6.12. Väinö Linna: Päämäärä
Suomen juhliessa jälleen uutta itsenäisyyspäiväänsä tänä erikoisena vuonna 2020, nousevat Väinö Linnan oivaltavat ja edelleen erittäin ajankohtaiset ihmiskohtaloiden kuvaukset vahvasti mieleeni. Väinö Linna lähti aina teoksissaan kuvaamaan maailmaa tavallisten ihmisten kautta. Maailman myllerrykset, poliittinen muutos ja sodan realismi lähtee ihmisistä, jotka elävät keskellä sitä todellisuutta ja sen hetken ratkaisuja. Kaiken tämän yläpuolella on aina aurinko, joka hyväntahtoisena katselee heitä, velikultia. Näillä sanoilla alkaa Linnan teos Päämäärä:
Aurinko nousee.
Se näkee tutun näyn. Sen lukemattomien kierroksien aikana tuo näky on pysynyt samanlaisena lukuunottamatta pieniä ihmiskäden rakennelmia, jotka sieltä ylhäältä katsoen eivät paljonkaan vaikuta kokonaiskuvaan. Tuohon näkyyn sisältyy myöskin eräs pienoinen maisema. Siihen sisältyy järvi, metsää sekä peltoja, joiden pinta on valkoisena kuurasta. Illalla on satanut, mutta aamuyöstä on taivas kuitenkin selinnyt ja syksyn ensimmäinen pakkasaamu on tullut. Se on vetänyt maan valkoiseen härmään ja rakennellut sadelätäkköihin heikon jääkannen. Hiljaista ja rauhallista on kaikki, pieni jokikin, joka kuljettaa sameita vesiään ikään kuin mietteisiinsä vajonneena ja nukahtaa viimein kokonaan järven saavutettuaan.
Päämäärä on Väinö Linnan ensimmäinen julkaistu romaani, vuodelta 1947. Kirjailija itse on myöhemmin tuominnut teoksensa raakileeksi ja lähes julkaisukelvottomaksi esseessään ”Miten kirjani ovat syntyneet?”.
"Kirja on kömpelö ja kaoottinen, koska minun ajatusmaailmani oli kaoottinen. Olin imenyt tajuntaani liian monenlaatuista ilmaisua ja liian monenlaisia maailmankuvia, enkä kyennyt tuota kaaosta perkaamaan."
"Teos ei ollut sanan varsinaisessa mielessä julkaisukelpoinen, enkä ole antanut ottaa siitä uusia painoksia."
Väinö Linnan oma suhtautuminen teokseensa on varmasti myötävaikuttanut siihen, että Päämäärä on teoksena jäänyt erittäin tunnettujen Tuntemattoman sotilaan ja Täällä Pohjantähden alla jalkoihin. Vasta tänä vuonna, kirjailijan syntymän satavuotisjuhlavuonna, sai Kokkolan kaupunginteatterissa ensi-iltansa kantaesitys Päämäärästä.
Teema Linnan teoksessa on tuttu ja elämässä aina ajankohtainen, vuosikymmenestä riippumatta. Kertomuksen päähenkilö on Valte Mäkinen, köyhistä kotioloista kaupunkiin muuttanut uusi tehdastyöläinen, joka taistelee elämässä eteenpäin suuressa kaupungissa kahden veden välissä, kohisevan kosken partaalla. Raskaan tehdastyön ja orjuuttavan ympäristönsä vangiksi päätyneenä etsii Valte elämäänsä syvempää tarkoitusta ja haaveilee kirjailijan ammatista. Voiko oman luokkansa ja asemansa lasikaton murtaa nousemalla tähdenlennon lailla suomalaisen kirjallisuuden taivaalle kiintotähdeksi?
Päämäärän teemat ovat ajankohtaisia edelleen. Mitkä ovat ne teot joilla pieni ihminen voi saavuttaa oman päämääränsä raa’asti kahtiajakautuneessa yhteiskunnassa? Onko onnellisempaa elää pyrkien vimmatusti löytämään vastauksia vai onko helpompaa vain tyytyä osaansa? Mihin tämä ihmisen lyhyt ja rajallinen elämä kannattaisi ylipäänsä käyttää?
Vaikka teema kuulostaa synkältä ja kurjalta ja elämä pelkältä taistelulta on hyvä ymmärtää, että tärkeintä ei ole päämäärä vaan se miten ja miksi siihen päästään. Vaikka teosta ei ole pidetty kirjallisesti loistavana, kannattaa se silti lukea. Jo pelkästään osana kirjailijan kehityskaarta.
Itse en lapsena tiennyt asuvani kuuluisan kansalliskirjailijamme alakerrassa. Siinä kohdin, kun joka vuotinen, vanhempien silmiin kyyneleet nostattanut, Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas oli jälleen katseltu elokuvana, havahduin joskus ala-asteikäisenä siihen että kirjahyllyssämme oli ”tuo kirja”. Ja kirjailijan nimi oli naapurin postiluukusta tuttu. Kysyin vanhemmiltani ja he totesivat että kyllä, teos on naapurin Väiskin kirjoittama. ”Ja hyvä kirja onkin. Ainoa, joka osaa kuvata totuutta ja tavallista ihmistä”. Tamperelaiseen tapaan asiasta ei tehty numeroa. Hämeenpuistossa vieraili syntymäpäiväjuhlissa niin presidentti Kekkonen kuin muutkin sen aikaiset johtavat valtakunnan isokenkäiset ja nosturiautolla yöllä klo 00:00 laulettiin serenadeja Hämeenpuistosta kerrosta ylemmälle parvekkeelle valtakunnan sanomalehtien toimesta salamavalojen räiskyessä.
Vaan siinä me asuimme, tavalliset naapurukset ja morjestelimme rapussa Väiskiä ja Kerttua. Myöhemmin autoimme sairaskohtauksestaan toipuvaa kirjailijaa portaissa kävelykepin kanssa kulkemisessa ja hänen vaimoaan heidän kauppakassiensa kanssa. Elimme tavallista elämää naapureina kansalliskirjailijan kanssa. Väinö Linnan menehdyttyä taisin olla seuraavan kevään ainoa tamperelainen ylioppilas, jonka juhlissa kävi edesmenneen kansalliskirjailijan vaimo. Mutta aurinko jatkoi hyväntahtoisena nousuaan sen jälkeenkin, joka aamu. Niin kuin se jatkaa nytkin, tilanteesta huolimatta ja juuri myös sen vuoksi! Auringolla on aina päämäärä. Se kulkee eteenpäin omalla radallaan.
Väinö Linna (1920-1992) kansallisbibliografiassa.
Teksti: Marjatta Ojala, tietopalveluasiantuntija.
Tästä linkistä pääset lukemaan kaikki joulukalenterin lukuvinkit kirjaston verkkosivuilta
