Pauliina Koskelo, pikkusiskoni Pate ”kielsi uskonsa” eli erosi vanhoillislestadiolaisuudesta alkuvuodesta 2020. Vanhoillislestadiolainen yhteisö määrittää elämää hyvin kokonaisvaltaisesti ja antaa suuntaviivoja lähes kaikkeen harrastuksista äänestyspäätöksiin, joten siitä irtaantuminen on ollut pitkä prosessi. Irtaantuminen on muuttanut monta asiaa niin Paten ajatusmaailmassa kuin arjessakin.
”Mää rukoilen edelleen joka ilta, mutta en tiiä miks tai ketä. Lapsena tai uskovaisena rukoilin Jumalaa, joka oli jokin epämääräinen hahmo. Ehkä se on sama hahmo nykyäänkin”, pohtii Pauliina. Hän perustelee, ettei koe menettäneensä uskoa itse jumalhahmoon, vaan entisen yhteisönsä siihen liittämiin oppeihin. ”Mää pistän kädet ristiin ja toivon läheisille hyviä asioita sekä yritän olla kiitollinen niistä asioista, mitä mulla on.”
Turvallisuutta ja pelkoa
Pate kasvoi uskovaisen suurperheemme nuorimmaisena kuuden tuhannen asukkaan lestadiolaisvaltaisessa Tyrnävän kylässä. Lapsena uskonto toi turvaa, mutta mitä lähemmäksi täysi-ikäisyyttä tultiin, sitä enemmän Paten mieleen hiipi myös epäilyksiä. Yhtenä isoimmista syistä yhteisön jättämiseen Pate nostaa sen, ettei voinut uskoa, että vain he, reilut 100 000 pääasiassa suomalaista ihmistä, olisivat ainoat, jotka koko maailmasta pääsisivät taivaaseen. Kun hän oli avannut silmänsä tälle seikalle, myös monet muut opit alkoivat yhtäkkiä tuntumaan epäuskottavilta ja jopa oman arvomaailman vastaisilta.
Pate suhtautuu entiseen yhteisöönsä ristiriitaisin tuntein. Hän kertoo, että jää kaipaamaan liikkeestä sitä, että se antoi selkeän päämäärän elämälle: täytyy vain uskoa ja toimia oikein, niin pääsee taivaaseen. Se antoi varman olon.
”Oli turvallista ajatella, että kun vain pysyy uskomassa, kaikki on hyvin. Se oli pääasia elämässä. Se oli helppoa. Ihmettelin, miksi joku haluaisi kieltää uskonsa.”
Kääntöpuolena oli kuitenkin helvetinpelko. Yhteisö oli turvallinen paikka, mutta sen ulkopuolella olevaan maailmaa opetettiin suhtautumaan varauksella.
”Ihan lapsesta asti oon pelännyt. Oli se käsitys, että jos ei ehdi pyytää jotain syntiä anteeksi [ennen kuin kuolee], niin joutuu helvettiin. Vaikka se ei olisi ollut mikään iso asia. Pienenä luulin, että oli syntiä pelata pleikkarilla. Olin pelannut kaverilla apinapeliä, ja se oli sitten mielessä kuukausia, kunnes kerroin siitä äidille. Aina illalla pelotti, jos se muistui mieleen.
Tukahdutettuja ajatuksia
Vanhoillislestadiolaisuudessa ei ole mitään ylös kirjattua sääntölistaa, mutta käytännössä on olemassa asioita, jotka yleisesti mielletään synniksi. Niitä tekemällä saa helposti osakseen epäilyjä uskonsa tilasta. Niin kutsuttu ”maailmallinen musiikki” on yksi niistä. Se käsittää lähes kaiken musiikin klassista musiikkia sekä virsiä ja liikkeen omia ”siionin lauluja” lukuun ottamatta.
”Muistan, kun oltiin joskus kavereitten kanssa kuunneltu Robinia”, Pate muistelee esiteinivuosia, ”Emppu soitti mulle, että ollaan jääty kiinni, niin menin sitten pyytämään anteeksi äitiltä yöllä, ennen kuin tieto ehti heille asti. Kyllä se tuntui pahalta, mutta musiikki oli niin hyvää, että sitä piti silti kuunnella. Välillä kuuntelin, välillä pyysin anteeksi.”
Emppu (kuvassa) on Paten vanhimman siskon lapsi, jonka täti hän on ollut syntymästään asti. He ovat olleet läheisiä koko elämänsä.
Kun synnin käsite kietoutui arkisiin asioihin, joilla ei suoraan ole mitään tekemistä uskonnon kanssa, oli vaikeaa tajuta, missä meni synnin ja tapakulttuurin raja. Pate kertoo, että kuuluessaan vielä liikkeeseen hän ei aina uskaltanut kertoa mielipiteitään kovin avoimesti. Tuntui, että sosiaalisessa mediassakin piti varoa, ketä seuraa ja mistä tykkää, jotta uskoa ei kyseenalaistettaisi. Pate pohtii, että ehkä hän varoi liikaakin, kun ei tiennyt, mikä katsotaan sopivaksi ja mikä ei. Oikealla Pate rasisminvastaisen mielenosoituksen jälkeen.
Pate määrittelee itsensä feministiksi ja antaa sen nykyään myös näkyä entistä enemmän. Avarakatseisuuteen ovat hänen mukaansa vaikuttaneet omaan uskoon kohdistuneet ennakkoluulot.
