haasteiden mittaluokkaeroa harvinaisen näkyväksi viime aikoina.
Tähän luokkajaon tuottamaan kokemusmaailmojen eriytymiseen[1] tarttuu myös Queen of Fucking Everything, jossa Lindan roséviiniä brunssilla litkivät työtoverit ja Malmilla kaljaa kittaavat yhteiskunnan sivulliset tuntuvat hyvinkin kirjaimellisesti asuttavan eri todellisuuksia. Merkittävä osa sarjan huumorista etenkin sen aloitusjaksossa kumpuaa päähenkilön kyvyttömyydestä ymmärtää keskiluokkaisen kuplansa ulkopuolista maailmaa.
Sarjan kerronta kutsuukin katsojaa pikemminkin naureskelemaan vahingoniloisesti päähenkilön vieraantuneisuudelle ”normaalien ihmisten” todellisuudesta kuin tuntemaan myötätuntoa tämän hätää kohtaan. Uutismedian keskiluokan ahdinkoa kuvaavien yksilötarinoiden suhteellisuudentajuttomuus asettuu näin sarjan käsittelyssä satiirisen pilkan kohteeksi.
Linda näkee nälkää yrittäessään elää vaatimattomammalla määrällä kallista brietä, odottaa poliisilta ja ulosotolta premium-asiakkaalle kuuluvaa erityiskohtelua ja yrittää ruinata toimeentulotukea ”työkengiksi” mieltämiinsä tuhannen euron korkokenkiin. Taloudellinen ahdinko esitetäänkin korostetun suhteellisena asiana: seurapiirielämän puitteisiin tottuneelle Lindalle köyhyyttä on se, kun ylihintaista lattea ei ole enää varaa tarjota koko työporukalle ja rahaa ei tahdo löytyä ylenpalttiseen hyväntekeväisyyskampanjaan. Sarjan kerronta kutsuukin katsojaa pikemminkin naureskelemaan vahingoniloisesti päähenkilön vieraantuneisuudelle ”normaalien ihmisten” todellisuudesta kuin tuntemaan myötätuntoa tämän hätää kohtaan. Uutismedian keskiluokan ahdinkoa kuvaavien yksilötarinoiden suhteellisuudentajuttomuus asettuu näin sarjan käsittelyssä satiirisen pilkan kohteeksi.
Keskiluokkakuvauksensa kääntöpuolena Queen of Fucking Everything toisaalta kuvaa yhteiskunnan osattomia tavalla, joka suorastaan painokkaasti kieltäytyy määrittämästä näitä köyhyyden kautta. Lindan kovia kokenut lapsuudenystävä Marke (Katja Küttner) tai syrjäytynyt ex-kollega Lauri (Janne Reinikainen) eivät puutettaan valittele, eikä edes lähipuiston koditon alkoholisti (Juho Milonoff) näyttäydy traagisena hahmona. Rahan tai sen puutteen sijaan sarjassa rakennettu kontrasti yhteiskuntaluokkien välillä perustuu ennen kaikkea tiettyjen konventionaalisten elämäntyylin symbolien ilmaisemaan makuun. Lindan piireissä juodaan kuivaa valkoviiniä, kun Marken maailmassa vähän hienompi viini tarkoittaa ”sellasta tosi, tosi makeeta”; keskiluokka sisustaa Marimekolla ja marmorilla, Marke geneerisillä sisustustauluilla ja kirkkailla väreillä.
Kuten jo Pierre Bourdieu (1996/1992) opetti, symbolisena pääomana hyvä maku on erontekoa alempiin luokkiin. Toisaalta sarja kutsuu huvittumaan myös suomalaisen keskiluokan sisäisestä nokkimisjärjestyksestä: selvästi ylempään keskiluokkaan itsensä identifioiva Linda ja hänen rikollispomorakastajansa, nousukasmainen tuhlaajapoika Börje (Kristo Salminen), pilkkaavat kantakaupungin kattohuoneiston “yläluokkaa teeskentelevän keskiluokan” Unikko-kuosista sisustusta, ja Lindan työtiimi kilpailee siitä, kuka lahjoittaa eniten rahaa Ukrainan lapsille.
