Virginia Mattila käänsi Viidan Moreeni-romaanin englanniksi

Käännöstyö valmistui jo 1990-luvun alussa, jonka jälkeen työ jäi sivuun vuosikausiksi ja uhkasi muuttojen aikana jopa kadota. Mattila kaivoi paperipinon esiin vuonna 2015 professori Harry Lönnrothin aloitteesta.

Käännös oli määrä julkaista Lauri Viidan (1916–1965) syntymän satavuotispäivänä joulukuussa 2016, mutta tekijänoikeuksien selvittely veikin enemmän aikaa. Käännös saatiin lopulta julkaistua joulukuussa 2020.

Kääntäjä jäi koukkuun heti ensiriveistä

Pohjois-Englannista kotoisin oleva Virginia Mattila kertoo jääneensä koukkuun heti luettuaan pari sivua Lauri Viidan vuonna 1950 ilmestynyttä Moreenia.

Moreeni kertoo Niemisen perheen vaiheista 1900-luvun alkupuoliskolla Tampereen Pispalassa. Kirjan tunnetuimmat jaksot liittyvät Pispalan rakentamiseen ja sisällissodan vaiheisiin.

– Olin lukenut aika vähän suomalaista kirjallisuutta. Rehellisesti sanoen en ole kirjallisuusihminen. Luen historiaa, varsinkin sosiaalihistoriaa. Fiktio ei viehätä minua, mutta tähän kirjaan melkein uskoin, Mattila kertoo.

Moreenin tarina on kuvitteellinen, vaikka se heijastaakin väljästi Lauri Viidan perheen vaiheita. Mattilalle kirja alkoi näyttää todelliselta, kun hän käveli usein Finlaysonin puuvillatehtaan ohi samaa reittiä, jota Moreenin Iisakki Nieminen kulki tehtaalta kotiinsa Amuriin.

– Siinä oli puuvillatehtaan sairaala ja puuvillatehtaan kirkko. Mahtaako olla puuvillatehtaan taivas ja puuvillatehtaan helvettikin? Siinä on se Moreenin työmiehen vitsikkyys. Minä uskoin siihen tarinaan, Mattila kertoo.

Käännös valmis jo 1990-luvulla

Ajatus Moreenin kääntämisestä heräsi 1990-luvun alussa, kun Mattila oli yliopistolla ns. nollatuntisopimuksella. Hänelle maksettiin vain tehdyistä käännöstöistä eikä tuloja ollut tasaisesti. Käännösten, määräaikaisten lehtoraattien ja tuntiopetusten välissä Mattila keskittyi Moreenin.

Mattila käänsi Moreenin parissa vuodessa ja luki siitä otteita julkisesti jo 1990-luvun alussa tapahtumien yössä yliopistolla.

– En jaksa muistaa, koska työ tuli valmiiksi. Silloin taisi olla työkiireitä, kun en ole kirjallisuusihminen, tutkija enkä julkaiseva ihminen.

Moreenin valmis käännös jäi vuosikymmeniksi laatikkoon ja ehti melkein jo unohtua.

– Se oli siellä jossakin koko kasa. Jäin eläkkeelle yhdeksän vuotta sitten. Kun olen niin huono tietokoneihminen, niin se oli jossakin korpussa ja jossakin paperimuodossa. Se korppu haihtui taivaan tuuliin.

Paperikasa löytyi kaapin kätköistä

Haalistunut paperikasa seurasi mukana ja hautautui kaapin kätköihin, kun Virginia Mattila muutti uuteen asuntoon. Sieltä se kuitenkin löytyi, kun Viidan Moreenin käännöksiä ja niiden vastaanottoa tutkinut professori Harry Lönnroth otti yhteyttä ja kysyi käännöksen perään.

– Oli kasa papereita erittäin huonossa muodossa. Sivujakin puuttui, se oli siis raakile, mutta siinä se vain oli.

Lönnroth skannautti paperit ja parsi niistä kokoon ehjän tekstitiedoston. Emeritusprofessori Gerald Porter luki käännöksen ja antoi sitä palautetta.

