21.12. Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä kuntolomalta
Amalia-tädillä on joka aamuksi uusi ohjelma, jonka mukaan lähdetään kiertelemään maistiaisia, sivistymään museoon, huutamaan paloruiskua tai myymään kakkuja Karhunpalvelus-seuran myyjäisiin. Täti on joutunut kerran poliisin piiritykseen, tarkkaan ottaen konstaapeli Oiva Karhusen, mutta siitä on jo aikaa. "Jos poliisilta menisi pidätyskyky, niin silloin olisi kyllä koko yhteiskunta lirissä."
Amalia on vapautunut piirityksestä ehjin nahoin, mutta eikös vain konstaapeli Karhunen yhtenä iltana taas istu tädin luona kuuntelemassa kokolaturi Aarian Oopperaa… Oivalla ja Amalialla taitaa olla on/off -kihlaussuhde.
Amalia on melkoinen täti: merikarhun jälkeläinen ja ns. vanhapiika, joka oli ensin sairaanhoitaja, mutta parannuttuaan siitä, hänestä tuli terveydenhoitaja. Toisinaan hän kutsuu kylään terveyssisariaan, joiden kanssa hän on nuorena käynyt Karhumäen Tyttömuseota.
Kirjassa Karhukirjeitä kuntolomalta Otso saattelee Amalia-tädin kuntolomalle, sillä tädin kunto on päässyt romahtamaan: hänelle on tapahtunut painovirhe ja hänet on todettu sata kiloa ylipainoiseksi. Ystäviensä Lahja Hevosen ja Emmi Kotvan kanssa Amalia pistää uuteen järjestykseen elämäänsä ja Käpälämäen kuntoutuskeskusta. Lenkillään he eivät koskaan juokse Nallemarketin ohi, golfkentällä Amalia lyö pallon helposti yli baarin, ja uinnista, tenniksestä ja lentopallosta leidit valitsevat omaksi kuntoilulajikseen tikanheiton.
Kerran Amalia -täti tuli kotiin myöhässä ja Otso kysyi, missä täti oli ollut. Täti kertoi olleensa hukkareissulla…
Naisvoimisteluseura Karhunpalveluksen painonnostojaoston oli tapana mennä tiistain treenien jälkeen tasaamaan nestehukkaa Kupit nurin -pubiin. Sanoin, että aikamoinen hukka heillä oli ollutkin, koska tänään oli keskiviikko. Täti nyökkäsi ja sanoi, että joskus nestehukka oli tosi suuri ja tässä päti hyvin vanha kansanviisaus, eli kun läksi hukkaa pakoon, saattoi tulla mäyräkoira vastaan. Täti epäili, että nestehukan hoitoaineessa oli testostereoita. Ne olivat uroshormoneita, jotka panivat naisetkin puhumaan matalalla äänellä tyhmiä.
Jukka Parkkisen Karhukirjeitä Karvoselle ilmestyi 2002. Sen jälkeen ”karhukirjeitä” ilmestyi vielä kuuden kirjan verran: Karhukirjeitä Karhumäestä, kesäleiriltä, kaamoksesta, kaukomailta, kotiväelle, ja viimeisenä Karhukirjeitä kuntolomalta. Olen lukenut kaikki kirjat yli 50-vuotiaana, ilman yhdenkään lapsen läsnäoloa. Suomen kielen vivahteilla ja nokkeluuksilla leikkiminen on se asia, mikä aikuista (ainakin minua) naurattaa ja huvittaa! Lapselta osa jutuista menee varmasti ohi, mutta aina voi nauttia tarinasta. Suosittelen ääneen lukemista tai äänikirjan kuuntelemista. Kirjat on alunperin tehty kuunnelmiksi, lukijana vallan mainio Juho Milonoff.
Teksti: Leena Horsma-aho, palvelupäällikkö, Linnan asiakaspalvelutiimi.
Tästä linkistä pääset lukemaan kaikki joulukalenterin lukuvinkit kirjaston verkkosivuilta