Alempien luokkien aitous vastaan keskiluokan kulissi
Jatkuva, ihmistä nakertavana näyttäytyvä kulissien ylläpito ei sarjassa ulotu alempiin luokkiin, joissa vallitsee lähes utooppinen, poseerauksesta vapaa yhteisöllisyys ja joissa jokainen saa olla oma itsensä ilman pelkoa keskiluokan pahimmasta tuomiosta: luokkalaskusta ja köyhyydestä. Tätä vasten sarjan tapahtumat alulle sysäävä kriisi, maksuhäiriö, edustaa ennen kaikkea kolhua keskiluokkaisessa kuplassa: traagista ei ole rahan puute, vaan maineen menetys. Taloudellisen pääoman huvettua Lindan päällimmäinen huoli onkin hänen rahatilanteensa paljastuminen omalle viiteryhmälle, koska tärkeintä on kuulua joukkoon. Kuten Lindan ystävä Anna (Minna Haapkylä) kiteyttää: “Tommoset on jotenkin niin kiusallisia, ku ne tulee liian lähelle. Raha-asiat on vaikeita.”
Keskiluokan kompleksista, jopa tabunomaista, suhdetta rahaan korostaa entisestään kiinteistönvälitysbisneksestä sosiaalituille ja malmilaiseen vuokrataloon luokkalaskun tehnyt Lauri, jolle rahasta ja sen puutteesta puhuminen ei ole ongelma, saati häpeä. Toisen vastinparin nihkeälle rahapuheelle muodostaa varallisuuden suomasta ökyelämästä avoimesti nautiskeleva, uusrikas huumeparoni Börje. Rahasievistelyn rajojen koettelun lisäksi Börjen julkinen tunteiden osoitus, siivoton kieli ja romanttiset kliseet nolottavat koulutettua, kulttuurikodin vesana kasvanutta Lindaa. Sekä Börjen ylenpalttisuus että Laurin ja kumppaneiden mutkattomuus näyttäytyvät aidompina tapoina elää kuin Lindan työtovereiden kulissien yläpitoon keskittyvä olemassaolo, jonka keskiluokkainen viitekehys loputtomine neurooseineen kehystyy näin negatiivisena tapana olla osa yhteiskuntaa.
Rahasievistelyn rajojen koettelun lisäksi Börjen julkinen tunteiden osoitus, siivoton kieli ja romanttiset kliseet nolottavat koulutettua, kulttuurikodin vesana kasvanutta Lindaa.
Kun Linda perustaa pimeän Queen of Homes -nimisen rakennusyhtiön piilottaakseen tulonsa ulosottovirastolta, hän päätyy keräämään ”yhtiökumppaneikseen” moninaisen joukon kulkijoita yhteiskunnan reunoilta. Lindan motiivit laittomaan yritystoimintaan kumpuavat koetusta rahantarpeesta, mutta näissä yhtiökumppaneissa ahneus loistaa poissaolollaan. Miljoonien arvoisen kiinteistökaupan jälkeenkin Lauri haluaa vain juoda kaljaa Malmilla, ja masentuneelle iranilaiselle ”tietotekniikkanerolle” Salmanille (Mazdak Nassir) riittää palkkioksi yrityksen veronkiertojärjestelyistä maitosuklaa ja oliiviöljy. Yrityksen toimitusjohtajaksi nimetty Marke lainaa ilomielin Lindalle rahaa, koska taannoisesta arpajaisvoitosta on edelleen säästössä. Queen of Fucking Everything ei esitä yhteiskunnan laitamille jääneitä ihmisiä stereotyyppisen yksioikoisesti traagisena kurjalistona, vaan yksilöinä omanlaisine elämäntilanteineen, joita yhdistää lähinnä pragmaattinen periaate lähteä mukaan hommiin, “kuha tuet ei lähe”.
Lindan motiivit laittomaan yritystoimintaan kumpuavat koetusta rahantarpeesta, mutta näissä yhtiökumppaneissa ahneus loistaa poissaolollaan. Miljoonien arvoisen kiinteistökaupan jälkeenkin Lauri haluaa vain juoda kaljaa Malmilla.
