Presidentti Urho Kekkosen vuonna 1963 esittämä ehdotus Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä oli alusta alkaen näennäisaloite. Sen toteutumisen mahdollisuudet olivat läpi kylmän sodan hyvin pienet Norjan, Tanskan ja Islannin Nato-jäsenyyksien takia. Tästä huolimatta aloitteen uskottavuuden eteen käytettiin sen lähes 30 vuotisen elinkaaren aikana huomattava määrä poliittista pääomaa ja ulkoasianhallinnon resursseja. Väitöstutkimuksen lähtökohtana on tulkita ja ymmärtää tätä ristiriitaa ulkopolitiikan käytäntöjen näkökulmasta.
– PYV-aloitetta edistettiin neljässä aallossa hieman erilaisin painotuksin. 1970-luvun loppupuolelta eteenpäin se alkoi juurtua pysyvältä vaikuttavaksi instrumentiksi Suomen ulkopolitiikan työkalupakkiin. Aloitteeseen keriytyi kokemusperäistä tietoa, jonka kautta Suomen ulkopoliittinen johto ja ulkoasiainhallinto hahmottivat suurvaltasuhteiden muutosten, ydinaseteknologian kehityksen sekä Suomen ulkopoliittisen toimijuuden välisiä suhteita, Tapio Juntunen tiivistää.
Uutta valoa Suomen ulkopolitiikan muutokseen kylmän sodan päättymisen yhteydessä
Juntusen arkistoaineistoihin tukeutuva analyysi tuo uutta valoa erityisesti siihen, miten Suomen ulkopolitiikassa hahmotettiin ydinasepolitiikan muutoksia 1980-luvun alusta kylmän sodan päättymiseen ulottuvalla ajanjaksolla. Presidentiksi noussut Mauno Koivisto suhtautui edeltäjäänsä varautuneemmin näyttäviin julkisuusdiplomaattisiin avauksiin, mutta korosti toisaalta luottamuksen rakentamista niin Pohjoismaiden kuin suurvaltajohtajienkin välillä.
Tällöin Suomen PYV-politiikassa alkoi korostua keskusteluyhteydet muiden Pohjoismaiden kanssa. Niitä edistettiin varsinkin virkamiestasolla aktiivisesti. 1980-luvun alun euro-ohjuskriisin katveessa ydinaseriisunnasta käyty keskustelu voimistui myös muissa Pohjoismaissa. Suomen PYV-politiikka huipentui vuosina 1987–1991 tiiviisti työskennelleen yhteispohjoismaalaisen PYV-virkamiestyöryhmän työskentelyssä.
– Yhteispohjoismainen PYV-virkamiestyöryhmä kokoontui lähes 40 kertaa tutkailemaan alueellisen ydinasevalvontajärjestelyn saavuttamiseen liittyviä kysymyksiä. Työssä mentiin syvälle 1970- ja 80-luvun kuluessa kypsyneiden asevalvontadiplomaattisten käytänteiden yksityiskohtiin.
– Keskeisempää Suomen näkökulmasta oli kuitenkin se, että PYV-kysymys tarjosi käytännönläheisen yhteyden nimenomaan Pohjoismaiden välille. Sen puitteissa saatettiin keskustella turvallisuuspolitiikasta, asevalvonnasta sekä Neuvostoliiton ydinasepolitiikasta luottamuksellisesti muiden Pohjoismaiden kanssa, Juntunen kertoo.
Kylmän sodan sotilaspoliittisen vastakkainasettelun nopea purkautuminen ja Neuvostoliiton hajoamisprosessi vetivät kuitenkin maton pois Suomen PYV-politiikan alta. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton samoihin aikoihin saavuttamia historiallisia ydinaseiden rajoitussopimuksia Suomessa tulkittiin kuitenkin hieman epäilevin sävyin.
– Pelkona oli, että Suomen lähialueita koskevat turvallisuushaasteet jäisivät ratkaisematta Keski-Eurooppaan ja johtavien ydinasevaltojen välisiin suhteisiin keskittyvän liennytyksen sivustassa. Tällainen suurvaltavastuuta korostava reaktio- ja toimintamalli tavallaan pinttyi Suomen ulkopolitiikkaan kylmän sodan kuluessa.
Väitöstilaisuus perjantaina 2. helmikuuta
Yhteiskuntatieteiden maisteri Tapio Juntusen kansainvälisen politiikan alaan kuuluva väitöskirja Varjonyrkkeilyä Pohjolassa: Ydinaseongelman alueellinen hallinta Suomen ulkopolitiikassa kylmän sodan aikakaudella tarkastetaan julkisesti Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa perjantaina 2.2.2024 kello 13 Paavo Koli -salissa (Kanslerinrinne 1, Tampere). Vastaväittäjänä toimii professori Henri Vogt Turun yliopistosta ja kustoksena professori Tuomas Forsberg johtamisen ja talouden tiedekunnasta.
Seuraa väitöstilaisuutta etäyhteydellä.
Kuva: Jonne Renvall/Tampereen yliopisto