Tampereen museoiden kokoelmakeskuksessa aika pysähtyy, tai ainakin melkein.
Paikassa säilytetään tuhansia ja tuhansia historiallisia esineitä ja taideteoksia, jotka kaikki vaativat tietynlaiset olosuhteet. Siksi arkistoissa on hämärää ja taidehallissa tulee vilu.
Siitä huolimatta kaikki rapistuu vähä vähältä. Sanotaan, että silkki syö itseään, joten tanssikengät eivät ole ikuiset. Uudempien esineiden muovi voi hapertua muutamassa vuosikymmenessä.
Kokoelmia konservoidaan ja niistä pidetään huolta, mutta sen lisäksi museotyössä tehdään jatkuvasti vaikeita valintoja, kun kokoelmia kartutetaan. Millä on arvoa myöhemmin? Mikä ilmentää aikaamme?
Ennustamisen vaikeus näkyy myös vanhoissa kokoelmissa. Mitalit ja rukinlavat eivät kiinnosta nyt monia, mutta sattumalta kerätyt sivujuonteet voivat olla nykypäivän näkökulmasta mittaamattoman arvokkaita.
Taideteosten olosuhteita seurataan muun muassa kosteusmittareilla. Isot vaihtelut ovat pahimpia, sillä silloin kangas venyy ja kutistuu. 
Johan Erik Lindhin Neiti Kjellin muotokuva pitää pimeästä.
Tampereen keskustan Hämeensillalla komeilleet patsaat siirrettiin tietöiltä syrjään. Ne palasivat katukuvaan syyskuun lopussa, mutta sitä ennen monta metriä korkeat kivihahmot olivat restauroitavina. 
Museoille tarjotaan esineitä, mutta kaikkia ei voida ottaa kokoelmiin. Museoamanuenssi Niina Lahtinen luetteloi 31 lahjoitettua mitalia.
Kuvasarja on tehty kesätehtävänä osana kandidaattitason kuvajournalismin erikoistumisopintoja kesällä 2020. Kesätehtävän teemana oli ”muutos”. Juttu on toteutettu osana harjoittelua Aamulehdessä ja julkaistu täällä.