Lindan tarina voisi helposti olla kasvukertomus, jossa tästä tulee uusien ystävien tarjoaman tuoreen näkökulman avulla parempi ihminen. Näin ei kuitenkaan ole: tunnistaessaan keskiluokkaisen elämän pintapuolisuuden Linda ei tartu oivalluksen tarjoamaan henkilökohtaisen kasvun mahdollisuuteen, vaan ajautuu syvemmälle rikollisuuden maailmaan.
Linda Breaks Bad
Queen of Fucking Everything mukailee lähtökohdiltaan 2000-luvun niin kutsutun ”television toisen kulta-ajan” (Prestige TV) uranuurtajaa, modernin klassikon aseman saavuttanutta amerikkalaista Breaking Bad -sarjaa. Molemmissa sarjoissa seurataan hahmoa, joka sekaantuu huumekauppaan jouduttuaan äkillisiin talousvaikeuksiin. Tämä ensikosketus viitoittaa tien eskaloituvaan syöksykierteeseen syvälle rikollisuuden maailmaan. Koska Queen of Fucking Everything on sarjoista uudempi, on samankaltaisuus perusteltua tulkita tahalliseksi intertekstuaalisuudeksi osana Lymin teoksen retoriikkaa. Millä tavalla Queen of Fucking Everything sitten hyödyntää tätä vertausta osana omaa kerrontaansa? Mitä yhteisiä teemoja teoksista löytyy? Miten niiden eroavaisuudet vaikuttavat teemojen käsittelyyn?
Queen of Fucking Everything mukailee lähtökohdiltaan 2000-luvun niin kutsutun ”television toisen kulta-ajan” (Prestige TV) uranuurtajaa, modernin klassikon aseman saavuttanutta amerikkalaista Breaking Bad -sarjaa.
Molemmat sarjat suhteutuvat ympäröivään yhteiskuntaan kriittisesti, mutta niiden kritiikit eroavat toisistaan merkittävästi jo pelkästään siitä syystä, että Breaking Bad sijoittuu Yhdysvaltoihin ja Queen of Fucking Everything Suomeen. Erilaisia yhteiskunnallisia kehyksiä korostavat entisestään päähenkilöiden toisistaan poikkeavat asemat osana omaa yhteiskuntaansa. Siinä missä Linda on hyvätuloinen helsinkiläinen luksusasuntojen välittäjä, on Breaking Bad -sarjan päähenkilö Walter White puolestaan verrattain pienituloinen lukion kemianopettaja Albuquerquessa.
Lindan suhteelliseen ahdinkoon verrattuna Walter, joka esitetään Simpsonien Ned Flandersia muistuttavana harmittomana vätyksenä, ajautuu Breaking Bad -sarjan alussa aidosti hirvittävään tilanteeseen: hänellä diagnosoidaan pitkälle edennyt keuhkosyöpä. Kalliit hoidot voivat tarjota lisävuosia, mutta uhkaavat samalla ajaa hänen perheensä taloudelliseen perikatoon. Epätoivoinen tilanne pakottaa Walterin hyödyntämään kemiantaitojaan ja perustamaan pienimuotoisen metamfetamiinitehtaan, jotta hän voi maksaa hoitonsa ja kerätä rahaa turvaamaan perheensä elannon kuolemansa jälkeen. Rikollisen elämän jännitys vie kuitenkin Walterin mukanaan, ja vässykästä kuoriutuu sarjan edetessä pahamaineinen huumeparoni Heisenberg. Walterista tulee häikäilemätön gangsteri ja murhamies, joka rakentaa rikollista imperiumia jopa perheensä kustannuksella.