– Se oli aika tärkeää, sillä muuten se olisi ollut vain minun varassani. Porter oli kovin myönteinen, ja rupesimme työstämään tekstiä, Mattila muistelee.

Käännöksen julkaisemisesta keskusteltiin kustannusyhtiö WSOY:n ja Viidan perikunnan kanssa. Asia eteni niin hitaasti, että Viidan satavuotispäiväkin ehti mennä ohi. Sitäkin selvitettiin, olisiko Moreenista ilmestynyt jossakin englanninkielinen versio. Löytyi vain yksittäisiä käännettyjä näytteitä, mutta ei kokonaista kirjaa.

Virginia Mattilan Moreeni-käännös, Earth’s Hardy Chattels, ilmestyi vihdoin joulukuussa 2020. Käännöksen julkaisi Lauri Viita -seura.

Mattila kiittää Harry Lönnrothin panosta ja päättäväisyyttä. Toinen merkittävä tukija oli professori Kaarle Nordenstreng, joka myötävaikutti teoksen julkaisukuntoon saattamisessa.

Moreeni on aiemmin käännetty vain viidelle kielelle: saksaksi 1964, ruotsiksi 1965, puolaksi 1970, unkariksi 1977 ja venäjäksi 1981.

Kääntyykö Viita haudassa vai iloitseeko taivaassa?

Lauri Viidan omintakeista kieltä ja voimakasta ilmaisutapaa on pidetty yhtenä syynä sille, että teos ei ole rohkaissut kääntäjiä.

– Kyllä se minua rohkaisi. Tämä ei ollut ulkopuolelta minulle annettu tehtävä. Tämä oli se, mitä halusin tehdä, Virginia Mattila sanoo.

Käännöstyöllään Mattila haluaa kunnioittaa yksinomaan Lauri Viidan loistavaa romaania. Kääntäminen oli Mattilalle vapaa-ajan harrastus, jossa rahan ansaitseminen ei näytellyt mitään roolia.

– En tiedä, kääntyykö Viita nyt haudassaan vai iloitseeko hän taivaassa, Mattila huudahtaa.

Moreenissa on paljon suomenkieliselle lukijallekin vaikeaa sanastoa. Viita loi omaa kieltään ja suosi sanaleikkejä. Puherepliikit ovat omintakeisia, ja yhdellä henkilöhahmolla on puhevika. Kääntäjälle riitti ongelmia.

– Piti kulkea pitkin käytävää ja ottaa kiinni lähin fennougristi tai kysyä kavereilta. Jotkut sanaleikit kääntyivät kivasti, eivät kaikki.

Mattila kertoo valinneensa käännökseen poikkeavan kieliopin osoittamaan henkilöhahmojen sosiaaliluokkaa.

– Kielioppi on jopa väärä, mutta se on se kieli, mitä ihmiset käyttävät, Mattila selventää.

Mattila sanoo erottavansa vokaalin perusteella sen, mistä englannin kielen puhuja on kotoisin ja mikä hänen taustansa on. Kirjoitetussa tekstissä piti valita kuitenkin toisenlainen ilmaisutapa.

Mattila arvioi, että osa lukijoista vierastaa hänen valintojaan, mutta sitä hän pitää aivan luonnollisena asiana.

Käännöksen henkilöhahmot puhuvat kansankieltä poikkeavalla kieliopilla, joka kertoo siitä, että he eivät kuulu herrasväkeen. Erilaiset puhetavat törmäävät toisiinsa hauskasti esimerkiksi tilanteessa, jossa Joosefiina-äiti keskustelee opettajan kanssa siitä, millaisen ruman kuvan Kalle on piirtänyt koulutunnilla.

– Oli suorastaan ilo kääntää tämä kohtaus. Se opettajan kieli, olisiko hienopieru oikea sana kuvaamaan sitä?

Iisakista tuli Isaac mutta Joosefiina säilyi

Henkilöhahmojen nimet säilyivät käännöksessä alkuperäisessä muodossaan lukuun ottamatta Iisakkia, josta tuli Isaac. Virginia Mattila päätti muuttaa nimen, koska Iisakki kuulostaisi englanninkieliselle lukijalle niin oudolta.

