6.12.2023 Joulukalenteri: Laura Lähteenmäki: Laske salaa kymmeneen
Aada, Camilla, Viivi ja Heta – ja sitten vielä Myy. He ovat Pätkikset, viisi neljäsluokkalaista tyttöä, parhaat kaverit. Paitsi, että oikeasti viiteen tyttöön mahtui vain kaksi paria, ja sitten vielä Myy viidentenä pyöränä ”vaikka ei autoissakaan ollut viittä pyörää”. Myy onkin kaveriporukassaan vähän kuin auton vararengas: hänen kanssaan voi olla, kun se muille sopii. Mutta että ryhmän tasavertaisena, yhtä tärkeänä jäsenenä, se nyt vaan ei ole mahdollista.
Laura Lähteenmäki piirtää romaanissaan taidokkaasti näkyväksi tunnelman lapsuuden ja nuoruuden rajalla. Kun ei olla enää aivan pieniä, mutta ei vielä isojakaan. Kun mieli jo kurottuu kohti nuoruutta, toisilla innokkaammin, toisilla varovaisemmin. Kehittymisen eritahtisuus ja kiinnostuksenkohteiden eriytyminen näkyy hankauksena kaverisuhteissa. Tytöt elävät elämänvaihetta, jossa rakennekynnet ja mielikuvitusleikit eivät mitenkään voi olla yhtä kiinnostavia ja hyväksyttäviä juttuja. Pätkisten porukassa Myy jätetäänkin toistuvasti WhatsApp-ryhmien ulkopuolelle, tai jos hän pääseekin niihin, keskustelu ryhmässä tyrehtyy yleensä siihen paikkaan.
Romaani näyttää aidonoloisen surullisesti sen, miten vähän aikuiset todella voivat kiusaamistapauksissa tehdä. Varsinkin silloin, kun kiusaaminen on ulkopuolelle jättämistä, juoruilua ja pahan puhumista takanapäin. Myyn äiti kyllä totisesti yrittää parhaansa - ja opettajakin, joskin laiskemmin. Mutta lopputuloksena Myy päätyy kuitenkin olemaan enimmäkseen yksin, ja lopulta olemaan edes toivomatta, että joku kavereista laittaisi viestiä ja pyytäisi seuraksi.
”Kukaan ei enää leikkinyt, ei yhdessä, ei erikseen, eikä sille asialle yksikään aikuinen voinut yhtään mitään. Jos leikki oli loppu, se oli loppu.”
Kukaan ei enää leikkinyt, ei yhdessä, ei erikseen, eikä sille asialle yksikään aikuinen voinut yhtään mitään. Jos leikki oli loppu, se oli loppu.
Mutta Myy haluaa vielä leikkiä. Siinä hän on hyvä, sitä hän rakastaa. Leikissä hän tuntee olevansa täysillä elossa, sellainen kuin oikeasti on. Ja aivan kesäloman kynnyksellä Myy tapaa Lassin, joka paitsi ottaa Myyn huomioon ystävänä, on myös aivan ilmiömäinen leikkijä. Edessä on yhdeksän ihanan yhteisen leikin kesä. Lassi on jotakin aivan muuta, kuin Pätkikset, resuinen ja villi. Myy ymmärtää itsekin, että Lassi ja Pätkisten tytöt kuuluvat eri maailmoihin - eikä näitä maailmoja saa sekoittaa. Mutta eikö juuri se ole kasvamista, että uskaltaa olla juuri sellainen kuin on, kaikissa niissä maailmoissa, joissa toimii? Myy ainakin tuntee itseironisesti kesän lopussa kasvaneensa ja vanhentuneensa niin, että jäisi varmaan jouluun mennessä eläkkeelle.
Ja kun kesä on lopussa, on eräänä päivänä myös Lassin kotitalo autio. Lukijan ohella myös Myy alkaa epäillä, oliko Lassia oikeasti olemassakaan.
Hänestä tuntui, että jotakin oli peruuttamattomasti päättynyt. Tai ainakin se jokin oli askeleen lähempänä päättymistään. Se jokin, mitä hän pelkäsi, hiipi jo hänen kintereillään ja huohotti hänen perässään. Hän ei halunnut sitä eikä hän aikonut laittaa ripsiväriä tai kulkea talvisin farkuissa. Hän halusi olla juuri tämän ikäinen ja juosta Lassin kanssa metsässä ja leikkiä, leikkiä aina vain.
Romaani tuo selkeästi esiin, miten elintärkeää jokaiselle on saada kuulua porukkaan – ja miten tärkeää on vaalia leikkiä, mahdollisimman pitkään. Kertomus päättyykin sanomalleen uskollisesti valoisan toiveikkaisiin tunnelmiin herkistäen lukijansakin.
Romaani on ehdolla vuoden 2024 Arvid Lydecken -palkinnolle, joka myönnetään korkeatasoisesta lastenkirjasta.
Teksti: Jaana Lamminmäki, tietopalveluneuvoja.
Tästä linkistä pääset lukemaan kaikki joulukalenterin lukuvinkit kirjaston verkkosivuilta