Syövän aiheuttama talousahdinko ja siihen liittyvä huoli perheen toimeentulosta on lähtökohta, joka piilottaa katsojalta Walterin moraalisen syöksykierteen. Lähteminen huumekauppaan esitetään aluksi sankarillisena toimijuuden takaisinottona, pienen yksilön taistona välinpitämätöntä yhteiskuntaa vastaan. Taloushuolten suhteen Linda on kuitenkin lähinnä parodia Walter-parasta: syöpähoitojen aiheuttamaa aitoa ahdinkoa ei edes yritetä siirtää Suomeen, vaan se korvataan mediasta tutun keskiluokan ahdingon karikatyyrillä. Siinä missä Walteria uhkaa perikato ja kuolema, Lindaa uhkaa erikoiskahvien puute sekä kyvyttömyys ylläpitää sosiaalista kulissia, joka kiteytyy sarjan pilottijakson maksuhäiriöön. Tästä ironisesta kehyksestä huolimatta myös Queen of Fucking Everything asemoi päähenkilönsä sankariksi, joka nousee kamppailuun yhteiskunnallisia rakenteita vastaan. Walterin aito taloudellinen ahdinko kääntyy Lindan kohdalla pilkan kohteeksi, mistä syystä sankarin kamppailun täytyy kummuta jostakin muusta lähtökohdasta.
”Queen of Fucking Everything” on kaupallisen feminismin iskulause
Lifestyle-mediasta ja self help -oppaista tuttu feministisen voimaantumisen mallitarina ottaa tämän roolin. Lindan kasvutarina tai ”sankarin matka” rikosmaailman bossladyksi asettuu ironian kohteeksi viimeistään sarjan toisessa jaksossa, kun hän kommandopipoon sonnustautuneena kaivaa maasta keskeltä pimeää metsää kassillisen huumeita ja mutisee itsekseen, “vittu mikä klisee”. Sarjan nimeksi nostettu, t-paidoista ja mukeista tuttu kaupallisen feminismin iskulause ”Queen of Fucking Everything” kuvaa parodisesti paitsi Lindan voimaantumista ja oman elämän haltuunottoa aviomiehen jätettyä tämän velkakurimukseen, myös hänen lipsumistaan kliinisestä keskiluokkakulissista, jossa hän “ei todellakaan yleensä kiroile”. Tässäkin tapauksessa konventionaalinen voimaantumiskertomus ironisoituu päätyessään yhä ilmeisemmin kuvaamaan päähenkilön moraalista syöksykierrettä yhä syvempää pimeyteen.
Kaupallisen feminismin peräänkuuluttama voimaantuminen ei johda siis Lindan kohdalla emansipaatioon tai eettiseen lopputulemaan, vaan suorastaan paljastaa tällaisen voimaantumis-mallitarinan irvokkuuden. Sarjan loppua kohden Lindan rikoskierre eskaloituu salakuljetuksesta rahanpesun ja pimeiden remonttien kautta tappoon ja häikäilemättömään korruptioon, ja vaikka hänen asenteensa omaa luokkaansa kohtaan muuttuukin, käyttää Linda siitä huolimatta muita ihmisiä omien etujensa ajamiseen. Kaikesta voimaantumisesta huolimatta Linda pysyy ”arroganttina kapitalisti-muijana”, kuten Marken tytär Jemika (Amira Rchidi) tätä jo ensimmäisessä jaksossa luonnehtii. Sokerina pohjalla Linda jakaa talousoppejaan sarjan lopussa häntä poliisilla uhkailevalle Jemikalle kuin sijoitusmimmit konsanaan ja suostuttelee tämän kisällikseen. Tässäkin kohtaa sarja ironisoi voimaantumisen mallitarinaa feministisenä emansipaationa näyttämällä Lindan tytöttelemässä jo aiemmin aliarvioimaansa Jemikaa ja soimaamassa tätä ymmärryksen puutteesta. Lindan yhteiskunnan vaurainta luokkaa edustava kummisetä, asianajaja Lars (Kari Heiskanen) teki sarjan pilottijaksossa juuri samoin, kun Linda pyysi tältä apua.
Sosiaalitoimistosta Birgitanpuistoon
Walter White kääntää oman erityistaitonsa, kemianosaamisen, pahan palvelukseen valmistamalla poikkeuksellisen puhdasta metamfetamiinia. Lindan erityistaito sen sijaan on markkinointihenkinen ”pöhinä” tai brändäyskulttuuri, jonka avulla valmistetaan toisenlaisia huumeita: keskiluokan egoa hiveleviä mielikuvia. Kuten Linda asian ilmaisee, ”kaikessa on kyse vaikutelmista: ketä sä tunnet, mihin viiteryhmään sut liitetään, kuinka uskottava sä olet”.