Iisakki on Mattilan mielestä teoksen päähenkilö siitäkin huolimatta, että Lauri Viita ei tiettävästi näin ajatellut.

– Iisakki on nimenä sinun mielestäsi hyvä mutta Boris Johnsonin mielestä oudon näköinen sana. Joosefiina ja Oskari eivät ole outoja. Paavali on hankala mutta ei ole niin monessa mukana. Lempi ei niin hankala, Mattila luettelee.

Paikannimet tuottivat ongelmia silloin, kun niihin liittyi sanaleikkejä. Sellainen oli tilanne, jossa Joosefiina kävi hakemassa Hauholta jauhoja.

Teoksen nimi tuli pohdittavaksi vasta loppuvaiheessa. Mattila sanoo, että suurin osa briteistä ei tiedä, mitä moreeni tarkoittaa. Yrjö Varpion väitöskirjan mukaan Moreeni tarkoittaa Lauri Viidan romaanissa paitsi maalajia myös ihmisiä, jotka maan päällä elävät.

Teoksen toiselta sivulta löytyi ”maan sitkeätä irtaimistoa” kuvaava kohta, josta englanninkielinen nimi syntyi: Earth’s Hardy Chattels.

Iisakki oli sekatyömies, joka työskenteli aluksi puuvillatehtaassa. Myöhemmin hän oli myös kirvesmies, ulkotyömies ja rakennustyömies.

Iisakin mukana kirjaan tulee paljon vanhaa rakentamissanastoa, jota kaikki suomenkielisetkään lukijat eivät hallitse. Tuttu insinööri toi Virginia Mattilalle mallin työkalusta nimeltä ”hollihaka”, jota käytetään hirsirakennuksilla. Mattila kävi myös Amurin työläismuseossa tutustumassa vanhan ajan asuinoloihin ja yhteiskeittiöihin.

Todenkaltaisuus viehättää

Virginia Mattilaa viehättää Moreeni-romaanissa sen tuttuus ja todenkaltaisuus. Kirjan alussa kerrotaan tarina Joosefiinan äidistä, joka saapui kävellen maalta Tampereelle tuomaan tätinsä tilaamia saappaita. Kaupungissa täti nuhteli, miksi tämä kulutti kenkiään matkalla, kun olisi voinut kävellä avojaloin ainakin silloin, kun kukaan ei ollut katselemassa.

– Minun vanha tätini oli syntynyt 1910, ja hänellä oli kalossit koulumatkalla. Jos oli kuiva pätkä, hän otti kalossit pois jalasta ja lätäkön kohdalla laittoi ne takaisin jalkaansa. Tämä on niin aito tilanne ja niitä on paljon.

Moreenin henkilöhahmot ovat Mattilan mukaan niin aitoja ja yleismaailmallisia, että niitä löytyy myös hänen kotikylästään Pohjois-Englannista. Yksi tutuista kohtauksista niistä kertoo Joosefiinan neuvokkuudesta.

– Joosefiina otti vanhat miesten kalsarit ja ompeli niistä jauhopussin. Minun anoppini olisi tehnyt samoin ja minun vanhat tätini Englannissa. Sen samankaltaisuus on uskomatonta.

Painettua versiota ei vielä saatavilla

Virginia Mattila ei aio jatkaa käännöstyötään Lauri Viidan parissa, vaikka esimerkiksi Betonimylläri-runokokoelma olisi suorastan herkullinen käännettäväksi.

– Jos joku työntää sen väkisin nenäni alle, niin saattaisin lukea puoli sivua. Ei minulla ole sellaista taustaa enkä ole kirjallisuusihminen. Olen kieli-ihminen.

Betonimylläristä on julkaistu englanniksi tiettävästi vain yksittäisiä runoja eri käännöskokoelmissa.

Moreenin käännöksestä on toistaiseksi saatavilla vain PDF-versio. Monet ovat toivoneet kirjasta paperimuotoista julkaisua, mutta sen painattaminen on vielä epäselvää.

