Entä jos olisinkin päättänyt toisin? Life Is Strange valintapohjaisena pelikokemuksena

The Walking Deadin kaltaisten menestysten innoittamana pelaajan valintoja korostavat ”interaktiiviset elokuvat” ovat inspiroineet Life Is Strangea. Peli painottaa päätösten vaikuttavan tarinassa paitsi tulevaan, myös nykyhetkeen ja menneeseen. Tuntuvatko valinnat enää merkityksellisiltä, kun pelaaja pystyy kelaamaan aikaa taaksepäin ja muuttamaan päätöksiään?

Life is Strange sijoittuu kouluympäristöön kertoen tarinan valokuvausopistossa opiskelevasta Maxista. Kesken luennon Max havaitsee omaavansa merkillisen kyvyn kelata aikaa taaksepäin. Kun Maxille selviää, että opistosta katoaa salaperäisesti opiskelijoita jäljittämättömiin sekä kaupunkia uhkaa tuhoisa ympäristökatastrofi, on hänen selvitettävä, kuinka menneisyyttä ja tulevaa muuttamalla voi estää uhkaavat skenaariot.

Kun Walking Deadissa pelaaja joutuu suurien valintojen keskelle päättämään ihmishenkien kohtaloista, Life is Strange antaa pelaajan keskittyä elämän pieniin kysymyksiin. Otanko salaa todisteeksi kuvan koulun epäilyttävästä vahtimestarista ahdistelemassa opiskelijaa vai puutunko tilanteeseen? Vastaanko koulukiusatun opiskelijan soittoon vai vietänkö ajan parhaan ystäväni seurassa, jota en ole nähnyt vuosiin? Life is Strange ottaa esille koulukiusaamisen ja ystävyyden kaltaisia teemoja jättäen pelaajan päätettäväksi moraalisen näkökulmansa tapahtumiin.

Toisin kuin esimerkiksi Quantic Dremin hektisiä valintoja korostavassa Heavy Rainissa, Life is Strangessa pelaajalla ei ole kiire tehdä päätöksiään. Vaikeimpia valintoja korostetaan audiovisuaalisin keinoin ruudun väreillessä, mutta valinnoissa ei ole aikarajoja. Maxin kyky liikkua ajassa luo mielenkiintoisen elementin, sillä pelaaja voi nähdä välittömästi, miten hahmot reagoivat valintoihin. Päätöksen tehtyään pelaaja voi liikkua ajassa taaksepäin korjaamaan valinnan mieleisekseen, mikäli omatuntoa alkaa soimata.

Aikamatkailu luo peliin omaperäisen ja pelaajan uteliaisuutta tukevan elementin. Samalla valinnoista puuttuu kiireen luoma paine ja spontaanius, jolloin päätöksiä voisivat ohjata enemmän tunteet kuin rationaalinen ajattelu. Onneksi valintojen pitkäaikaiset merkitykset jäävät pelaajan arveluiden varaan: pienillä ja harkituillakin valinnoilla on tarinan edetessä suuria seurauksia.

Valintapohjaisissa peleissä illuusio pelaajan valinnoista perustuu pitkälti henkilöhahmojen uskottaviin reaktioihin. Tässä suhteessa Life is Strange on erittäin onnistunut: jokainen hahmoista on persoonallinen ja suhde heihin rakentuu valintapohjaisten keskusteluiden kautta. Pelin henkilöhahmot on suunniteltu niin uskottavasti, että ajoittain eleetön kasvoanimaatio ei pääse häiritsemään kokemusta. Oikean elämän tavoin pelaaja alkaa helposti pohtia, missä valossa muut henkilöhahmot näkevät päähenkilön valintojen jälkeen.

Telltale Gamesin pelien kaltaisesti peli vertaa tehtyjä valintoja verkossa muiden pelaajien päätöksiin jokaisen episodin lopussa. Kun pelaaja on päätöstensä kanssa marginaaliasemassa, on omat valinnat sosiaalisessa paineessa helppo kyseenalaistaa. Osaltaan tämä johtaa kiinnostavaan dilemmaan, haluaako pelaaja tehdä valintojaan eettisesti vai kokeilla moraalisia rajojaan. Tämä on havaittavissa YouTube-videoissa, joissa pelaajat kokeilevat tehdä pelissä tahallisesti epäeettisiä valintoja.

Lukuisista valinnoista huolimatta peli rajautuu kahteen mahdolliseen lopputulokseen. Kun esimerkiksi Quantic Dreamin Beyond: Two Souls sisältää 24 erilaista loppuratkaisua, tuntuvat Life is Strangen loppuskenaariot hyvin rajatuilta. Tarinan läpäistyäni mietin kuitenkin pitkään, valitsinko oikein viimeisen valinnan kohdalla. Lukuisten valintapohjaisten haarojen sijasta peliä kantaakin loppupeleissä vahva illuusio tarinan ohjaajana toimimisesta. Kyseessä on harvinainen tunne videopelien saralla, joka tuo esille valintapohjaisen tarinankerronnan potentiaalin. Life is Strangen pelihahmojen kohtalot jäävät mietityttämään pelikonsolin sammuttuakin.