Sosiaalitoimistossa asioidessa tällainen asenne ei saa vastakaikua; kun Linda perustelee ”työkenkien” tarvetta sillä, että hänellä on ammatissaan oltava ”tietty look”, virkailija reagoi epäuskoisella naurulla. Mielikuvamarkkinointi osoittautuu sen sijaan mainioksi aseeksi, kun päähenkilö ryhtyy keinottelemaan rakennusalalla. Varakkaan leskirouva Birgitan höynäyttäminen tonttikauppoihin onnistuu aurinkoisilla havainnekuvilla, lupailulla kansainvälisestä arkkitehtuurikilpailusta sekä vihjailulla, että rouva voisi saada alueelle oman nimikkopuiston. Kaavoitusviraston virkamiehen vakuuttavat Laurin vastahakoisesti esittämän ”sijoitusgurun” eksentrinen habitus sekä lupaukset ”kansainvälisestä urasta”. Valtuuston kaavoituslautakunnan jäsenet vihreitä myöten saadaan vuorostaan innostumaan ”luontoarvoja” kunnioittavasta ”kehityshankkeesta”, vaikka suunnitteilla on ilmiselvästi slummimainen betonilähiö (”sä sanot ’getto’, mä sanon ’asuntoja kaupunkilaisille’”). Astuessaan lopulta ulos ylikansallisen rakennusyhtiön toimistosta miljoonasopimus taskussaan Linda toteaa hieman yllättyneen oloisena: ”Tää oli jotenkin… helppoa.”
Sarjan luokkakuvaus rakentaa näin voimakasta retorista kontrastia sosiaalitoimiston kaltaisten hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden kylmänviileän rationalismin ja ylempien yhteiskuntaluokkien pöhinäkulttuurin välille.
Sarjan luokkakuvaus rakentaa näin voimakasta retorista kontrastia sosiaalitoimiston kaltaisten hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden kylmänviileän rationalismin ja ylempien yhteiskuntaluokkien pöhinäkulttuurin välille. Toisin kuin Lymin aikaisempi Sisäilmaa-sarja, joka sijoittuu resurssipulasta kärsivään ja homeongelmaiseen työvoimatoimistoon, Queen of Fucking Everything ei kohdistakaan yhteiskunnallisen satiirinsa terävintä kärkeä hyvinvointivaltion rapautumiseen. Sen sijaan tämä kärki kohdistuu pikemminkin siihen yltiökaupallisen tyhjänpuhumisen ja hienojen korulauseiden täyttämään kuplaan, josta käsin varakkaat ja vaikutusvaltaiset tekevät kauaskantoisia yhteiskunnallisia päätöksiä.
Rakennusalan ja kiinteistöviraston epämääräiset lehmänkaupat saavat tästä kritiikistä osansa, mutta erityisen empaattista katsetta ei kohdisteta myöskään itsetärkeään Birgittaan, jonka ylimielisyys ja sentimentaalinen suhde isoisänsä rakennuttamaan seurakuntataloon tekevät tästä helpon uhrin Lindan kiinteistökeinottelulle. Mielikuvapöhinälle alttiin keskiluokkaisen imagon ja sen vietävissä olevan päätöksentekokoneiston kuvauksesta sukeutuu eräänlainen perisuomalainen korruptiokertomus, jossa markkinahumun, lyhytnäköisen ahneuden ja tarkoitushakuisen eettisyys- ja ekopesun uhriksi joutuu ennen kaikkea historiallinen arvorakennus ja sitä ympäröivä viehättävä puistoympäristö.
Autenttisempi elämä rikollisena antisankarina?
Porvariston pinnallisen pöhinän ja falskin kehityspuheen rinnalla Börjen ja Sporan kaltaiset ”rehelliset” huumerikolliset päätyvät näyttäytymään kaikessa autenttisuudessaan sympaattisina, ajoittain jopa sankarillisina hahmoina. Sarjan lopussa keskiluokkaisista kulisseista irti pyristelevä Linda kipuaa yhä ylemmäksi rikollisuuden hierarkiassa toiveenaan kenties autenttisempi elämä rikollisena antisankarina.
Vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, että Linda hahmottaa tässäkin vaiheessa oman toimintansa ja tunnontuskansa osana kliseistä mallitarinaa, joka on ominainen näennäisfeministiselle identiteettipöhinälle ja keskiluokkaiselle terapiakulttuurille: hän päätyy vaikertamaan Markelle olevansa ”viallinen ihminen” ja ”sisältä pilalla”, ja ettei ”kukaan voi rakastaa” häntä. Järjen äänenä tässäkin kohtauksessa toimiva Marke tarjoaa vastauksena tähän ytimekkään tiivistyksen koko sarjan kuvaamasta todellisuuden ja pöhinän välisestä ristiriidasta: ”rakkauden olemus ja sun yhteytes siihen ei ehkä nouse tossa narratiivissa kaikkein päällimmäisenä mieleen”.
Mutta edustaako Marke tässä sarjan eetoksen sanoituksessaan pöhinäkulttuurin ulkopuolista tolkun ihmisen näkökulmaa, vai merkitseekö yllättävä ”narratiivi”-sanan käyttö itsessään sitä, että Queen of Homesin ”toimitusjohtaja” on itsekin oppimassa tämän korruptoituneen ja korruptoivan kulttuurin kielen? Koska Yle on päättänyt olla tilaamatta menestyssarjalle jatkokautta, tämä jää lopulta meidän katsojien spekuloitavaksi.
Viitteet
Bourdieu, Pierre (1996) The Rules of Art: Genesis and Structure of the Literary Field [Les Régles de l’art (1992)]. Cambridge: Polite Press.
af Heurlin, Alex & Merja Saarinen, Raha ja minä. Helsingin Sanomat 21.12.2023.
Järvinen, Katriina & Kolbe Laura (2007) Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta. Helsinki: Kirjapaja.
Kantola, Anu & työryhmä (2022) Kahdeksan kuplan Suomi. Yhteiskunnan muutosten syvät tarinat. Helsinki: Gaudeamus.
Kantola, Anu & Hanna Kuusela (2019) Huipputuloiset. Suomen rikkain promille. Tampere: Vastapaino.
Kuusela, Hanna (2024) Inheriting a dynasty: Family succession dramas and the moral economy of Downtown Abbey. European Journal of Cultural Studies, Vol. 27, Issue 4, 701—719.
Laakso, Mikko, Keskiluokka on pitänyt hyvin pintansa – lue, mitä keskiluokalle kuuluu, EVA 29.5.2018.
OECD (2019), Under Pressure: The Squeezed Middle Class, OECD Publishing, Paris.
Tiihonen, Aino (2023) ”Työväenluokan puoluevalinnat sekä niitä selittävät arvot ja asenteet 2010 luvulla.” Teoksessa Jussi Lahtinen & Heikki Mikkonen (toim.), Työväki ja vauraus. Väki voimakas 36. THPTS, Helsinki. 211–240.
Michelsson, Sannika, Ihmisten hätä näkyy nyt vuokramarkkinoilla, sanoo asuntosijoittaja Jorma Koistinen. Yle 8.1.2025.
Tikkanen, Taru, Mira Kalscheuer, 35, tienaa hyvin mutta joutuu syynäämään tarjouksia ja tinkimään avokadoista. Yle 11.1.2024.
Kempas, Karla et.al., Sähköauton latauspaikkaopas lomareittisi varrelle. Yle 18.6.2024.
Cremin, Reeta, Jopa keskituloiset perheet joutuvat jättämään lapsensa ilman harrastuksia rahan takia: ”Hirvittää, mikä tilanne on muilla”. Yle 4.9.2023.
[1] ‘Luokka’ on ennen kaikkea kulttuurinen käsite, joka kuvaa ihmisryhmien sijaan rakennetta. Luokkaa onkin sangen haastavaa määritellä tyhjentävästi, koska ihmisten luokkaidentiteettiä määrittelevät taloudellisen pääoman lisäksi – tai jopa sitä vahvemmin – esimerkiksi koulutus ja kulttuurinen pääoma. (Järvinen & Kolbe 2007; Kantola et.al. 2022; vrt. myös Kantola & Kuusela 2019.)