Virginia Mattila sanoo, että hänelle riittää, jos hän saa kirjan kansilehden kehyksiin Englannin-kotinsa seinälle.

– Kun olen kuollut ja kuopattu, niin joku näkee, että hän sellaistakin on tehnyt. Sitten roskikseen – niin katoaa maallinen loisto!

Teksti: Heikki Laurinolli

Moreeni-käännös Earth’s Hardy Chattels on vapaasti saatavilla Lauri Viita -museon kotisivuilla osoitteessa http://www.lauriviitamuseo.fi/

Käännösnäytteitä Moreenista

Alkukappale:

…vaarojen, kumpujen, harjujen välitse, louhujen lomitse, oksien alitse, mökistä mökkiin ja kartanoon, lehdosta lettoon ja ojasta allikkoon – alaspäin veti kalteva kamara, etelään vietti mahtava graniittikynnös.

… over the hills and over the humps, between the ridges, through the ditches, from shack to shack and on to the manor, from spinney to swamp and from ditch to puddle – downwards drew the tilt of Earth’s crust, southward sloped the great garland of granite.

Teknillis-sosiaalinen hiidenkirnu = Infernal technological and social churn:

Järven alapäässä oli vihdoin se solmu, joka sitoi tiet ja reitit, polut ja purot yhdeksi kimpuksi. Sitä solmua ei voinut kiertää eikä avata; kerran virtaan joutuneen oli käytävä armottoman paineen läpi, joka väänsi ja vaivasi uhrinsa uuteen muotoon, ellei ilman muuta upottanut syövereihinsä jäteliejuun. Se oli teknillis-sosiaalinen hiidenkirnu, jota nimitettiin myös tehdaskaupungiksi.

At the end of the lake there came the last knot that tied routes and roads, paths and torrents into a single bundle. There was no going round it and no untying it; what was once taken up in the current was destined for the merciless mangle that knocked and kneaded its victim into a new form, unless it plunged them straight down into the sludge of its whirlpool. It was an infernal technological and social churn, and it was also called an industrial city.

Kirjan englanninkielinen nimi Earth’s Hardy Chattels tulee kohdasta ”Maan sitkeätä irtaimistoa”:

Maaseudulta, ei ainoastaan pohjoisesta, vaan myös lännestä, idästä, etelästä, kaikkialta virtasi jatkuvasti uutta ihmisainesta, maan sitkeätä irtaimistoa, joka unia nähden oli viimeinkin päättänyt tarttua onnensa ohjaksiin.

They came from the country, not just from the north, but from south, east and west. From all sides came the never-ending stream of human moraine, of Earth’s hardy chattels, whose dreams made them take their fate in their own hands.

Luojan palikkaleikki = Creator’s jigsaw:

Mökin sai tehdä ihan mielensä mukaisen: pitkittäin, poikittain, vinottain; hirrestä, laudasta, paperista, sahanpurusta, tiilestä, betonista; maalata vaikka raitaiseksi; jatkaa, korottaa, tehdä jiirejä, pykäliä, portaita, siltoja, kaaveleita… Ja eikö muka tehty? Kyllä! Ei kysytty rakennuspiirustusta, ei työsuunnitelmaa, kustannusarviota, arkkitehtiä, mestaria, teettäjää – ei muuta kuin siitä poikki ja seinään. Niin kuin linnut tietävät miten pesänsä tekevät, niin syntyi Luojan palikkaleikki korkealle moreenipenkereelle.

You could build your little house just as you liked: longways, sideways or crossways. You could use logs, planks, paper, sawdust, brick or concrete. You could paint stripes on it if you wanted. You could add to the length, add to the height, you could add mitres, notches, bridges, gables... and that’s what they did. Yes, indeed! They didn’t ask you for plans or schedules, for estimates of cost, architects, masterbuilders, or who was having it built – all you had to do was cut it off there and make a wall. Just as the birds know how to build their nests, so the men of Pispala knew how the Creator’s jigsaw came together on that high embankment of gravel.