”Se, että tuun tuollaisesta herätysliikkeestä, on vaikuttanut siihen, että en usko kaikkea, mitä ihmisistä tai ihmisryhmistä puhutaan ja huhutaan. Koska vanhoillislestadiolaisistakin liikkuu niin paljon ihan perättömiäkin juttuja.”
Uskonto toi elämään rakennetta
Vanhoillislestadiolaisuus tahdittaa vahvasti siihen uskovan viikko ja vuosirytmiä. Sunnuntaisin kokoonnutaan seuroihin rauhanyhdistykselle. Lapsena käydään pyhäkoulussa ja päiväkerhossa, nuorena raamattuluokassa ja nuortenilloissa. On suviseurat, myyjäisiä, talkoita, kevät- ja joulujuhlat…
Nyt kaikki tämä on poistunut ja sunnuntait ovat vain päivä muiden joukossa. Tosin Pate ei usein edelleenkään tee sunnuntaina kuin välttämättömiä hommia. Lepopäivän pyhittäminen on jäänyt tavaksi. Silloin voi vaikkapa nauttia auringosta parvekkeella ja lukea kirjaa.
Siskot tukena
Pate on perheemme nuorimmainen. Hänellä on kuusi isoveljeä ja yhdeksän isosiskoa. Kuvassa iältään häntä lähimmät sisarukset Ekku (vas.) ja Jossu (oik.), joista edellinen on jättänyt vanhoillislestadiolaisuuden taakseen ja jälkimmäinen kuuluu siihen. Patelle siskot olivat isona tukena eropäätöstä tehdessä.
”Siskot merkkaa mulle turvaa. Sain heiltä tosi paljon tukea, kun keräsin rohkeutta erota. Oli ihanaa, että kunnioitettiin sitä, että olin vielä uskovainen eikä yritetty tyrkyttää mitään ajatuksia. Sitten, jos itse halusin puhua, niin kuunneltiin ja annettiin neuvoja. Kyllä vähän pelotti, että uskovaisten sisarusten kanssa hengailu ei enää onnistuisi niin rennosti, mutta se oli turha pelko.”
Leipää ja jäätelöä
Uskonnosta irtaantumisen henkinen prosessi kesti kuukausia, jopa vuosia, mutta konkreettisesti lähtö sinetöityi yhdellä hetkellä, kun Pauliina eräänä maaliskuisena päivänä lähetti vanhemmilleen kirjeen, jossa kertoi päätöksestä. Teko oli lykkääntynyt jo pitkään, sillä oli vaikeaa sanoa asia, jonka tiesi satuttavan äitiä ja isää. Loputtomiin sitä ei voinut kuitenkaan siirtää, jos halusi olla rehellinen itselleen ja muille.
”Yksi päivä sitten lähdin ulos kirje taskussa. Mietin, että lähetän tai en lähetä, menen nyt vain kävelylle ja katsotaan, tippuuko kirje laatikkoon. Sitten se jotenkin tipahti sinne. Oli sellainen epätodellinen olo, että ”mitä mää oon oikein tehnyt”, mutta ei kuitenkaan kaduttanut.”
Elettiin koronaviruksen leviämisen kannalta akuuttia aikaa ja riskiryhmään kuuluvat vanhemmat olivat eristyksissä kotonaan yli sadan kilometrin päässä. Kirjeen lähettämisestä kului kuukausia, ettei Pauliina nähnyt vanhempiaan kasvotusten. Kun hän sitten kesäkuussa meni tapaamaan heitä, päässä pyöri monenlaisia tunteita: oli kiva päästä kotiin pitkästä aikaa, mutta mietitytti, miten välit vanhempiin muotoutuisivat.
Kun pysähdyttiin pihaan ja Pate nousi autosta, tunteet purkautuivat ulos itkuna. Oli ollut ikävä vanhempia, eikä nytkään saanut mennä halaamaan, vaan täytyi tyytyä kohtaamaan turvavälin päästä. Kohta sitten syötiin leipää ja jäätelöä ja huomattiin, että välit olivat melko samanlaiset kuin ennenkin. Jonkinlaista uutta haikeutta oli havaittavissa, mutta toisaalta ei tarvinnut enää piilotella ajatuksiaan.
”Vaikka kyllä mää vieläkin vähän peittelen. Haluan jotenkin todistella, että oon ”hyvä uskovainen” ilman, että oon uskovainen. Että en oo muuttunut. Korostaa niitä asioita omassa elämässä, jotka sopii siihen kuvaan.”
Uutta kohti
Pate on vasta 18-vuotias, mutta hän on jo käynyt läpi valtavan elämänmuutoksen. Sen käsitteleminen jatkuu varmasti jollain tasolla vielä vuosia.
Tulevaisuuden suhteen Pate on epävarma. ”Mää vaan ajelehdin. Välillä mietin, mikä tarkoitus kaikella on. En oikein tiedä, mihin uskon”, hän mietiskelee.
Tietämättömyyteen liittyy kuitenkin se kaunis puoli, että se on täynnä mahdollisuuksia.
Kuvasarja on tehty kesätehtävänä osana kandidaattitason kuvajournalismin erikoistumisopintoja kesällä 2020. Kesätehtävän teemana oli ”muutos”.