Taiteilija ja muusikko Maria Mattila on juuri tullut kirjoittamasta. Tampereen kaupungille hommia. Siellä on viimein ymmärretty jo puretun Keltaisen talon idea, ja nyt se halutaan toisintaa, luoda vapaita tiloja taiteelle. Maria on tyytyväinen, kun kulttuurin tekemiseen panostetaan, mutta onhan tilanne ironinen. Sama konsepti mikä nyt tilattiin, tuhottiin saman valtuuston toimesta muutama vuosi sitten. Maria ei kuitenkaan valita.
– Ei taidetta voi aina heti ymmärtää. Tai projekteja niinku Keltainen talo. Hyvä, että tajuavat nyt, että tällaisia vapaan tekemisen tiloja kaivataan. Mutta laitoin silti kanteen kuvan vanhasta keltsistä, ei tota ironiaa voinu ohittaa!
Maria nauraa äänessään jotain surkuhupaisaa. Jotain päättäväisyyden, kyllästymisen ja ilkikurisuuden väliltä. Väsymys painaa taiteilijaa.
Ehkä tuo tekemisen raivo on jotain, mikä on ”Maraa”. Nyt hän tuli kotiin, ja on Maria. Taiteellinen herkkä tyyppi, joka tykkää sinisestä ja kaipaa omaa tilaa ja ilmaa. Ja haluaa levätä.
Maria tarvitsee kotia. Tänne Ossi Somman patsaspuistoon hän tuli kuitenkin talonmieheksi. Somma itse haastatteli hänet. Homma, ja sen tuoma puuha on Marialle hyvä. Hän pitää talon tuomasta tekemisen tarpeesta. Pitää lämmittää taloa, kantaa vettä. Huolehtia veistoksista. Saa olla, mutta pysyä liikkeellä. Vaikka Maramobiili vaikuttaa olevan talviteloilla, on se vain vaikutelmaa. Ilmeisesti Marian on kuitenkin hiukan pakko ajaa.
Huone on hänen oma soppensa. Siellä on Marian oma tila. Sininen, tietenkin. Sänky on muualla, verstaan puolella on parempi nukkua. Nyt muuttamaan joutuneen sängyn tilalla on pieni asetelma. Tuoli ja pienempi tuoli. Kysyn, istuuko Maria siinä. Ei juurikaan, Maria vastaa. Tuolit vain tulivat siihen, täyttämään sängyn jättämän tilan.
Itseasiassa kaikkialle suuressa, korkeahuoneisessa kartanossa on pesiytynyt taidetta. Pieniä asetelmia. Ikään kuin veistospuisto jatkuisi sisälle.
Paikoittain pöydillä on myynnissä kirjoja, puiston vieraille. Tai Marian printtejä. Ruokapöydälle on muodostunut piirustustila. Kaikkialla on pieniä yksityiskohtia, ja joka pinnalla on taidetta. Seinillä. Tuoleilla. Vesiväritöitä kuivumassa kasvien keskellä. Metallikärpänen ikkunalla. Maalauspiste tuossa, studio tuossa. Kaikki on kuitenkin paikallaan. Siististi ja rivissä.
Tilassa huokuu rauha ja hiljainen inspiraatio.
Talonmiehenä Maria pitää huolta talosta ja puistosta. Ja tietenkin Somman muistosta. Taiteilijat tapasivat muutaman kerran. Somma sanoi, että heidän töissään on jotain samaa, ja osti Marialta taulun. Viikko viimeisen kohtaamisen jälkeen Ossi Somma jatkoi matkaa. Maria hiljentyy, kun kysyn tapaamisesta. Ääni paksuuntuu. Kunnioituksesta ja menetetystä yhteydestä, kenties?
– Yhteys meillä oli. Ja on. Tietenkin olisi ollut arvokasta saada tutustua paremmin.
Lattialautojen naristessa, vanhassa talossa haluaisi aistia henkiä ja fiiliksiä, jotain mystistä ja ylimaallista, mutta Maria ei sellaiseen usko. Varsinaisesti.
– Usko henkeen on mulla vahva. Mulle magia on arkea, ei yliluonnollista, vaan nimenomaan luonnollista, maranormaalia! Ja tottakai täällä tietty henki on, kyllähän täällä Ossin aistii joka huoneessa, joka huoneessa on jotain Ossin.
Taulu tai tuoli tai ryijy. Lyijy. Limittyen nyt Marian tavaroihin. Joka paikassa on jotain Marian. Rummut. Pieni tuoliasetelma. Raapustus vessan ovessa. Puunkarahkataidemateriaalit terassilla.
Maria on asettunut taloksi.
Tullut kotiin.
Kuvasarja on tehty osana Visuaalisen journalismin maisteriohjelman Journalistisen henkilökuvan työpajaa syksyllä 2020. Valokuvaaja Liisa Takalan vetämän lopputyön teema oli ”koti”.